4. luku - Hullu Apina

Etelä eli kauhun vallassa. Jossain Provinssin tiettömien viidakkojen uumenissa piileskeli Peto, joka sieppasi lapsia metsän läheisyydessä sijaitsevista kylistä. Provinssin parhaat metsästäjät oli kutsuttu apuun, mutta Hulluksi Apinaksi kutsuttua Petoa ei saatu kiinni. Se oli liian ovela. Vanhukset sanoivat sen olevan eläimeksi naamioitunut paha henki.

Oli miten oli, Apina onnistui välttämään jokaisen sille viritetyn ansan. Se ajatteli ihmisen tavoin.

Tästä syystä Falk Haukanvarvas, Etelän hallitsija, oli varustanut kaartinsa verkoilla ja varsijousilla. Kansan täytyi nähdä, että ongelmille tehtiin jotain. Hallitsija oli juuri niin voimakas, kuin kansa uskoi hänen olevan. Niinpä Falk menisi Pedon perään itse.

Hän oli syntynyt nimettömässä kyläpahasessa kaukana kaikesta. Nuorena soturina hän oli lähtenyt maailmalle ja päätynyt lopulta Baas Haukanvarpaan, Etelän edellisen johtajan, henkivartijaksi.

Falk oli perinyt Päällikön tittelin eräällä onnettomalla metsästysretkellä, kun Baas oli saanut vihermamban pureman. Falk olisi suonut hänen elävän vielä pitkään, vaikka olisi tuskin silloin päätynyt asemaansa. Baas oli ollut erinomainen Päällikkö, mutta kenties käärmeen myrkky oli saanut hänet hourailemaan, sillä hän oli nimittänyt Falkin seuraajakseen.

Falk oli voimakas ja käytti aseitaan taidolla, mutta häneltä puuttui sellainen hienovarainen keplottelun taito, joka erotti johtajan tavallisesta soturista. Hän ihmetteli usein miksi, mutta jostain syystä kansa kuitenkin piti hänestä.

Hän ei ollut palannut viidakkoon Baasin onnettomuuden jälkeen. Kenties Apinan ilmestyminen oli merkki jumalilta. Hän oli samonnut koko nuoruutensa viidakossa, eikä ollut vielä liian vanha metsästämään. Ja hänellä oli Horuksen Varvas. Se aisti pienimmätkin värähtelyt, eikä mikään onnistuisi hiipimään hänen kimppuunsa yllättäen.

Ja käärmeiden varalta Falk pitäisi silmänsä auki. Baasin erätaidot olivat olleet tuskin kehuttavat, ja viidakko oli koitunut hänen kohtalokseen. Ehkä hän oli kuolemansa hetkellä nähnyt ennalta tämän päivän koittavan, ja valinnut siksi Falkin seuraajakseen.

Falk viittasi kaartilleen ja lähti kävelemään kylän raittia. Aurinko oli laskemaisillaan. Hiki helmeili hänen paljaalla ihollaan, ja hän oli maalannut kasvonsa perinteiseen tapaan. Hän aisti kyläläisten ihailun tepastellessaan sotureidensa etunenässä kohti sademetsän reunaa. Apina oli viimeksi nähty täällä.

”Kansani”, hän julisti. ”Minä tuon teille Pedon pään!”

Ihmiset heittivät lehviä hänen eteensä. Falk haistoi niiden raikkaan tuoksun. Hänen rintansa laajeni ylpeydestä. Tämä harvinaislaatuinen kunnia suotiin vain hallitsijoista suurimmille.

Vanha nainen astui hänen eteensä ja ojensi hänelle kanan. Falk otti räpiköivän linnun käteensä ja puraisi sen pään poikki. Hän valutti verta päälleen, ennen kuin kääntyi kaartinsa puoleen ja pirskotti sitä heidän ylleen.

Nainen luki heille suojaloitsun. Falk kiitti. Nämä ikiaikaiset rituaalit valoivat miehiin rohkeutta taistelun edellä, eikä hän välittänyt miksi ne toimivat. Hänen verensä oli Etelän mustien sotureiden verta, ja se vastasi rumpujen hakkaavaan kutsuun. Hän astui viidakon hämärään hurraa-huutojen säestyksellä. Käyttöliittymä loi hänen eteensä selkeän näkymän. Varvas aisti värähtelyt hänen allaan, ja kokosi niiden avulla kuvan maisemasta.

Hän näki kaiken. Pienet yöeläimet heräilivät koloissaan, päivän vaeltajat etsivät yösijaa. Jossain vilisti kahden vaaksan mittainen juoksujalkainen.
Falk veti ilmaa syvälle keuhkoihinsa. Tätä tuoksua nuuhkien hän oli syntynyt tähän maailmaan. Nämä kosteat tuulet olivat keinuttaneet häntä kehdossaan, niin kuin ne olivat keinuttaneet hänen esi-isiään ennen häntä.

Hän oli palannut kotiin.

***

Seuraava luku...

3. luku - Metsästäjä

Metsästäjä-Johnny kyyristyi tutkimaan jälkiä. Ne olivat tuoreet. Hän otti maasta karvan ja piteli sitä etusormen ja peukalon välissä. Kyberneettiset sormenpäät lukivat DNA:n. Käyttöliittymä vahvisti jäljen oikeaksi. Johnny hymyili. Hän oli jäljittänyt tätä Petoa jo kahden viikon ajan.

Hän veti pistoolin vyöltään ihmiskädellään, sillä hän ei ollut koskaan oppinut tähtäämään Osa-kädellään yhtä hyvin. Huollossa oli sanottu Osan toimivan moitteettomasti ja ehdotettu vian olevan psykomekaanista laatua. Johnny siirsi syrjään köynnöksen ja hiipi eteenpäin. Hän näki polkuja siellä, missä muut näkivät pelkkää umpimetsää, ja tätä polkua pitkin oli hänen edellään kulkenut ihmissyöjätiikeri.

Metsästäjä jäljitti karkuteille päätyneet Osat, tappoi sen, mihin ne olikaan asennettu, ja toimitti ne takaisin toimeksiantajilleen. Tällä kertaa Johnny oli ison saaliin perässä. Hän metsästi Rakentajan Kiveä. Kivi oli yhtä muinainen, kuin kaikki muutkin Osat, mutta kerrottiin, että se sisälsi kaiken Rakentajien viisauden. Sen kantaja voisi rakentaa uusia Osia, eikä sellaisia oltu nähty yli tuhanteen vuoteen. Kivi kantoi kuitenkin mukanaan kirousta – ne harvat, jotka olivat saaneet sen haltuunsa, olivat tulleet hulluiksi ja kadonneet jäljettömiin Kivi mukanaan.

Johnny kuuli rasahduksen takaansa ja käännähti vain huomatakseen puhallusputken nuolen uponneen hartiaansa.

”Voi helvetin helvetti”, hän kirosi ja pyörtyi.

Johnny oli kenties koko valtakunnan paras Metsästäjä, mutta mikään peto ei lähestynyt saalistaan huomaamattomammin, kuin Läntisen Provinssin intiaanit.

Kun Johnny avasi silmänsä, hän huomasi yhdellä vilkaisulla kaksi asiaa. Ensinnäkin hänet oli sidottu tolppaan, ja toisekseen tolppa oli keskellä intiaanien kylää. Hän yritti liikuttaa käsiään, mutta solmut eivät antaneet tuumaakaan periksi. Hän avasi Käyttöliittymäyhteyden ja tuli huomanneeksi vielä kolmannenkin seikan.

Hänen näkökenttänsä täyttyi virheilmoituksista. Valikot leijuivat läpikuultavina silmien edessä, mutta Osa-käsi tuntui voimattomalta. Intiaanit eivät tajunneet Osista hölkäsen pöläystä, mutta olivat jotenkin tehneet hänet toimintakyvyttömäksi.

Johnny puri hampaansa yhteen. Kirotut punanahat! Hän oli päässyt niin lähelle Petoa, ja nyt se livahtaisi karkuun. Monsieur le Vizier, hänen toimeksiantajansa, ei olisi tyytyväinen. Johnny etsi katseellaan apua pulmaansa, kun äkkäsi ehkä parikymppisen intiaanitytön tuijottamassa itseään.

”Hei, tyttö! Toisitko minulle juotavaa”, hän huusi. Intiaani tuhahti, ennen kuin katosi erään teltan taakse. Johnny yritti pakottaa tahdonvoimallaan lisää sylkeä suuhunsa, mutta onnistui vain pahentamaan janoaan. Nieleskely tuntui häijyltä, ja hänen päässään oli jyskyttävä kipu - epäilemättä jälkivaikutuksena mistä lie myrkystä, jota intiaanit olivat häneen pistäneet. Jopa Johnnyn silmäluomet tuntuivat kuivilta, ja hän oli kuulevinaan narahtavan äänen aina joutuessaan räpyttelemään niitä.

Intiaani palasi jonkin kasvin hedelmästä koverrettua kippoa pidellen.

”En ole mikään tyttö”, tyttö sanoi ja nosti kipon Johnnyn huulille. Tämä yskähti saadessaan vettä väärään kurkkuun.

”Avaisit edes toisen käteni, että minun olisi helpompi juoda”, Johnny pyysi. Tyttö ei vastannut, vaan nosti kipon takaisin Johnnyn huulille. Hän nappasi kiinni Johnnyn leuasta rautaisella otteella ja kallisti kuppia, eikä Johnnyn auttanut kuin juoda tai tukehtua. Tyttö lakkasi kaatamasta vasta kun Johnny alkoi yskiä saatuaan taas vettä keuhkoihinsa.

”Minä olen Isebel”, hän sanoi.

”Minua kutsutaan Metsästäjä-Johnnyksi.”

”Metsästät siis eläimiä Osien takia? Te valkonaamat yritätte jatkuvasti muuttaa sitä, miksi perimänne teidät muovaa. Me intiaanit elämme sopusoinnussa luonnon kanssa.”

”Kuulehan tyttö, Osien asentaminen ei ole minun syyni – minun tehtävänihän on ottaa niitä pois! Pedot ovat syntyneet aivan tavallisista eläimistä ihmisten päivittäessä niitä ties minkälaisilla vekottimilla. Metsästäjänä minä korjaan ongelman, en aiheuta sitä. On jonkun muun asia päättää, onko ylipäätään järkevää asentaa Osia jok'ikiseen elukkaparkaan. Minä ainoastaan otan pois ne, jotka varmasti ovat päätyneet väärään paikkaan.”

Tyttö murahti ja kääntyi poistuakseen. Johnny kirosi kielenkantojaan.

”Odota”, hän sanoi. ”Ymmärrän ettet pidä Metsästäjistä, mutta mitä syytä sinulla on olla pitämättä juuri minusta? Useimmat tapaamani Metsästäjät ovat minunkin mielestäni täysiä paskiaisia.”

Intiaani pysähtyi, muttei kääntynyt katsomaan Johnnyä.

”Puhu, valkonaama”, hän sanoi.

”Lähistöllä liikkuu tiikeri, jolla on Rakentajan Kivi. Tämä nimenomainen Osa on ajanut ihmisiäkin hulluuteen, ja eläimelle se tekee ties mitä. Olisi pelkästään armollista päästää Peto päiviltä. Kylänne olisi turvassa.”

Isebel vilkaisi Johnnyyn.

”Vain typerys uskoo koskaan olevansa turvassa. Sitä paitsi minne Kivi päätyisi, jos päästäisin sinut vapaaksi? Toimittaisit sen pomollesi. Millainen Peto seuraavasta karanneesta lemmikistä syntyisi? Minusta Osa on parhaassa mahdollisessa turvassa täällä. Lopulta jokainen eläin kuolee. Kivi maatuu muutamassa kuukaudessa niin syvälle viidakon multaan, ettei kukaan löydä sitä enää koskaan. Mitä syvemmälle viidakkoon eläin menee, sitä vaikeampi sinun kaltaistesi on sitä löytää. En sitä paitsi ole kuullut tiikerin vaivanneen lähikyliä. Ehkä se on kesy?”

”Kaksi päivää sitten löysin sen jäljiltä puhtaaksi kaluttuja luita ja itämaisten vaatteiden riekaleita. Harvempi eläin pukeutuu kultakirjailtuun kimonoon. Minä nappaan tämän Pedon, autat sitten minua tai et.”

Isebelin kasvot näyttivöt silmänräpäyksen ajan yllättyneiltä, mutta sitten ne olivat taas kuin vahanaamio.

”Mikäli Peto vaivaa intiaaneja, se kuolee", hän sanoi. "Minä aion pitää huolen lähinnä siitä, ettei Rakentajan Kivi päädy sinun käsiisi, Metsästäjä-Johnny.”

***

Seuraava luku...

2. luku - Salamurhaaja

Pohjoisen Provinssin johtaja Amos Vahvakäsi asteli palatsinsa käytävillä. Hän oli matkalla ruokasaliin, jota ei ollut käytetty vuosiin, ja oli siksi eksyksissä.

Miksi ruokailu olikaan siirretty vanhaan siipeen? Amos raapi leukaansa. Liittyikö se jotenkin homeisiin? Ehkä keittiössä oli sattunut onnettomuus? Palvelija oli selittänyt sen hänelle aamulla, mutta Amos ei ollut erityisemmin kuunnellut. Mies oli kumarrellut aivan liikaa, jotta Amos olisi viitsinyt keskittyä hänen löpinäänsä.

Hän etsi hetken sytytintään, kunnes tajusi jättäneensä sen yöpöydälleen. Hän kaipasi aamusavujaan. Niiden väitettiin olevan pahasta, mistä hän viis veisasi. Hänellä oli Horuksen Nyrkki - kenties mahtavin Osa, jonka Rakentajat olivat jättäneet jälkeensä. Se puhdisti hänen elimistönsä nopeammin, kuin hän pystyi sitä myrkyttämään. Jos hän papereita leimatessaan sai haavan sormeensa, se umpeutui ennen kuin paperi ehti edes tahriintua vereen.

Horuksen Nyrkki teki hänestä käytännöllisesti katsoen kuolemattoman.

Hän kosketti Osaa toisella kädellään. Tuhannen vuoden jälkeen se ei enää tuntunut vieraalta. Kauan sitten hän oli saanut väristyksiä Nyrkin sileän pinnan koskettamisesta. Se oli tuntunut... hän ei enää muistanut miltä se oli tuntunut.

Amos yritti joskus muistaa elämänsä ennen Nyrkkiä, mutta hän oli ollut puolijumala niin kauan. Hän tuskin enää muisti, miltä ihmisyys oli tuntunut.

Hänestä oli tullut Pohjoisen hallitsija Rakentajien ansiosta. Hän oli valinnut liittolaisensa viisaasti Provinssien kapinassa Keskusvaltakuntaa vastaan.
Ensin kapina oli ollut lähinnä veronkiertoa, mielenosoituksia, lakkoja ja muuta vastarintaa. Sitten Horus Rakentaja oli asettunut tukemaan Provinsseja, kuka ties minkä takia. Keskus oli tuhottu Rakentajien aseilla, niin että maa oli siellä vieläkin myrkyllistä. Mikään vilja ei kasvanut siellä, ja maa kuhisi painajaismaisia olentoja.

Amoksen mielestä oli kaikkien etu, että Keskus pysyi autiona ei-kenenkään-maana. Keskuksen liittäminen mihin tahansa Provinsseista olisi heiluttanut vallan tasapainoa. Nyt se toimi puskurialueena Pohjoisen, Etelän, Idän ja Lännen välillä.

Amos oli vannonut alamaisuutta Rakentajille, kuten kolme muutakin Provinssien johtajaa olivat tehneet. Muut olivat kuolleet jo kauan sitten, kuten heidän seuraajansakin ja seuraajiensa seuraajat. Rakentajat olivat kadonneet.

Amos oli viimeinen, joka muisti heidät. Hän oli tavannut Horuksen, joka oli antanut Osat ihmisille. Horus oli jättänyt jälkeensä Nyrkin, Sormen, Nilkan ja Varpaan, jotka olivat voimallisimmat koskaan valmistetut Osat – kenties lukuun ottamatta Rakentajan Kiveä, mutta sen väitetyt voimat saattoivat hyvin olla pelkkä myytti.

Horuksen Osista kerrottiin lukemattomia tarinoita, mutta Amos tiesi niiden todellisen salaisuuden: yhdessä ne hallitsivat Käyttöliittymää. Jos joku saisi itselleen kaikki Horuksen Osat, hän voisi hallita kaikkia muita Osia. Siksi Osat oli jaettu Neljän Provinssin hallitsijoiden kesken. Amos ja muut hallitsijat olivat ryövänneet ne Horuksen hautaholvista. Hän oli saanut itselleen Nyrkin, ja sen myötä ikuisen elämän.

Amos oli Pohjoisen Provinssin monumentti, joka säilyi muuttumattomana vuosien halki, mutta hän ei ollut enää vuosikymmeniin ollut vastuussa valtakunnan asioista. Hän oli allekirjoittanut julistuksen, joka takasi jokaiselle Pohjoisen Provinssin asukkaalle äänioikeuden ja sananvapauden. Sitä oli aikoinaan pidetty melkoisen kumouksellisena. Provinssi pyöri Parlamentin päätösten varassa, ja siitä oli viimeisen sadan vuoden aikana muotoutunut Neljän Provinssin kaupankäynnin keskus – vapaamielinen saareke yksinvaltiaiden maailmassa. Monien mielestä Pohjoinen Provinssi oli synonyymi haureudelle, uhkapelaamiselle ja löyhälle moraalille. Toisten mielestä Pohjoinen tarkoitti vapautta.

Amos oli valmis taipumaan jälkimmäisten kannalle.

Hän saapui taas uuteen käytävään. Hän oli jo muutaman edellisen risteyskohdan kohdalla kääntynyt vasempaan ja päätti tehdä samoin, kunnes päätyisi takaisin palatsin tutumpiin osiin. Joku oli joskus maininnut hänelle, että näin pystyi löytämään tiensä ulos mistä tahansa labyrintista.

Vasemmalle. Joskus Amoksesta tuntui, että pohjapiirustukset ja asemakaavat vaihtuivat nopeammin, kuin hän ajoi partaansa. Hän oli viime aikoina ollut jatkuvasti eksyksissä. Taas risteys. Amos katseli ympärilleen vihjeitä etsien.

Hän tajusi tunnistavansa seinää peittävät ryijyt, jotka esittivät häntä itseään jossakin satoja vuosia sitten käydyssä kahakassa. Hän marssi käytävän päässä kohoavien ovien eteen. Tämä oli hänen etsimänsä ruokasali!

Toinen ovista oli raollaan, ja äkkiä Amoksen selkäpiitä kihelmöi. Hänen selkäruotonsa ei antanut vääriä hälytyksiä. Huoneessa oli joku. Niinpä hän suoristi vielä paidanrintamustaan ja asetti Nyrkkinsä automaattiseen puolustustilaan, ennen kuin tönäisi koristeellisesti kaiverretut tammiovet auki.

Sali oli hämärä. Pöydällä paloi kynttilä, ja sen heittämän valonkajon reunalla, aivan pöydän kaukaisimmassa päässä, istui kaapuun verhoutunut kumarainen hahmo.

”Mitä tämä tarkoittaa”, Amos tivasi. ”Minun oli määrä aterioida yksin.”

Hän oli hoidellut salamurhaajan jos toisenkin kuluneen tuhannen vuoden aikana. Tämä luiseva hyypiö tuskin pärjäisi heitä paremmin. Amos marssi huoneeseen, veti pöydän ääreltä tuolin ja istuutui.

”Antaa kuulua”, hän vaati.

”Sinä siis olet Amos.”

”Niin. Sinä puolestasi et ole varannut audienssia etukäteen kansliastani.”

Kaapumies loikkasi pöydälle. Amos räpäytti silmiään, mutta enempää säikähdyksen merkkejä hän ei näyttänyt. Hän oli yllättynyt miehen nopeudesta, mutta Nyrkin avulla hän oli pyydystänyt musketin luoteja ja varsijousen nuolia. Totta puhuen hän ei ollut edes viitsinyt pyydystää useimpia – ainoastaan ne, jotka oli tähdätty suoraan silmien väliin. Kaapumies otti askeleen lähemmäs.

”Olen tullut tapaamaan maailmankuulua Pohjoisen johtajaa.”

Amos nousi seisomaan. Kaapumiehen olemus oli viestinyt raihnaisuudesta, mutta hänen askelluksensa oli vaarallisen kissamaista.

”Ja mistähän päin te mahdatte olla kotoisin?”

Kaapumies otti taas askeleen, niin että hän seisoi aivan kynttilän edessä.

”Suoraan asiaan”, hän sanoi. ”Siitä minä pidän. Minä olen kotoisin Rakentajavuorelta.”

Amos toipui yllätyksestä nopeasti.

”Yhtäkään Rakentajaa ei ole nähty liki tuhanteen vuoteen”, hän murahti.

”Minä olenkin jotain aivan muuta”, kaapumies sanoi ja potkaisi kynttilää singoten sen kohti Amoksen kasvoja. Nyrkki nappasi sen itsestään kiinni. Kaapumies perääntyi takaisin varjoihin. Amos kohotti yhä palavaa kynttilää korkealla nähdäkseen miehen paremmin, mutta huppu peitti tämän kasvot leikkiviin varjoihin.

”Tämän täytyy olla kaikkien aikojen surkein salamurhayritys”, Amos murahti. ”Tiedät hyvin, että pystyn nitistämään sinut kuin kissa hiiren!”

”Tiedän. Siksi en tullut yksin.”

Katonrajasta kuului loiskahdus. Amos nosti katseensa, mutta tajusi liian myöhään mitä näki. Ämpärillinen lamppuöljyä valahti hänen päälleen. Humahtavan äänen saattelemana hän peittyi nälkäiseen tuleen. Hänen ihonsa kuoriutui kuumuudessa. Amos vajosi polvilleen. Tuska oli sietämätön, mutta hän keskitti kaiken tahdonvoimansa. Öljy palaisi pian loppuun. Liha kuroutui jo umpeen hänen poskiluidensa yllä. Savu ja kuumuus olivat polttaneet hänen keuhkonsa karrelle, mutta nekin paranisivat. Hän haukkoi henkeä yhteenpurtujen hampaiden välistä.

Hansikoitu käsi tarttui hänen Osaansa välittämättä liekeistä.

”Kuka sinä olet”, Amos kähisi. Hiipuva tuli raateli yhä hänen lihaansa, mutta hän kieltäytyi karjumasta tuskasta. Nyrkki käytti kaiken energiansa palovammojen parantamiseen. Hän olisi kyllin vahva vastahyökkäykseen hetkenä minä hyvänsä.

”Tunnethan sinä minut, Amos, kuten tunsit kerran veljenikin”, kaapumies sanoi. Hän veti hupun päästään toisella kädellään, ja Amos näki tutut kasvot. Tuhannen vuoden jälkeen hän ei ollut uskonut muistavansa noita kasvoja.

”Sinä”, hän kuiskasi.

Kaapumies riuhtaisi Nyrkistä voimalla, jollaista ei voinut kuvitella hänen laihaan varteensa mahtuvan. Amos taittui kivusta kaksinkerroin ja yritti huutaa. Savu ja kuumuus olivat kuitenkin vieneet häneltä äänen. Parantuminen pysähtyi, ja Amos lyyhistyi lattialle. Hän tunsi märän marmorin puoliksi parantunutta ihoaan vasten. Se oli märkä hänen omasta verestään.

Hänen ruumiinsa löydettiin vasta kahden tunnin kuluttua, legendaarinen Horuksen Nyrkki salaperäisesti kadoksissa. Palvelija, jonka oli ollut määrä tarjoilla hänen ruokansa, oli joutunut käymään läpi puolenkymmentä ruokasalia, ennen kuin oli keksinyt etsiä pitkään käyttämättä olleesta vanhasta siivestä.

***

Seuraava luku...

1. luku - Keisarin uni

Hänen Ylhäisyytensä Keisari Tsa Shen, Itäisen Provinssin hallitsija, heräsi hiestä märkänä ja tiesi, että valtakunnan saattoi pelastaa vain yhdellä tavalla. Tosiuni kummitteli hänen mielessään.

Hän pyyhki otsaansa. Moni kuolisi vielä hänen takiaan.

Hän nousi istumaan vuoteellaan ja hengitti syvään. Sitten hän kutsui palvelijaa sängynpäätyyn ripustetulla kellolla. Kultakirjailtuun kaapuun pukeutunut mies avasi oven ja astui kumartaen peremmälle. Hänen nimensä oli Yao, eikä Keisari pitänyt lomapalatsissaan muita palvelijoita. Yao oli paitsi keisarillinen kamaripalvelija, myös Tsa Shenin henkilääkäri. He olivat serkuksia - Yaon isä oli ollut edellisen Keisarin veli ja johtava kenraali sodassa jugaarikapinallisia vastaan. Nyt Tsa oli Keisari ja Yao palvelija, vain koska toisen isä oli sattunut syntymään puoli tuntia ennen veljeään. Tsan mielestä oli omituista, että niin pieni hetki saattoi määrittää eron hallitsijan ja palvelijan välillä. Huolimatta heidän eriarvoisista asemistaan, Keisari välitti Yaosta. Olivathan he sentään sukua.

”Teidän Ylhäisyytenne, vaivaavatko painajaiset? Tuonko jotain rauhoittavaa”, Yao kysyi.

”Älä”, Keisari sanoi. ”Minun täytyy pitää mieleni kirkkaana. Minulla on sinulle tehtävä.”

”Mitä tahansa, Teidän Ylhäisyytenne.”

”Toivoisin, että jättäisit tittelit pois edes tämän kerran, mutta huomaan, että olet todella päättänyt pitää kirjaimellisesti valan, jonka vannoit kun nousin valtaistuimelle."

"Lupasin osoittaa Keisarilleni hänen asemansa mukaista kunnioitusta ja parhaani mukaan edistää hänen terveyttään ja hyvinvointiaan. Kuolemaani asti."

"Ne pirun visiirit vaativat sinua latelemaan mokoman litanian vain, koska osa kenraaleista olisi halunnut sinusta Keisarin. Suurin osa, itse asiassa. En voi kertoa miten kiitollinen olen, että olet pysynyt uskollisena minulle kaikki nämä vuodet. Kuten sanoin, minulla on sinulle tehtävä, enkä voi luottaa kehenkään muuhun. Tämä kaikki on jo tapahtunut tosiunessa. Sinä tiedät, että tosiunessa nähtyjä kohtaloita ei voi välttää. Voin vain valita parhaan mahdollisen, ja tässä tapauksessa sekin on hirveä. Sinun on mentävä Läntiseen Provinssiin. Onko Hu-kissa oven takana?”

”Se vartioi uskollisesti”, Yao vastasi. ”Haenko sen?”

Keisari nyökkäsi.

Palvelija pistäytyi makuukamarin oven ulkopuolella ja palasi pidellen valtavaa tiikeriä kaulapannasta. Sen pää oli suuri kuin hevosella, ja se tassutteli eteenpäin petollisen laiskasti. Keisari otti sen kuonon käsiensä väliin ja silitti sen jykevää niskaa.

”Vahvaa puudutusainetta”, hän totesi katse lukittuna Hun silmiin. ”Kylliksi, jotta Hu voidaan leikata. Pidä kiirettä.”

Palvelija poistui toteuttamaan käskyä.

Tiikeri kehräsi kuulostaen ylitse kiehuvalta kattilalta. Se luotti ihmis-emoonsa, joka oli kasvattanut sen pienen sylikissan kokoisesta lähtien. Ihminen oli opettanut sen metsästämään. Toisin kuin muut ihmiset, Hun emo näki tarkasti. Siinä mielessä emo muistutti enemmän tiikeriä kuin ihmistä. Hu puski päätään ihmis-emonsa ryppyistä kämmentä vasten ja tunsi sormien puristuvan miellyttävästi niskaansa vasten. Melkein kuin tiikeriemon hampaiden varma ote, mutta siitä Hulla oli vain utuisia muistoja. Ovi aukesi ja käsi nytkähti hiukan.

Hu oli vähällä pompata pystyyn, vaikka tunsi tulijan, sillä emon reaktio oli odottamaton. Se viesti jännittyneisyydestä. Tiikeri nuuhkaisi ilmaa ja haistoi hitusen pelkoa.

”Teidän majesteettinne”, Yao sanoi. Mies ei kuulostanut lainkaan hengästyneeltä, vaikka Hu oli kuullut tämän tossujen kiivaan töpinän kulkevan useamman kerroksen verran ylös ja alas portaita.

Mies antoi emolle jotakin. Emon käsi alkoi taas hivellä Hun kaulaa. Rapsutus sai sen ummistamaan silmänsä. Se tunsi emonsa hengityksen tasaantuvan rauhalliseen rytmiin, ja antoi itsensä vaipua puoliksi uneen.

”Tämä nipistää vain hiukan”, emo kuiskasi ja pisti neulan sen kaulaan. Hu oli saanut ennenkin pistoksia, mutta se avasi silti silmänsä mulkaistaakseen syyttävästi emon suuntaan. Sitä kuitenkin nukutti, voi miten sitä nukuttikaan! Silmät painuivat kiinni, ja hetken kuluttua Hu oli vaipunut tajuttomuuteen.

Keisari nousi, käveli työpöytänsä luo ja otti ylimmästä laatikosta esiin kultauksin koristellun työkalupakin. Hän ojensi sen Yaolle, joka kurkisti sisään. Pakissa oli kirurgisia veitsiä, monenlaisia pihtejä, sekä useamman kokoinen luusaha.

”Mitä tarkalleen ottaen haluatte minun tekevän, Teidän Ylhäisyytenne?”

Keisari asteli vuoteelleen ja istuutui. Hän huokaisi raskaasti.

”Hu-kissalta on poistettava toinen silmä, jotta voimme asentaa tilalle erään merkittävän artefaktin. Voit aloittaa.”

Yao kävi töihin. Vaikka hän olikin keisarillinen henkilääkäri, tällaiseen työhön hän ei ollut ennen joutunut. Keisari katseli paikaltaan sängyn reunalta. Yao työskenteli ripeästi ja pyyhki hetken kuluttua verta käsistään.

”Valmista”, hän sanoi kalpeana ja miltei unohti puhuttelun. ”Teidän Ylhäisyytenne”, hän kiirehti lisäämään.

Keisari ei tuntunut huomaavan. Hän kaivoi untuvatyynyjen alta esiin meripihkan värisen pallon, joka mahtui helposti kämmenelle. Hän näytti sitä Yaolle.

”Tiedätkö, mikä tämä on”, hän kysyi.

Pallo tuntui reagoivan Keisarin kosketukseen ja hehkui hetken. Aivan sen lasimaisen pinnan alla kulkivat väreillen kaikki sateenkaaren värit.
Yao nielaisi. ”Ilmeisesti Teidän Ylhäisyytenne on onnistunut hankkimaan itselleen Rakentajan Kiven.”

Keisari nyökkäsi.

”En kuitenkaan voi pitää sitä”, hän sanoi. ”Kivi ei ole turvassa täällä.”

Keisari astui lattialla makaavan Hu-kissan vierelle ja kumartui painamaan esineen tyhjään kuoppaan silmän paikalle. Pallo alkoi hohtaa, ja veri kuivui sen ympäriltä. Hetken kuluttua loiste sammui. Tiikerin uusi silmä näytti itkeneen mustaa verta, kuin sillä olisi surullinen kasvomaalaus. Toinen silmä oli kiinni. Keisari käänsi katseensa. Eläimen sokea, yksisilmäinen tuijotus häiritsi häntä.

”Ota Hu mukaasi”, hän sanoi. ”Vie se Läntisen Provinssin syrjäseuduille. Etsi viidakosta käsiisi intiaaniheimo nimeltä Awá-akuntsu. He asuvat reilun päivämatkan päässä Provinssin pääkaupungista. Vie heimonvanhimmalle seuraava viesti...”

Sanellessaan viestiään Keisari mietti, pitäisikö Yaolle kertoa tosiunen koko sisältö. Hän pysyi vaiti. Unessakaan hän ei ollut kertonut.

Yao saisi elää viimeiset päivänsä vapaana tulevaisuuden tietämisen tuskasta. Keisari toivoi, että hänelle itselleenkin olisi suotu sama siunaus, mutta oli vielä asioita, jotka hänen oli tehtävä. Hän katsoi luusahaa ja väristykset kulkivat hänen selkäpiitään pitkin. Onneksi puudutusainetta oli vielä jäljellä.

***

Seuraava luku...