perjantai 14. maaliskuuta 2014

11. luku - Neito hädässä

”Kulkeeko tämä purkki yhtään nopeammin”, Johnny kysyi. Perämies katsoi häntä silmiin pystymättä peittämään vihaansa.

”Sinä romutat minun laivani”, hän sanoi. ”Jos emme anna höyrykattiloiden välillä jäähtyä, paine puhkaisee ne ja siitä tulee rumaa jälkeä. Lisäksi näillä vesillä on karikkoista.”

”Ja sinä unohdat, että Miss Fortune on tätä nykyä minun laivani, etkä sinä enää ole kapteeni. Pääsemmekö lujempaa?”

”Emme rikkomatta laivaa... herra Kapteeni”, perämies mutisi. Hän katseli kiiltäväksi kuurattuja kansilautoja piilottaakseen raivokkaan irvistyksen.

”Sitten me rikomme sen. Tahdon olla satamassa ennen iltaa.”

”Kaikella kunnioituksella, olemme perillä ennen iltaa vaikka sammuttaisimme koneet ja antaisimme virran kuljettaa meidät maihin. Herra Kapteeni voisi kävellä ruorin ääreen ja katsoa, mitä edessä näkyy.”

Johnny antoi ivan mennä ohi korviensa ja kiirehti laivan keulaan.

Horisontissa levittäytyi Pohjoisen Provinssin pääkaupunki kaikessa komeudessaan. Savupiiput sylkivät meri-ilmaan savupatsaita, jotka kietoutuivat toisiinsa muodostaen rannikon ylle utuisen peiton. Savusumun läpi pisti esiin korkeimpien talojen kattoja. Kauempana piirtyivät Pohjoisen jylhät lumihuippuiset vuoret, jotka kutistivat koko teollisen maailman vilkkaimman metropolin pelkäksi muurahaiskeoksi.

Miss Fortune oli enää peninkulman päässä rannikosta. Satama-allas kuhisi sekalaisesta roskapuusta kokoon kyhättyjä veneitä. Paatit kiertelivät valtavien purjealusten ympärillä kuin varisparvi jäteastian äärellä, kukin kärkkyen hyviä kauppoja. Rantaviivaa puhkovia jokia pitkin uitettiin tukkeja satamassa odottaville höyrylaivoille. Suistoalueelle sijoitetut vintturit ja nostolaitteet kiskoivat puutavaran ylös laivoihin.

Johnny veti ilmaa syvälle keuhkoihinsa. Ilmassa leijaili hentoinen tervan ja kalan tuoksu, joka muistutti häntä kodista. Haju kävi hetki hetkeltä voimakkaammaksi, ja Johnny tiesi, että satamassa se olisi miltei huumaava. Lokkien kirkuna kuului jo selvästi. Metsästäjä huokaisi.

”Tuota...” perämies aloitti varovasti.

”Kakista pois”, Johnny sanoi.

”Meidän lastimme ei tarkkaan ottaen ole tullattua”, mies sanoi. ”Emme voi vain ajaa laituriin ja toivoa, ettei satamavartiosto tule tarkistamaan ruumaa.”

Johnny nuolaisi huuliaan. Hän vilkaisi vielä kerran horisontissa häämöttävää kotia, ennen kuin puhui.

”Niin paljon kuin tämä ärsyttääkin minua, Miss Fortune on taas sinun”, hän sanoi. ”Tarvitsen enää yhden pelastusveneistä ja parin airoja.”

”Meillä on vain yksi.”

”Vain yksi airo?”

”Pelastusvene.”

”Siinä tapauksessa teidän on parasta olla joutumatta merihätään.”

Mies kirskutti hampaitaan. Johnny nappasi kiinni hänen kauluksistaan ja painoi hänet reelinkiä vasten.

”Vaihtoehtoisesti voimme heittää lastin mereen, mahdollisesti sidottuna nilkkoihisi. Sen jälkeen täällä ei ole mitään tullattavaa!”

Perämies haukahti hätäisesti käskyn laskea pelastusveneen. Johnny päästi irti miehestä ja nyökkäsi hyväksyvästi, ennen kuin heitti köysitikkaat reelingin yli ja kiipesi veneeseen.

***

Ilmalaiva laskeutui alemmas, ja Eteläisen Provinssin maastonmuodot alkoivat erottua. Siinä missä ensin oli ollut pelkkä vihreä matto, erottui nyt sakeaa viidakkoa. Valtavien puiden lomasta pilkotti aukeita, joille oli ripoteltu savesta ja oljista kyhättyjä majoja.

Poliisikomentaja Gwynne sulki kirjansa. Hän oli vakuuttunut, että teokseen oli piilotettu jonkinlainen viesti, vaikkei ollutkaan vielä löytänyt sitä. Tähän asti opus oli selostanut Rakentajien sisällissotaa ja Horuksen valtaannousua.

Rakentajien sisällissota oli alkanut vallanperimyskiistasta. Osiris Rakentaja oli jättänyt manttelinsa teini-ikäiselle pojalleen Horukselle, vaikka perinteisen vallanperimysjärjestyksen mukaan kruunu olisi kuulunut hänen veljelleen Sethille Horuksen aikuistumiseen saakka.

Ensin Seth oli hyväksynyt asemansa Horuksen neuvonantajana, mutta nuorukainen oli ajanut läpi radikaalin muutoksen toisensa perään. Kun tämä vapautti maaorjuudessa eläneet provinssilaiset verovelvollisuudestaan, Seth keräsi kannattajansa ja kääntyi veljenpoikaansa vastaan. Keskusvaltakunta ajautui sisällissotaan, ja Horus liittoutui provinssilaisten kanssa nujertaakseen setänsä joukot.

Kun provinssien sotajoukot marssivat sodan raunioittamaan Keskukseen, Horus Rakentaja toivotti heidät tervetulleiksi kuolevaan maahan. Rakentajat olivat alkaneet sairastua merkilliseen tautiin, johon edes heidän lääkkeensä eivät tepsineet. Seuraavana vuonna Horus kuoli, ja jäljellä olevat Rakentajat katosivat jäljettömiin heti sen jälkeen.

Ohjaamosta kuului kirkaisu. Gwynne pomppasi pystyyn tuolistaan.

”Mitä tapahtuu”, hän karjaisi.

”Meitä ammutaan”, kuului neiti Baozhain vastaus.

Gwynne kurkisti ikkunasta vain nähdäkseen nuolen vilahtavan lasin ohi. Se lävisti sikaarinmuotoisen kuumailmapallon, jonka nosteen avulla he juuri nytkin uhmasivat painovoimaa. Gwynne tähyili maahan ja näki kaupunkia suojaavat paaluaitaukset, joiden yli kiipesi vihamielisiä joukkoja. Puolustajat ampuivat heitä jousilla ja musketeilla, mutta verenhimoiset soturit kiipesivät haavoittuneiden kumppaneidensa ylitse.

”Voimmeko laskeutua?” Gwynne huusi.

”Voin yrittää, mutta tulemme alas vauhdilla”, neiti Baozhai vastasi.

”Tähtää palatsiin, siellä olemme turvassa.”

”Enpä usko”, Yun totesi hänen vierestään. Mies osoitti ikkunasta. ”Se on jo ilmiliekeissä.”

Gwynne mietti hetken.

”Neiti Baozhai! Konsulaatissahan on tukevat muurit ja paljon vartijoita, eikö vain?”

”Emme mitenkään pääse sinne asti!”, Baozhai vastasi. ”Saatamme onnistua laskeutumaan Pohjoisen Provinssin konsulin loma-asunnolle. Piha on aidattu, joten voisimme linnottautua sinne.”

Gwynne murehti hetken valiotiiminsä puolesta, kunnes tajusi miten nopeasti maa lähestyi. Hän tarrasi kiinni penkkiinsä ja sulki silmänsä. Hänen vieressään Yun mutisi rukouksentapaista.

”Pidelkää kiinni, kohta tärähtää”, Baozhai huusi ohjaamosta. ”Kolme, kaksi, yksi...”

***

Monsieur le Vizier oli vähällä pudottaa silmät päästään. Salkku oli täynnä kultaa. Ei kolikoita tai setelirahaa kuten hän oli olettanut, vaan raakamalmista valmistettuja harkkoja, jotka olivat kuin pieniä tiiliskiviä.

Hän kuuli kahahduksen takaansa ja pamautti salkun kannen kiinni. Kääntyessään ympäri hän näki hovimestarinsa vaihtavan vaivaantuneena painoa jalalta toiselle.

”Tuota... viini on pullotettu”, Sigfried sanoi. ”Saanko udella, mistä olette mahtanut saada moisen aarteen?”

”Tämä on maksu Rakentajan Kivestä.”

”Melkoinen omaisuus, mutta haluatteko todella luopua siitä? Juuri kun se on vihdoin kättenne ulottuvilla? Tiedän miten kauan olette haaveillut siitä.”

”En halua, mutta minun on pakko. En ole kertonut tätä teille, mutta olen hyvin lähellä vararikkoa.”

”Kyllähän minä sen tiesin. Olenkin miettinyt miten ottaisin asian puheeksi.”

”Kuinka niin?”

”Viime aikoina teille ei ole enää annettu luottoa Ojakadun sikaarikaupassa.”

”Mutta sinähän olet tuonut minulle jokapäiväiset savukkeeni aivan kuten ennenkin!”

”Niin, tuota, minä olen maksanut ne omasta palkastani. Minä tiedän, että te olette herrasmies ja maksatte aina velkanne.”

Monsieur le Vizier kavahti.

”Sigfried, sehän on kauheaa”, hän henkäisi. Hän avasi salkun, nosti sieltä kaksi kultaharkkoa ja ojensi ne hovimestarilleen.

”Vie toinen sikaarikauppiaalle ja sano, että tämä kattaa seuraavan kymmenen vuoden sikaariostokseni.”

”Selvä. Entä toinen.”

”Se on sinun bonuksesi, Sigfried. Siitä hyvästä että olet ollut todellinen ystävä.”

Kun Sigfried poistui maksamaan sikaarikauppiaalle, Monsieur le Vizier jäi tuijottamaan aarrettaan. Tällainen summa ei ollut pelkästään maksu yhdestä Osasta, edes Rakentajan Kivi ei ollut näin arvokas.

Le Vizier nielaisi. Johnny saapui kenties parhaillaan Itäsatamaan ja suuntaisi suoraan Juopuneeseen Jousimieheen, aivan kuten Monsieur le Vizier oli ohjeistanut. Ja vaikka le Vizier ei usein luottanutkaan epämääräisiin tuntemuksiin, hän aavisteli nyt pahaa munaskujaan myöten. Hänen oli vaikea hengittää. Hän sulki salkun ja katsoi kämmenselkiään, jotka kiiltelivät hikisinä.

”Minun on mentävä sinne”, hän sanoi.

***

Johnny luotsasi veneensä kolmesta joesta kapeimman suistolle ja alkoi soutaa vastavirtaan. Airot takertuivat leviin ja kaisloihin, mutta hän souti sitkeästi rehevöityneen suiston läpi. Toisin kuin merenrannalla oleva Länsisatama, Itäsatama sijaitsi joen varrella kaupungin sisällä, eivätkä laivat päässeet seilaamaan sinne asti.

Hiljalleen joki kapeni ja virtaus yltyi kylliksi, jotta kaislat eivät enää menestyneet. Maisemat alkoivat muuttua. Korkeat tornitalot vaihtuivat matalempiin taloihin, ja tiili korvaantui puulla ja muotoilemattomilla luonnonkivillä. Kaupunki puristui tiukemmin joen ympärille.

Johnny alitti sillan toisensa jälkeen, kunnes joki leveni uudelleen. Lopulta hän saapui kohtaan, joka oli laakea kuin mikä tahansa järvi, ja täynnä kauppiaiden paatteja. Tämä oli Itäsatama.

Hän ohitti kauppaiden purtilot vastaamatta heidän huutoihinsa. Nyt ei ollut aikaa jäädä suustaan kiinni, eikä Johnny sitä paitsi halunnut venettään täyteen vanhentunutta kalaa, laimennettua viiniä tai suolasäkkejä. Näiden kauppamiesten kanssa huomasi pian miten vaikeaa heille oli sanoa ei.

Johnny suuntasi kohti tyhjää laituripaikkaa. Hän otti kiinnitysköyden käteensä, hyppäsi laiturille ja sitoi veneen kiinni. Hän käveli rantaan huojuvin askelin.

Maankamara tuntui hyvältä jalkojen alla. Johnny nautti kopahduksista, joita hänen kengänkantansa päästivät mukulakivikatuun osuessaan. Hän käveli kauemmas laitureista pienelle kujalle, jonka suulla norkoili monenlaista roistoa.

Juopunut Jousimies ei ollut mikä tahansa juottola. Siellä päivystivät varkaat, korstot ja Metsästäjistä vaarallisimmat. Jos tarvitsi lihasta vaikkapa velanperintää vauhdittamaan, täältä sitä löytyi. Kunhan oli varaa, sillä tälle väelle oli parasta maksaa heidän saatavansa tai saattoi menettää jotain paljon arvokkaampaa.

Jousimiehen sisäänkäynnin yllä ei ollut kylttiä, vaan sen lankuista rakennetussa, rautavahvikkeisessa ovessa törrötti keskellä varsijousen nuoli. Oven vieressä seisoi mies, jonka kädet olivat yhtä paksut kuin Johnnyn vyötärö. Hän imeskeli heinänkortta ja nojaili seinään näennäisen rennosti.

”Päivää, Jack”, Johnny sanoi.

”Metsästäjä-Johnny”, mies vastasi syvällä äänellä. ”Tulitko hukuttamaan murheitasi?”

Johnny naurahti.

”En suinkaan. Minun on määrä tavata täällä asiakas.”

”Hyvä kuulla, että sinulla riittää bisneksiä.”

Jack kopautti rystysellään oveen ensin kaksi, sitten kolme kertaa. Johnny kuuli miten sisäpuolella avattiin useampikin lukko. Ovi avautui raolleen, ja Jack viittasi Johnnyä käymään peremmälle.

Sisällä haisi tupakka ja vanha viina. Ikkunat olivat savun tummentamat, ja vuosikymmenten aikana niihin oli kertynyt sellainen kerros kuonaa, että niistä näki hädin tuskin läpi. Vaikka ulkona oli vielä päivä, sisällä oli hämyistä kuin iltahämärän aikaan. Ikkunoiden editse kulki ihmisiä, mutta heistä näkyi pelkät häilyvät varjot. Ulkopuolelta näki sisään vielä huonommin, mikä oli tarkoituskin.

Yksisilmäinen vanhus näpersi tärisevin käsin lukkoja takaisin kiinni. Hän oli Alvar, ja hänen reumainen olemuksensa oli pelkkää nerokasta hämäystä. Johnny oli nähnyt hänen murtavan kahdelta riitapukarilta sormet, kun nämä eivät olleet poistuneet Jousimiehestä pelkällä kehoituksella.

Alvar oli ovimies-Jackia vaarallisempi, sillä koostaan huolimatta Jackillä oli hyvä sydän. Alvar oli entinen palkkasoturi. Hän oli palvellut ensin Pohjoisen sotajoukoissa ja sitten erinäisten pikkulordien palkka-armeijoissa, kunnes oli eläköitynyt menetettyään silmänsä. Hän oli ostanut tämän paikan, ja siitä pitäen Jousimies oli ollut Pohjoisen Provinssin alamaailman kokoontumispaikka.

Alvar korjasi silmälappunsa asentoa, vaikka Johnny ei huomannut hänen ulkonäössään mitään eroa toimenpiteen jälkeen – hän näytti yhä roistolta rokonarpisine kasvoineen. Alvar hymyili Johnnylle paljastaen rivin kultahampaita.

”Sinua ollaan jo odotettu”, hän sanoi ja osoitti tiskiä vasten nojailevaa kaksikkoa.

”Minun oli määrä tavata täällä Sponsoriksi kutsuttu henkilö”, Johnny sanoi.

Alvar hymähti.

”Nämä herrat sanovat olevansa Sponsorin asioilla, mutta sinuna varoisin heidän kanssaan.”

Vanhus viittasi naulakkoon, johon oli ripustettu kahden takin lisäksi jos minkämoista asetta.

”Kuten ravintolan sääntöihin kuuluu, pyysin heitä jättämään aseensa naulakkoon, mutta he olivat siinä määrin hyvin varustettuja, että yksi naulakko ei riittänyt.”

Vanhus kurottui kuiskaamaan Johnnyn korvaan.

”Laihemmalla on hihassaan tikari, josta satuin näkemään vilahduksen. Arvelin, että hän voi pitää sen kunhan se pysyy hänen hihassaan. Onhan miehellä oltava jokin keino puolustaa itseään, eikö?”

”Onhan minullakin tämä”, Johnny sanoi ja kopautti Nyrkkiään.

”Niin juuri, sitähän minäkin. Pidetään peli reiluna!”

Alvar tallusti tiskin taakse ja pyyhkäisi sen likaista pintaa vielä likaisemmalla rätillä. Siihen jäi märkä, ruskea juova.

”Hyvät herrat”, hän sanoi. ”Saanko esitellä, Metsästäjä-Johnny.”

Johnny otti jakkaran, työnsi sen kaksikon väliin ja istuutui.

”Ottaisin tuopillisen sitä kuraa mitä täällä kutsutaan olueksi, Alvar.”

Vanhus laski Johnnylle kaljan ja iski peltikolpakon tiskiin niin että kuohut läikkyivät pöydälle. Johnny tarttui tuoppiin kaksin käsin, ja joi pitkään ja hartaasti. Hänen uudet tuttavansa vilkuilivat toisiaan. Johnny laski tuoppinsa ja pyyhkäisi vaahdon leualtaan.

”No”, hän sanoi. ”Miksi te kaksi olette minua vastassa eikä tämä mystinen Sponsori?”

”Varotoimenpide. Me viemme sinut hänen luokseen”, laihempi kaksikosta sanoi. Hänen suunsa taipui hymyyn, mutta silmät pysyivät kylminä.

”Minä olen Charlie”, hän sanoi ja tarjosi kättä. Johnny ei tarttunut siihen, mutta pani merkille pullistuman miehen hihassa.

”Hauska tavata”, Metsästäjä sanoi ja kääntyi toisen, vaiti istuneen miehen puoleen. ”Entä mikä sinun nimesi on?”

Mies ei vastannut, mutta Charlie rykäisi.

”Jimmy ei puhu”, laiha mies kiirehti selittämään.

”Hauska tavata sinutkin, Jimmy”, Johnny sanoi ja taputti leveäharteista, kaljua miestä päälaelle. Tämä mulkoili Metsästäjää häijysti. Johnny siemaisi oluensa tyhjäksi ja tönäisi tuopin tiskin poikki Alvarille, joka sieppasi sen juuri ennen kuin se ehti liukua lattialle.

”Teidän jälkeenne”, Johnny sanoi ja asetti Käyttöliittymästä Osansa puolustustilaan.

***

Poliisikomentaja Gwynne palasi tajuihinsa puunsäleiden keskellä. Ilma oli savuista, ja hän kuuli liekkien huminan. Hän etsi katseellaan, kunnes löysi Yunin retkottamassa lähellä pirstaleiksi hajonneen kabiinin keulaa verissäpäin. Gwynne konttasi miehen luo.

”Yun, herää”, hän sanoi ja otti itämaalaisen pään käsiinsä. Mies ei liikahtanutkaan.

”Lady Baozhai!” Gwynne karjaisi. Jostain savuverhon takaa kuului voimaton älähdys.

”Voitko liikkua”, Gwynne huusi. ”Meidän on päästävä ulos täältä.”

”Minä... en taida olla menossa mihinkään”, kuului neiti Baozhain vastaus. Gwynne nosti Yunin syliinsä ja kampesi itsensä jaloilleen. Hän kompuroi ulos kabiinin seinässä ammottavasta reiästä ja laski miehen maahan. Sitten hän ryntäsi takaisin ilmalaivan hylkyyn ja verhoin kabiinista erotettuun ohjaamoon.

Lady Baozhai istui yhä ohjaajan tuolilla, joka oli säilynyt ehjänä kuin ihmeen kaupalla, mutta muuten ohjaamo oli pelkkää romua. Nainen oli käpertynyt kaksin kerroin ja vaikersi tuskissaan.

”Kuinka pahoin olet loukkaantunut”, Gwynne kysyi.

Nainen suoristautui hitaasti irvistäen kivusta. Puunsäle oli lävistänyt hänen kylkensä.

”Kuten näet, herra Poliisikomentaja, minä en taida olla menossa enää minnekään.”

Kuumuus alkoi käydä sietämättömäksi. Purjekankaasta tehty lakkapäällysteinen kuumailmapallo oli ilmiliekeissä, ja sitä koossa pitävät ohuet rimat syttyivät paraikaa tuleen rätisten kuin päreet. Savu oli mustaa ja kirveli kurkussa.

”Puppua”, Gwynne murahti ja laski kätensä Lady Baozhain olalle. ”Minun täytyy varoittaa, että tämä sattuu helvetisti.”

Hän tarttui toisella kädellään puunsäleeseen ja kiskaisi sen irti yhdellä nopealla liikkeellä. Neiti Baozhai pyörtyi, mutta Gwynne kietoi kätensä hänen kainaloidensa alle ja nosti hänet ilmaan. Hän raahasi hervottoman naisen ulos ilmalaivasta ja laski tämän maahan Yunin viereen.

Itämaalainen raotti silmiään.

”Pelastimmeko neidon hädässä”, hän kysyi kuiskaten.

”Kunhan ensin saamme hänet paikattua”, Gwynne vastasi. ”Sinähän olet käynyt kenttälääkintäkurssin?”

Yun ei vastannut. Gwynne kumartui lähemmäs häntä, mutta mies oli menettänyt jälleen tajuntansa. Se oli huolestuttava merkki, mutta Gwynnellä oli käsissään toinenkin hätätilanne – ja vieläpä sellainen, jolle hän pystyi tekemään jotain. Hän avasi neiti Baozhain kimonoa kiinni pitävän silkkivyön, ja raotti vaatetta auki. Naisen kyljessä oli ammottava railo, josta pulppusi verta.

Liekit olivat yltyneet ja niiden kuumuus nosti hien Poliisikomentajan otsalle. Hän pujotti varoen silkkivyön naisen selän alta.

”Tarvitsen jotakin tyrehdyttämään verenvuodon”, hän mietti ääneen. Hän katsoi ilmalaivan liekehtiviin jäänteisiin. Hän nosti pitkän takkinsa kaulukset niin ylös kuin pystyi ja peitti suunsa hihallaan. Sitten hän syöksyi kyyryssä liekkien läpi ilmalaivan kabiiniin.

Sisällä savu kirveli silmiä, eikä Gwynne nähnyt lainkaan eteensä. Hän heittäytyi vatsalleen ja alkoi hapuilla sokeasti ympärilleen.

Istuin. Rikkinäinen lauta. Ovenkarmin puolikas. Lasinpala.

Viimein hänen sormensa löysivät etsimänsä. Hän nappasi sen ja työnsi takkinsa sisään, ennen kuin lähti ryömimään takaperin kohti uloskäyntiä. Kuumuus oli sietämätön, ja Gwynne pystyi hädin tuskin hengittämään. Häntä pyörrytti.

Hän ponnisti huterin jaloin pystyyn ja rypi liekkien läpi ulos kabiinista. Hänen takinhelmansa syttyi tuleen ja hänen viiksensä paloivat. Gwynne riisui takkinsa ja heitti sen maahan. Hän hieroi kasvojaan, kunnes oli varma, ettei enää ollut palamassa poroksi. Hän sieppasi kirjan takkinsa vierestä juuri ennen kuin liekit tarttuivat siihen.

Hän vilkaisi neiti Baozhaita, joka hengitti pinnallisesti, ennen kuin repäisi kirjan mustuneet kannet irti. Hän polvistui naisen viereen ja asetteli paksun kerroksen kirjan kellastuneita lehtiä hänen vuotavan kylkensä päälle. Sitten hän tarttui silkkivyön päihin ja sitoi sen niin, että paperi painui tiukasti haavaa vasten.

Gwynne katsoi, miten sivut alkoivat värjäytyä punaisiksi. Siinä meni hänen johtolankansa.

Hän ei voinut tehdä enää enempää neiti Baozhain hyväksi, joten hän kääntyi Yunin puoleen. Tämä sanoi jotain. Poliisikomentaja Gwynne kumartui lähemmäs.

”Mitä”, hän kysyi.

”Selviääkö hän?”

Gwynne nyökkäsi.

”Eiköhän kanneta hänet sisään”, hän sanoi.

Yun oli hetken hiljaa.

”Kuule pomo.. En sanonut mitään aiemmin, etten olisi häirinnyt sinun ensiaputoimiasi. Naiset ensin, tiedäthän? Taisin murtaa selkäni kun putosimme.”

”Mutta sinä selviät. Sinä olet helvetinmoinen poliisimies. Sinä selviät.”

”Kiitoksia, pomo. Nyt sinun pitää tehdä minulle palvelus.”

”Mitä vain, Yun. Mitä vain.”

”Kanna lady Baozhai sisään huvilaan. Villit voivat hyökätä hetkenä minä hyvänsä. Vie hänet turvaan ja tule vasta sitten hakemaan minua.”

”Selvä”, Gwynne sanoi. Hän meni neiti Baozhain luokse, pujotti varovasti kätensä tämän alle ja nosti naisen ilmaan. Hän käveli konsulin huvilalle ja potkaisi ovea kaikin voimin. Se ei hievahtanutkaan.

”Voi perkele”, Gwynne murisi. ”Poliisimiehenä minun pitäisi jo osata tämä.”

Hän laski tajuttoman naisen oven viereen, otti vauhtia ja potkaisi uudelleen. Ei mitään.

”Hiton vahvaa tekoa.”

Neiti Baozhai yskähti. Gwynne kumartui hänen vierelleen.

”Olet hereillä”, hän sanoi.

”Kiitos sinun”, nainen sanoi. ”Kokeile kahvaa.”

Gwynne nousi ja käänsi kahvasta. Ovi liukui auki pehmeästi, eivätkä hyvin rasvatut saranat päästäneet ääntäkään. Gwynne kantoi neiti Baozhain olohuoneen sohvalle. Varmistettuaan, ettei naisella ollut kipuja hän juoksi takaisin Yunin luo. Itämaalainen virnisti hänet nähdessään.

”Onko neito pelastettu”, mies kysyi.

”On.”

”Hyvä. Siitähän tässä hommassa loppujen lopuksi on kyse.”

Gwynne kumartui pienen itämaalaisen viereen. Mies katsoi häntä silmiin.

”Minä taidan jäädä tähän lepäämään”, Yun sanoi.

”Mutta on olemassa Osia, joilla...”

”Ei. On olemassa keinotekoisia raajoja, silmiä, sormia, varpaita ja sen sellaista. Yhtäkään kokovartalo-Osaa ei ole tietääkseni koskaan löydetty.”

Gwynne puri hampaitaan yhteen. Yun sulki silmänsä.

”Herra Poliisikomentaja. Oli hauska työskennellä kanssanne”, hän sanoi.

***