Sisällä majoitustiloissa Poliisikomentaja Gwynne avasi Todistusaineisto Numero Nelosen kätkevän peltisalkun. Yun seisoi hänen vierellään.
”Näkyykö mitään”, Gwynne kysyi.
Yunin toinen pupilli laajeni, kunnes hänen biomekaaninen silmänsä oli miltei kokonaan musta. Yun sieppasi pinsetit laihoilla sormillaan ja nappasi kuivuneen veren seasta jotakin. Hän nosti tuoreen johtolangan aivan kasvojensa eteen.
”Eläimen karva, komentaja.”
”Samanlainen, kuin Amoksen luota löytynyt?”
”Samasta eläimestä, kyllä. Falkin kuvauksen perusteella sen on oltava gorilla tai erittäin isokokoinen simpanssi.”
Emmanuelin pää kurkisti sisään ovelta.
”Täällä on lähettiläs Idästä, joka vaati saada kertoa teille jotain henkilökohtaisesti.”
Vierasmajan ovensuuhun astui silkkivaatteisiin verhoutunut nainen. Hänen hiuksensa oli aseteltu pään päälle näyttäväksi torniksi, joka pysyi kasassa kutrien lomaan työnnettyjen puikkojen avulla.
”Tuon uutisia Keisarillisesta Kansliasta”, hän sanoi. ”Sopiiko minun käydä peremmälle?”
”Käykää toki”, Gwynne sanoi.
Lähettiläs lipui peremmälle vierasmajaan. Emmanuel sulki oven hänen perässään. Nainen käveli Gwynnen viereen ja vilkaisi Yunin suuntaan.
”Minut on määrätty kertomaan viestini yksinomaan teille, Poliisikomentaja”, hän totesi.
Gwynne kurtisti kulmiaan, mutta viittasi yhtä kaikki Yunia poistumaan.
”Käy vaikka pelaamassa korttia muun miehistön kanssa toisessa huoneessa”, hän sanoi. Yun nyökkäsi ja teki työtä käskettyä.
Lähettiläs vilkaisi ympärilleen varmistaakseen että he olivat kahden, vaikka lähes kalusteettomaan huoneeseen ei olisi mahtunut piileksimään hiirtä suurempia salakuuntelijoita. Silti hän jatkoi lähes kuiskaten:
”Hänen Ylhäisyytensä löydettiin eilen kuolleena lomapalatsistaan. Hän on ollut kuollut ainakin kaksi viikkoa.”
”Mitä”, Gwynne puuskahti. ”Miten hänet sitten löydettiin vasta nyt?”
”Ylhäisyys varta vasten pyysi yksityisyyttä mietiskelläkseen rauhassa rajapolitiikkaa vuoristoalueiden kanssa.”
”Ja miksi kerrotte tämän minulle?”
”Te olette rikostutkinnan ammattilainen, eikö? Hänen Ylhäisyytensä ei kuollut luonnollisesti. Osa on kateissa, kuten myös hänen henkilääkärinsä ja lemmikkitiikerinsä.”
Lähetti vilkaisi taas ympärilleen, mikä alkoi vaikuttaa jo vainoharhaiselta.
”Keisarillinen Kanslia on toistaiseksi salannut tämän tragedian kaikilta. Asia kuitenkin tulee julki ennemmin tai myöhemmin. Mikäli tahdotte sitä ennen nähdä rikospaikan, pyytäisin teitä tulemaan mukaani. Ilmalaiva odottaa jo Itäisen Provinssin konsulaatissa.”
”Kokoan pikaisesti tiimini, niin voimme mennä.”
”Se ei valitettavasti käy päinsä. Teidän on tultava yksin.”
”Miksi ihmeessä?”
”Rikospaikalla on jotakin vain teidän silmillenne. Sitä on vaikea selittää. En todellakaan voi kertoa enempää, teidän on nähtävä se itse.”
Gwynne nielaisi.
”Haluan mukaani edes yhden poliisimiehen”, hän sanoi.
”Kenet”, lähettiläs kysyi.
”Sinä näit hänet jo”, Gwynne vastasi. ”Hänen nimensä on Yun ja hän on syntyjään Itäisen Provinssin kansalainen.”
Lähettiläs mietti hetken hiljaa.
”Kuinka paljon luotatte tähän Yuniin”, hän kysyi.
”Luottaisin henkeni hänen käsiinsä”, Gwynne vastasi muitta mutkitta.
”Hyvä on”, lähettiläs sanoi.
Gwynne astui miehistön tiloihin vievälle ovelle, mutta lähettiläs pysäytti hänet kosketuksella olkapäähän.
”Odottakaa, Poliisikomentaja. Ette saa kertoa miehistöllenne, että olette matkalla Itään. Katsokaas, toisin kuin teillä Pohjoisessa, meillä ei ole edesmenneestä johtajastamme riippumatonta hallintokoneistoa. Keisarille ei ollut vielä siunaantunut perillisiä. Jos huhut Hänen Ylhäisyytensä kuolemasta alkaisivat levitä... ymmärrättekö?”
”Minun on kerrottava miehilleni jotain”, Gwynne vastasi.
”Kertokaa, että menette haastattelemaan Itäisen Provinssin konsuleita Falkin tapaukseen liittyen. Ehditte takaisin Etelään vielä tämän vuorokauden aikana.”
Gwynne ei pitänyt miehistölleen valehtelusta, mutta tiesi kyllä millaisia lörpöttelijöitä valiotiimin miehet olivat yrittäessään tehdä vaikutuksen hameväkeen. Niinpä hän avasi miehistön majoitustiloihin vievän oven ja kutsui Yunin mukaansa ”vierailulle Itäisen Provinssin konsulaattiin”.
Yun astui huoneeseen. Gwynne sulki oven hänen jäljessään. Mies katsoi komentajaa kysyvästi. Gwynne laski kätensä lohdullisesti hänen olalleen.
”Kuulehan”, Gwynne sanoi raskaasti. ”Minulla on sinulle surullisia uutisia.”
Yun kohotti kulmiaan.
”Hänen Ylhäisyytensä Itäisen Provinssin Keisari on kuollut”, Gwynne töksäytti.
”Komentaja”, Yun sanoi. ”Olen asunut koko aikuisikäni Pohjoisessa, enkä ole koskaan nähnyt Hänen Keisarillista Korkeuttaan, en edes kaukaa.”
Gwynne veti kätensä pois Yunin olalta ja tunki sen taskuunsa paremman paikan puutteessa. Itäisen Provinssin lähettiläs katseli tilannetta ilmeettömänä.
”Menisimmekö”, nainen kysyi.
***
Johnny oli saapunut Isebelin jälkien päätepisteeseen. Tässä tyttö oli pysähtynyt ja yksinkertaisesti kadonnut.
Parin kyynärän päässä oli kohta, joka pisti silmään. Joku oli levitellyt kuolleita risuja ja kuivaa heinää peitelläkseen jotain. Johnny astui askeleen lähemmäs.
Maa hänen jalkojensa alla antoi periksi, ja hän putosi. Oksia ja multaa ropisi hänen niskaansa. Hän kompuroi pystyyn. Hän seisoi ylhäältä tulevassa kalpeassa valokeilassa, mutta jo neljän kyynärän päässä hänen ympärillään oli täydellisen pimeää.
Johnny nosti maasta mukanaan alas pudonneen kuivan risun ja valitsi tulenteko-ohjelman Käyttöliittymästä. Hän painoi Osa-kätensä etusormen kiinni risuun. Sormenpää alkoi hehkua, ja hetken kuluttua risu syttyi. Johnny nosti soihtunsa korkealle nähdäkseen kauemmas.
Varjoista paljastui selällään retkottava Läntisen Provinssin Presidentti Samuel Johnson. Johnny kumartui kokeilemaan miesparan kaulaa, vaikka vääriin kulmiin vääntyneistä raajoista hän arvelikin sen olevan turhaa.
Ei pulssia.
Kauempana varjoissa luolan seinää vasten oli lyyhistynyt upseerin uniformuun pukeutunut mies, joka puristi vääntynyttä kivääriä kaksin käsin. Johnny nousi ja käveli sotilaan luo. Mies hengitti raskaasti huohottaen, silmät kiinni. Kasvot olivat ruhjoutuneet ja turvonneet.
”Mitä täällä on tapahtunut”, Johnny kysyi.
Mies ei vastannut. Johnny tarttui kiinni hänen hartioistaan.
”Vastaa, hyvä mies!”
Mies avasi toisen silmänsä, toinen oli turvonnut kiinni.
”Onko murhaaja poissa”, hän kuiskasi.
”Kyllä.”
”Minä yritin pelastaa Presidentin, mutta hän oli liian voimakas. Luoditkaan eivät tepsineet häneen. Hän vei Sormen!”
”Pystytkö nousemaan”, Johnny kysyi. Mies tarttui Johnnyn tarjoamaan käteen ja kampesi itsensä hampaita yhteen purren jalkeille. Mies käytti pitkäpiippuista kivääriään kuin kävelykeppiä pysyäkseen pystyssä.
”Vartiosotilaani eivät ole kaukana”, hän sanoi.
Johnny avasi suunsa huutaakseen, mutta mies vaiensi hänet.
”He eivät taida olla kovinkaan luottavaisia intiaanin suhteen, ainakaan juuri nyt ja tässä tilanteessa”, mies sanoi. Hän osoitti kauemmas luolaan. Johnny nosti soihtuaan ylemmäs.
Maassa makasi Isebel. Johnny tiputti soihtunsa ja loikkasi tytön luo. Hän käänsi tämän kyljelleen. Haava tytön olkavarresta vuoti verta ja silmäkulmassa oli tuore mustelma, mutta muuten Isebel näytti ehjältä. Johnny kääntyi miehen puoleen.
”Mitä hän täällä tekee?”
”Intiaani yritti pelastaa Presidentin”, mies sanoi, ”mutta aivan kuten minäkin, hän epäonnistui.”
”Minun on vietävä teidät ylös.”
”Minä en ole missään kunnossa kiipeämään. Itse asiassa menetän kohta tajuntani. Kiipeä sinä tytön kanssa. Huuda, että löysit Mordecai Pitkän. Sen jälkeen pakenette metsään ja pidätte päänne piilossa tarkkuuskiväärimiesteni varalta!”
Johnny nosti Isebelin syliinsä. Intiaani oli yllättävän painava, sillä hänen vartalonsa oli paljon lihaksikkaampi, kuin Johnny oli kuvitellut.
”Isä”, tyttö mutisi.
”En taida olla tarpeeksi vanha isäksesi”, Johnny sanoi. ”Meillä on ehkä viisi vuotta ikäeroa.”
Isebel avasi silmänsä, tajusi retkottavansa Johnnyn sylissä ja pudottautui maahan. Mies horjahti äkillisen liikkeen voimasta.
Isebel pysähtyi tuijottamaan Presidentin ruumista. Hetken kuluttua hän hyökkäsi syleilemään Johnnyä.
Metsästäjä otti pari askelta taaksepäin, ja intiaani seurasi mukana. Kun he olivat avoimen taivaan alapuolella, Isebel pysähtyi ja vetäytyi kauemmas Johnnystä. Hänen kätensä kuitenkin pitelivät yhä kiinni miehen niskan takaa, mikä sai väreet kulkemaan tämän selkää pitkin.
”En haluaisi hoputtaa”, Mordecai sanoi ja romahti polvilleen, ”mutta vuodan kuiviin jos en kohta pääse lekurille.”
”Rosvontikkaat”, Isebel sanoi ja nosti toista jalkaansa. Johnny asetti kätensä sormet ristittyinä tytön mokkasiinin tueksi. Intiaani ponnisti, sieppasi kiinni kuilun reunalta pilkistävistä pensaista ja kiskoi itsensä ylös. Kaikki tapahtui yhden sulavaliikkeisen silmänräpäyksen aikana. Isebel kurkotti alas.
”Ala tulla nyt”, hän hoputti. Johnny tarttui tytön käteen ja oli pudottaa silmät päästään, kun tyttö nykäisi hänet ylös.
”Sinussa on melkoisesti voimaa”, hän sanoi.
”Vuosisatojen jalostustyön tulos”, Isebel vastasi hauistaan pullistaen, ennen kuin lähti hiipimään kohti metsää. Johnny asetti kätensä torveksi suunsa eteen ja kääntyi kaupunkia kohti.
”Täällä! Mordecai Pitkä elää! Tulkaa pian!”
Muurinharjalla alkoi tapahtua. Johnny ryntäsi kohti viidakon rajaa Isebelin kannoilla. Kun he pääsivät metsän suojiin, sotilaiden joukko-osasto kiskoi jo Mordecaita ylös luolista.
”Mitä sinä teit Presidentin kanssa”, Johnny kysyi.
Intiaani vilkaisi häntä olkansa yli.
”Kerron matkalla”, hän sanoi ja tarpoi syvemmälle metsään. ”Juuri nyt meidän on päästävä kauas täältä.”
”Olen pelkkänä korvana”, Johnny totesi naista seuraten.
***
Murhaaja raotti kaapunsa hihaa ja ihaili uutta etusormeaan.
Käyttöliittymä ilmoitti integraation olevan valmis. Mies hymyili huppunsa varjoissa.
Hän osoitti eteensä ja heilautti kättään kuin ratsupiiskalla iskien. Kasvillisuus lakosi hänen edessään. Hän kannusti hevostaan laukkaan. Hän huitoi näkymättömällä piiskallaan ja jätti jälkeensä hevosenmentävän railon.
Hän tarvitsisi enää Kiven jotta olisi voittamaton.
Hän suuntasi kohti ilmalaivaa, joka kuljettaisi hänet takaisin Pohjoiseen. Kivi odottaisi häntä perillä.
***
”Yritin kuljettaa Presidentin turvaan”, Isebel sanoi. ”Mutta se mies oli jo sisällä palatsissa. Hän seurasi meitä luoliin.”
Tyttö työnsi oksan kasvojensa edestä ja päästi sen räpsähtämään perässään. Johnny torjui sen Osallaan. Mies askelsi päättäväisesti Isebelin jalanjäljissä. Toinen oksa räpsähti. Johnny hieraisi tuoretta naarmua poskellaan.
”Hitto sentään, tyttö. Enkö juuri pelastanut sinut hautautumasta elävältä?”
”Niissä luolissa riittää rottia”, Isebel vastasi. ”Olisin tullut toimeen vaikka viikkokausia. Sitä paitsi sisäänkäyntejä on useampia, muurien sisäpuolella.”
”Mistä tiesit, että Presidentti yritetään tappaa? Ja miksi yritit pelastaa hänet? Minun nähdäkseni Presidentin kuolemasta on kansallesi pelkästään etua.”
Isebel pysähtyi ja kääntyi katsomaan Johnnyä. Hänen silmänsä leimusivat raivoisasti, ja Johnny perääntyi askeleen verran.
”Sekoitat minun kansani natiiviliittoumaan”, intiaani sähähti.
Jokin suhahti ilman halki. Puhallusputken höyhenpäinen nuoli osui Isebelin olkapäähän. Tyttö nyppäsi sen irti.
”Siinä paha missä mainitaan”, hän sihahti ja kaivoi taskustaan pienen kangaspussin. Hän painoi sen Johnnyn käteen.
”Sinun on paettava”, hän sanoi. ”He eivät ota valkonaamoja kiinni elävänä!”
”En jätä sinua heidän armoilleen”, Johnny murahti. Isebel vajosi toisen polvensa varaan. Hänen silmänsä kapenivat viiruiksi.
”Sinulla ei ole vaihtoehtoa”, hän kuiskasi. ”Myrkky toimii nopeasti.”
Hän kaatui selälleen. Johnny kumartui tytön ylle ja tuli samalla täpärästi väistäneeksi toisen myrkkynuolen.
”Pidä se poissa vääristä käsistä”, Isebel mumisi. Hänen silmänsä painuivat kiinni.
Johnny yritti nostaa intiaanin syliinsä.
”Mene”, tyttö sanoi ja menetti tajuntansa.
Johnny kompuroi pystyyn. Kolmas nuoli suhahti ilman halki, mutta hän torjui sen hätäisesti Osallaan. Hyökkääjien äänet kuuluivat jo läheltä.
Johnny vilkaisi vielä kerran Isebeliä, ennen kuin säntäsi pakoon. Hän pysähtyi vasta kun jalat olivat pettää alta. Hän kaatoi Isebelin antaman kangaspussin sisällön biomekaaniselle kädelleen.
Siinä oli Rakentajan Kivi.
***
Johnny saapui salakuljettajien leiriin aamun sarastaessa ja kiirehti suoraa päätä Perkinsin majaan vaivautumatta odottamaan miehen pukeutuvan.
”Minun pitää päästä Pohjoiseen ja äkkiä”, hän sanoi.
Perkins hieroi silmiään.
”Mitä hittoa sinä vielä Lännessä teet”, hän kysyi ja nousi istumaan vuoteellaan.
”Matkaani tuli muutamia punanahkaisia mutkia.”
Perkins raapi napaansa pyjamannappien välisestä raosta.
”Laiva lähtee taas illan pimetessä. Emme voi riskeerata lastiamme päivänvalossa. Tulli- ja vartiosotilaat kiertelevät rannikkoa päiväsaikaan.”
”En usko, että sinun tarvitsee tänään huolehtia tullista. Natiiviliittouma on hyökännyt pääkaupunkiin.”
Perkins pomppasi ylös vuoteeltaan.
”Siinä tapauksessa pystyn järjestämään sinulle laivan jo viiden tunnin kuluttua, mutta kiirehtiminen maksaa ekstraa.”
”Saat kyllä palkkiosi. Sähkötä Monsieur le Vizierille.”
”Sen teen. Ehdit vielä popsia aamupalan ennen lähtöä, Johnny.” Perkins nyrpisti nenäänsä. ”Ja käy vaikka pikaisesti suihkussa.”
Syötyään kaksi lautasellista papusoppaa Johnny etsi säkkituolin. Hän kokeili kädellään taskussaan olevaa Rakentajan Kiveä ja huokaisi. Kunpa se tyttö olisi jäänyt kyläänsä. Väsymyksestään huolimatta hän yritti turhaan saada unta pitkään ja näki painajaisia lopulta onnistuttuaan. Kun Perkins saapui ravistelemaan hänet hereille, hän tunsi itsensä väsyneemmäksi kuin koskaan.
Puolenpäivän aikaan laiva seilasi kohti Pohjoista Provinssia, ja Johnny seisoi keulassa ulapalle tuijottaen.
***
Poliisikomentaja Gwynne astui rikospaikalle viiksiään sukien. Keisarillinen lomapalatsi oli taiten sisustettu paikka. Makuuhuoneessa oli valtava sänky, jota peitti kermanväristen silkkityynyjen kuorrutus.
Näkymää rumensi yksi ilmeinen epäkohta: tyynyjen lomassa retkotti ruumis. Se oli kääritty taivaansiniseen silkkikaapuun, jossa oli metrikaupalla liikaa kangasta, niin että siitä näkyi vain pää. Silmät olivat kuivuneet ja tuijottivat tyhjyyteen, ja liha oli alkanut turvota. Suusta pilkisti esiin valkoinen kieli, ja iho oli voimakkaasti vihertävä ja paikoin repeytynyt. Haju oli sietämätön.
”Hänen Keisarillinen Korkeutensa”, Gwynne tokaisi ja kuuli takaansa tirskahduksen. Hän kääntyi.
”Tämä on tuskin leikin asia”, hän sanoi Yunille ja kääntyi takaisin ruumiin puoleen. Yun astui hänen vierelleen.
”Tapaus saattaa olla erillinen”, itämaalainen sanoi ja osoitti puudutusaineneulaa Keisarin kädessä. ”Ehkä hän teki tämän itselleen.”
Gwynne pudisti päätään.
”Ei”, hän totesi ja nosti ylipitkän silkkikaavun helmaa paljastaen kammottavan näyn. Ruumiin toinen jalka oli poikki nilkan yläpuolelta.
”Vaikka hän olisi ottanut oman henkensä, joku muu vei Nilkan.”
Yun tarkasteli jalkaa.
”Leikkauskohta ei ole vuotanut verta, joten se on tehty post mortem.”
”Tutki hänet läpikotaisin” Gwynne sanoi. ”Tahdon tietää mitä neulassa oli ja mihin Hänen Ylhäisyytensä tarkalleen ottaen kuoli.”
Yun avasi työvälinelaukkunsa ja kävi töihin. Poliisimiehet tänne saattanut lähettiläs seisoi ovensuussa äänettömänä. Gwynne käveli hänen luokseen.
”Rikospaikka on kieltämättä merkillinen, mutten näe täällä mitään sellaista, minkä vain minä voisin ymmärtää.”
Lähettiläs osoitti kirjoituspöytää huoneen nurkasta. Gwynne käveli ruumiin tutkimiseen keskittyneen Yunin ohi pöydän luo ja näki kirjekuoren, jota koristi Keisarillinen Sinetti.
Kirje oli osoitettu hänelle.
”Näyttää siltä, että Hänen Keisarillinen Korkeutensa jätti minulle siististi kerityn johtolangan”, Gwynne kuiskasi ja sujautti kirjeen taskuunsa.
***
Isebel hätkähti hereille. Hänet oli sidottu puuhun natiiviliittouman leirissä. Kylmä vesi tippui hänen hiuksistaan ja valui kaulaa pitkin rintojen väliin. Arpinaamainen intiaani piteli tyhjää vesileiliä alasuin hänen päänsä päällä. Mies tuijotti häpeämättä hänen märkää paidanrintamustaan.
”Mitä sinä teit sen valkonaaman kanssa”, mies vaati saada tietää.
”Yritin selvittää hänen aikeitaan. Hän ei ollut kaupungin väkeä, vaan kotoisin Pohjoisesta”, Isebel vastasi.
Mies katsoi häntä epäileväisesti.
”Mitä hän sitten täällä tekee?”
”Yrittää rikastua. Se mies välittää ainoastaan itsestään. En usko, että häntä kiinnostaa Läntisen Provinssin valkonaamojen kohtalo. Hänen nimensä on Metsästäjä-Johnny.”
Mies murahti. Tasankointiaaneja ja viidakon väkeä yhdisti heidän tuntemansa inho Osia ja niiden hankkijoita kohtaan.
”Presidentti Johnson on kuollut”, mies ilmoitti. ”Kun se valkoinen pirulainen on poissa kuvioista, koko länsi on oikeudenmukaisesti meidän. Valtaamme pääkaupungin, minkä jälkeen pienemmät asutukset antautuvat ilman vastarintaa.”
Mies hymyili.
”Luulenpa, että aloitimme väärällä jalalla”, hän sanoi ja vilkaisi ympärilleen varmistaakseen, ettei kukaan ollut näkemässä. Kun hän vakuuttui heidän olevan kahden, hän avasi köydet, jotka pitivät Isebelin kädet tämän selän takana. Tyttö hieroi ranteitaan.
”Mehän olemme verenperintömme takia samalla puolella”, mies sanoi. ”Oletko nälkäinen?”
Isebel nyökkäsi, ja kuin vahvistuksena hänen vatsansa kurni äänekkäästi.
”Haen sinulle jotain purtavaa”, mies sanoi ja kääntyi. Isebel kiirehti avaamaan solmut jaloistaan. Hän otti köydenpätkän käsiinsä ja nousi äänettömästi. Hän heitti köyden miehen kaulan ympäri ja painoi polvensa tämän selkää vasten.
Mies yritti huutaa, mutta Isebel kaatoi hänet maahan ja painoi hänen kasvonsa turpeeseen. Hän veti miehen vyöltä veitsen. Toisella kädellään hän kiristi otettaan köysisilmukasta niin että miehen pää taipui taaksepäin.
”Verenperintöni takia minun pitäisi tappaa sinut”, hän murahti. ”Se valkoinen pirulainen oli minun isäni.”
Isebel kolkkasi miehen veitsen kahvalla.
”Mutta sinä et tappanut isääni, vaikka oletkin hänen kuolemastaan aivan liian iloinen”, hän sanoi ja sitoi miehen ranteet kiinni tämän nilkkoihin. Hän tukki vielä miehen suun kaulahuivillaan, ennen kuin nousi ja hiipi viidakkoon. Nälkä ei ollut nyt pahin hänen ongelmistaan. Rakentajan Kivi oli Johnnyllä, ja mies toimittaisi sen epäilemättä suoraa päätä pahimman mahdollisen väen käsiin.
***
Seuraava luku...
