Poliisikomentaja Gwynne istui Keisarillisen lomapalatsin kirjastossa kaksistaan Itäisen Provinssin lähettilään, neiti Baozhain kanssa, sillä Yun tutki vielä ruumista. Gwynne pyöritteli Keisarin kirjettä kädessään pohtien lukemaansa.
Jotakin puuttui, jokin johtolanka. Hän hieroi silmiään ja sääti öljylampun liekin suuremmalle. Hän tavasi äänettömästi sanoja paperilla.
Arvoisa herra Poliisikomentaja. Tilanne vaikuttaa teistä varmasti merkilliseltä, joten sallinette minun selittää. Enpä olisi uskonut eläväni näkemään päivää, jona Neljän Provinssin kohtalo on vaakalaudalla! Tosin jos selvännäköä ei lasketa, en tarkalleen ottaen elänytkään.
Olen lähettänyt palvelijani Yaon Länteen Awá-akuntsu-heimon luo. Hänellä on mukanaan lemmikkitiikerini Hu, jolle olen asentanut mitä voimallisimman Osan. Olette varmasti kuulleet Rakentajan Kivestä?
Yao on ainut, jolle saatoin uskoa tällaisen vastuun. Hän tekee kaikkensa pitääkseen Kiven turvassa. Mieltäni surettaa suuresti, että olen lähettänyt ystäväni varmaan kuolemaan, mutta se oli ainoa keino auttaa valtakuntaamme tulevassa taistelussa. Emme ole joutuneet kohtaamaan mitään vastaavaa sitten Horuksen kuoleman ja Neljän Provinssin perustamisen.
Huomaan jaarittelevani. Pahoitteluni siitä. Tuntuu vain kummalliselta, että kirjoitan viimeiset sanani tyhjässä huoneessa henkilölle, jonka olen nähnyt vain unessa.
Toivon, että muut Horuksen Osat eivät vielä ole murhaajan käsissä, kun tämä kirje löydetään, mutta ne päätyvät hänen haltuunsa ennemmin tai myöhemmin, yhtä varmasti kuin aurinko aamulla nousee. Tämän minä olen nähnyt tosiunessa.
Ilman Rakentajan Kiveä Osat eivät kuitenkaan ole murhaajalle minkään arvoisia, eikä edes hän voi pakottaa kuollutta ruumistani paljastamaan nimeä, joka tulee koitumaan hänen kohtalokseen.
Niin, tämä oli itsemurha, kuten jo varmasti arvasitte. Juttu on ratkaistu. Kirjoitan tämän kirjeen, jotta alaiseni voivat löytää sen kuolemani jälkeen. He ansaitsevat selityksen. Tein mitä tein suojellakseni Neljää Provinssia.
Kirjettäni ei kuitenkaan ole osoitettu heille, vaan sinulle arvon herra Poliisikomentaja, sillä ainoastaan sinä voit toimittaa Kiven oikealle omistajalleen. Koska tiedän, että murhaaja lukee nämä sanat paljon teitä ennen, minun on puhuttava arvoituksellisesti.
Joten sanon teille tämän: Kivi pelastaa sen henkilön hengen, joka on pelastava koko valtakunnan. Valitettavasti en voi kertoa teille tämän henkilön nimeä, mutta uskon teidän tietävän hänen henkilöllisyytensä kun aika on oikea. Tämän henkilön, kuten myös Rakentajan Kiven, te löydätte Pohjoisesta.
Haudantakaisin terveisin,
Itäisen Provinssin Keisari Tsa Shen.
P. S. Muistin, että saavuitte ilmalaivalla. Kaipaatte varmasti matkalukemista paluulennolle Etelään. Suosittelen teitä tutustumaan Keisarillisen lomapalatsin kirjastoon. Siellä on yli 72 500 nidettä: jännityskirjallisuutta, romansseja ja kaiken lisäksi koko valtakunnan kattavin kokoelma Neljän Provinssin varhaishistoriaa käsittelevää kirjallisuutta. Valitkaa niistä mikä tahansa teitä kiinnostaa, ja se on teidän.
Gwynne nosti silmänsä paperista.
”Lady Baozhai. Mistähän hyllystä mahtaa löytyä Neljän Provinssin varhaishistoriaa käsittelevää kirjallisuutta?”
”Kuinka niin?”
”Ah, pelkkä aavistus. Tiedätkö mistä löytäisin mitä etsin?”
”Tiedän toki. Tulkaa perässä.”
Gwynne nousi ja seurasi naista. He kävelivät sokkeloisten hyllyrivien läpi. Jonkin Keisarillisen mielenoikun takia hyllyt oli järjestetty labyrintin muotoon, ja Gwynne tajusi että ilman saattajaa hän olisi eksynyt tänne. Lopulta he päätyivät erään hyllyillä reunustetun umpikujan päähän.
”Tässä on etsimäsi osasto, mutta suurin osa teoksista on kirjoitettu vanhalla itämaalaisten kielellä”, nainen sanoi.
”Ei hätää”, Gwynne totesi. ”Etsimäni kirja on kirjoitettu Neljän Provinssin yleiskielellä, siitä olen varma. Muuten se olisi tuskin minulle sopivaa matkaluettavaa.”
Gwynne kuljetti sormeaan kirjanselkämyksiä pitkin, kunnes se pysähtyi osoittamaan yhtä nimenomaista teosta. Hyllyn kirjat olivat pölyn tummentamia, mutta tämä teos oli puhdas, vaikka se oli selvästi vanhaakin vanhempi. Joku oli lukenut sitä vastikään.
”Horuksen kuolema – tragedia, joka synnytti Neljän Provinssin valtakunnan”, Gwynne luki ääneen.
Hän veti kirjan hyllystä. Gwynne palasi lukutilaan neiti Baozhai kannoillaan. Hän istuutui takaisin tuoliinsa ja asetti kirjan polvilleen. Neiti Baozhai istui nojatuoliin häntä vastapäätä.
”Teillä on vaikuttavat suunnistustaidot”, nainen sanoi.
”Minulla on tapana kiinnittää huomiota yksityiskohtiin”, Gwynne sanoi, ”ja myös muistaa ne.”
Nainen hymyili.
”Miksi juuri tuo kirja”, hän kysyi.
Gwynne otti rintataskustaan kynän ja piirsi jotain Keisarin kirjeeseen. Hän ojensi paperin Baozhain tarkasteltavaksi.
Kaksi kohtaa oli alleviivattu: Emme ole joutuneet kohtaamaan mitään vastaavaa sitten Horuksen kuoleman ja Neljän Provinssin perustamisen, sekä koko valtakunnan kattavin kokoelma Neljän Provinssin varhaishistoriaa käsittelevää kirjallisuutta.
”Kuten huomaat, Hänen Ylhäisyytensä selvästikin suositteli minulle juuri tätä nimenomaista kirjaa.”
***
Johnny huokaisi reelinkiin nojaten. Hän oli oksentanut vatsansa tyhjäksi. Hetken meri-ilmaa haisteltuaan hän suoristautui ja suuntasi messiä kohti. Ehkä hän saisi vihdoin muonan pysymään sisällään. Hän saapui kannen alle vievän oven äärelle ja aikoi avata sen, kun kuuli ruumasta kinastelun ääniä.
”Se on Metsästäjä-Johnny, tajuatko? Hän pilkkoo meidät palasiksi ja syöttää siivut lokeille!”
”Nyt kun Lännessä on piru irti, Perkins lopettaa bisneksensä, ja se taas tarkoittaa että me olemme kaikki tästä keikasta eteenpäin työttömiä. Voisimme lyödä rahoiksi sillä mitä Metsästäjä oli Lännestä hakemassa. Se on varmasti jotain arvokasta.”
Johnny kyyristyi portaisiin vievän oven taakse. Hän tähyili ympärilleen, mutta kannella ei näkynyt liikettä. Pienen höyrylaivan ohjaamo oli pieni koppi laivan keulassa, ja siinä oli ikkunat vain eteen ja sivuille. He olivat ulapalla, joten tähystäjä oli poistunut paikaltaan laivan savupiipun kyljessä käydäkseen syömässä. Kaikki paitsi Johnny olivat sisätiloissa.
Metsästäjä asetti Osansa itepuolustustilaan ja kirskutti hampaitaan. Vai aikoivat nämä roistot ryöstää hänet? Hän keskittyi kuuntelemaan miesten väittelyä.
”Onko hän vielä kannella”, kysyi toinen.
”Se mies on oksentanut kohta kolme päivää”, vastasi ensimmäisenä puhunut ääni falsettiin sortuen. Hän oli siis laivan messikalle, hädin tuskin murrosiän ohittanut nuorukainen. Toinen kiistakumppaneista oli kokeneempi merimies, sillä hänen äänensä oli viinanpolttama ja ainaisen sammaltava.
”Minä menen jututtamaan häntä”, merikarhu sanoi. ”Kerää muut kokoon ja käske ottamaan jotain kättä pidempää. Tästä tulee melkoinen rytäkkä, mikäli puoletkaan siitä miehestä kuulemistani tarinoista pitävät paikkansa.”
Johnny nyökkäsi piilossaan. Rytäkän he totta vie saisivat. Ensi töikseen hän upottaisi mokoman ryövärin meren pohjaan. Muun miehistön hän tyytyisi pieksemään pahanpäiväisesti.
Messikalle yritti vielä kerran väittää varovasti vastaan.
”Oletko varma tästä”, hän kimitti.
”Totta helvetissä olen! Ala painua jo tai annan sinulle pitkin korvia! Sinun kokkaustaitosi ei tee sinusta korvaamatonta, tiedätkö? Saat kiittää onneasi etten nakkaa sinua kalanruaaksi. No niin, alahan laputtaa. Minä pidän matkalaisellemme seuraa kannella. Te hiivitte paikalle, käytte kimppuun ja tyhjennätte hänen taskunsa. Kun olemme putsanneet hänet, heitämme hänet laidan yli. Koittakoon uida rantaan sen metallisen hirviökätensä kanssa!”
Merimies nauraa räkätti. Johnny puristi kätensä nyrkkiin. Mies oli näköjään suunnitellut kaiken. Paitsi tietenkin Johnnyn rautanyrkin iskeytymässä päänsä läpi, sillä niin tässä pian kävisi.
Johnny irvisti. Merimiehiin yleensäkään ei ollut luottamista, ja nämä olivat lisäksi salakuljettajia. Siinä oli kaksin verroin syytä olla varuillaan heidän seurassaan. Merisairaus oli saanut Johnnyn varomattomaksi, ja pelkkä kohtalon oikku oli varoittanut häntä tästä salaliitosta ajoissa.
Messikallen ripeät askeleet katosivat laivan sisuksiin. Sitten epävakainen linkutus lähti nousemaan rappusia, ja Johnny tiesi kuka toinen miehistä oli: ei kukaan vähempi kuin Miss Fortunen alati juopunut perämies. Mies oli telonut jossain kauan sitten unohtuneessa kahakassa jalkansa ja käveli vieläkin nilkuttaen. Ehkä hänellä ei ollut rahaa Osaan ramman jalkansa tilalle, tai sitten hän oli muuten vain teknofobinen.
Mies vihelsi epävireisesti portaita kivutessaan. Johnny haistoi rommin hajun sisältä asti. Hän odotti äänettömästi.
”Mitenkäs meidän suosikkimatkustajamme voi tänään”, merimies huikkasi astuessaan ulos ovesta. ”Minulla olisi mukana pullollinen lääkettä...”
Lause katkesi Johnnyn napatessa kiinni miehen rinnuksista. Metsästäjä nykäisi punakan juopon eteensä ja napautti tämän tainnoksiin yhdellä Osansa iskulla. Hän kiskoi miehen pitkän merimiestakin tämän yltä ja puki sen päälleen.
Hän painoi vielä miehen karvalakin syvälle päähänsä ja nosti takin kaulukset pystyyn, ennen kuin tarrasi paksukaista kainaloiden alta ja raahasi tämän reelingin äärelle.
”Aika mennä uimasille”, hän sanoi ja punnersi kaikin voimin. Tajuton mies pyörähti laidan yli. Molskahdus kertoi merimiehen päätyneen viimeiseen leposijaansa. Johnny tiiraili mereen ja näki kauhukseen miehen kelluvan laivan kyljessä. Kylmä vesi piristi vanhaa merikarhua ihmeesti, ja tämä alkoi kauhoa käsillään kuin vimmattu.
Johnny kirosi miehen vatsaa ja kaulaa ympäröiviä lukuisia pelastusrenkaita.
Virtaus tarttui merimieheen ja veti hänet pinnan alle, mutta hän pullahti takaisin pintaan. Jos hän huutaisi apua, Johnnyn suunnitelma menisi suteen.
Johnny äkkäsi valtavan ankkurin vieressään. Hän epäröi hetken, ennen kuin kampesi sen kannen reunalle. Mies käväisi taas pinnan alla ja pulpahti takaisin pintaan kuin korkki. Se toi Johnnyn mieleen ongenkohon. Harmi ettei lähistöllä ollut haikaloja tarttumaan syöttiin.
”Hei”, Johnny huusi. Mies käänsi katseensa ylös. Johnny työnsi ankkurin laidan yli ja sulki silmänsä ennen kuin esine osui maaliinsa. Tällä kertaa mies painui pohjaan asti.
Johnny kaiveli miehen takkia ja löysi rintataskusta peltisen taskumatin. Hän avasi sen ja nuuhkaisi. Sisältö haisi rommilta, joten hän rohkeni juomaan tukevan kulahduksen – ainakaan siinä ei olisi tauteja. Aine poltteli kurkkua.
”Missä hän on”, kuului messikallen ääni ruuman ovelta. Johnny ei kääntynyt katsomaan poikaa, vaan joi taskumattinsa tyhjäksi yhdellä pitkällä kulauksella.
”Meille syntyi pienoinen kahakka, joten jouduin viskaamaan hänet hieman vilvoittelemaan”, hän murahti.
Hän kuuli koko joukon jalkapareja lähestyvän takaansa ja asetti Osansa hyökkäystilaan.
”Heitin hänelle ankkurin, jotta hän pääsee ylös”, hän örisi. ”En saanut vielä aarteita.”
Askeleet pysähtyivät. Miehet olivat aivan hänen takanaan. Johnny kumartui syvemmälle laidan yli, jotta miehistö ei huomaisi perämiehensä ulkonäössä tapahtunutta muutosta.
”Tartu siihen perkeleen kettinkiin”, hän karjaisi tyhjälle ulapalle.
Kaksi miestä kumartui hänen vierelleen. Johnny kietaisi kätensä heidän harteilleen ja työnsi heidät laidan yli. Miehet pyörähtivät ilmassa kahdesti ennen kuin osuivat jääkylmään veteen.
Johnny kääntyi. Yksi merimiehistä iski rautakangella kohti hänen kasvojaan. Johnny kumartui ja potkaisi mieheltä jalat alta. Toisen hän iski Osallaan tajuttomaksi, ja kolmatta hän potkaisi mahaan. Potku ei riittänyt kaatamaan miestä, joten Johnny heittäytyi häntä päin. Hän osui miehen rintakehään olkapäällään ja kaatoi tämän selälleen.
Joku tarrasi Johnnyyn takaapäin ja nosti hänet ilmaan. Hänen juuri kaatamansa mies nousi ylös silmät raivosta palaen. Johnny tajusi miehen olevan Miss Fortunen kapteeni. Mies loikkasi Johnnyä kohti, mutta Metsästäjä nosti jalkansa ylös ja potkaisi hyökkääjää molemmin jaloin rintaan.
Liike toimi, tosin sillä odottamattomalla seurauksella, että Johnny sinkosi sekä itsensä että pitelijänsä laidan yli.
Mies irrotti otteensa, ja Johnnyn biomekaaninen käsi tarrasi ankkurikettinkiin juuri ennen kuin se katosi sormien ulottuvilta. Alhaalta kuului äänekäs molskahdus. Kylmät roiskeet kastelivat Johnnyn ja kannen reunan yli kurkottelevat miehet.
Johnny sukelsi kaiteen ali heidän keskelleen. Hän kyyristyi valmiina iskemään kuoliaaksi jokaisen, joka edes eväänsä liikauttaisi.
Jäljellä olevat merimiehet seisoivat hänen edessään puoliympyränä. He pitelivät käsissään sorkkarautoja, lapioita ja luudanvarsia. Yhdellä oli hiilihanko.
”Kuinka moni haluaa vielä uida Pohjoiseen”, Johnny kysyi.
Merimiehet vaihtoivat katseita. Muutama hermostunut naurahdus leikkasi hiljaisuutta.
”Et ole heittämässä kuutta kokenutta merimiestä laidan yli”, totesi eräs.
”Voin tyytyä vähempäänkin, jos jotkut teistä ovat tulleet tässä vaiheessa järkiinsä.”
Johnny antoi katseensa kulkea joukon läpi ja näki messikallen seisovan vasemmaisimmassa reunassa. Poika piteli käsissään harjanvartta, mutta hänen kasvonsa olivat hikiset ja hänen polvensa vispasivat. Johnny vinkkasi pojalle silmää.
”Taidanpa lähettää vain viisi teistä uimasille”, hän sanoi. ”Tämä on höyrylaiva, joten tarvitsen jonkun pitämään pannua kuumana samalla kun itse hoidan ruoria.”
Varoittamatta hän sukelsi miesten keskelle ja jakoi iskuja joka suuntaan. Muutaman hetken kuluttua hän seisoi kasvotusten messikallen kanssa, ja muut merimiehet makasivat kannella vaikeroiden tai tajuttomina.
”Miten on”, Johnny kysyi. Poika pudotti harjanvarren ja vajosi polvilleen.
Johnny kiskoi pojan niskavilloista jaloilleen.
”Kuulin keskustelusi perämiehen kanssa. Miten sinä sen sanoitkaan – pilkon teidät palasiksi ja syötän lokeille?”
Poika nielaisi kuuluvasti.
”Pyydän ettet tekisi sitä”, hän sopersi.
”Sinun leukasi on vielä sen verran paperinen, ettei edes korvapuustin antaminen olisi reilua. Minulla on nälkä ja nämä herrasmiehet yrittäisivät varmasti myrkyttää minut, jos pääsisivät padan ääreen. Vaikutat sen verran järkevältä sälliltä, ettet yritä mitään typerää.”
Johnny käveli kapteenin luo. Tämä makasi selällään ja piteli rintaansa vaivalloisesti hengittäen. Johnny sieppasi miehen hatun ja viskasi edesmenneen perämiehen karvalakin miehen naamalle. Hän painoi kapteenin hatun päähänsä.
”En olekaan ennen ohjannut laivaa”, hän sanoi. ”Kuka teistä onkaan uusi perämies, pistäköön tähän purtiloon vauhtia ja sassiin. Täyttä höyryä Pohjoiseen.”
Kapteeni katseli hetken ympärillään makaavia miehiä tukea hakien, ennen kuin nöyrtyi painamaan perämiehen lakin päähänsä. Johnny nyökkäsi hyväksyvästi.
”Sillä välin kun minä ja arvon kokkini vetäydymme aterioimaan, sinä saat auttaa pinnalla pysyneet miehet ylös merestä. Heillä on varmasti kiire lämmittelemään, joten heille tuskin on olemassa mieluisampaa tehtävä, kuin hiilten lapioiminen pannuhuoneessa.”
***
Isebel näki nuotiot jo kaukaa. Hän käveli lähemmäs ja vihelsi, jottei säikyttäisi vartijoita. Pian hänen eteensä ilmestyi kaksi soturia, jotka pitelivät keihäitään tanassa edessään. Isebel tunnisti heidän kasvonsa välkkyvässä valossa.
”Antinanco. Nahuel. Se olen minä, Isebel”, tyttö sanoi. Soturit laskivat keihäänsä.
”Sanovat, että isäsi on murhattu”, Nahuel sanoi. Hän oli Isebelin ikäinen, ja lapsena he olivat leikkineet yhdessä. Aikuistuessaan miehestä oli kuitenkin tullut kivikasvoinen, eikä hänen äänensä tarjonnut lohtua. Isebel nielaisi.
”Minä yritin pelastaa hänet”, hän kuiskasi.
Soturit lähtivät saattamaan häntä kylään. Nahuelin silmät pysyivät naulittuina heidän määränpäähänsä. Antinanco sen sijaan vilkuili Isebeliä kun luuli ettei tämä huomannut.
”Mitä mietit, Antinanco”, Isebel kysyi lopulta. Mies hätkähti.
”Olen pahoillani isästäsi”, hän sanoi.
Isebel yritti niellä nyrkinkokoista palaa kurkussaan.
”Niin minäkin”, hän sanoi.
”Tiedät hyvin, ettei meitä ole koskaan haitannut puoliverisyytesi”, Antinanco sanoi. ”Mutta siitä saattaa koitua vielä hankaluuksia. Lupaa pysyä kaukana valkonaamoista. Presidentin kuoleman jälkeen he tuskin välittävät minkä heimon jäseniä metsästävät kuritettavakseen.”
Isebel pysähtyi kasvoillaan päättäväinen ilme. He olivat saapuneet kylän laidalle. Hän kääntyi katsomaan Antinancoa silmiin. ”Voisitko käydä herättämässä äitini?”
Mies nyökkäsi ja suuntasi kohti kylän suurinta telttaa.
Isebel sulki silmänsä. Mitä hän sanoisi? Vastoin äitinsä kaikkia ohjeita, hän oli antanut Rakentajan Kiven Metsästäjä-Johnnylle.
Antinanco palasi vanhan naisen kanssa. Nainen oli kietonut toisen kätensä miehen harteille ja puristi toisessa ryhmysauvaa. Hän käveli hitaasti ja varoen, mutta säteili arvovaltaa.
”Äiti”, Isebel sanoi kunnioittavasti ja niiasi. ”Onko sinulla vielä tallella ne vaatteet, jotka isä lähetti kuudentenatoista syntymäpäivänäni?”
Nainen nyökkäsi Antinancolle ja Nahuelille, jotka lähtivät takaisin vartiopaikalleen. Hän kietoi kätensä Isebelin harteille ja ohjasi tämän majaansa.
”Aiot siis mennä valkonaamojen pariin. Olet kiipeämässä jaguaarin kitaan”, hän sanoi. ”Estäisin sinua, jos voisin.”
”Tällaisena aikana missään ei ole turvallista”, Isebel vastasi.
”Siinä sinä olet oikeassa”, vanha nainen sanoi. ”Sitä paitsi voisit kyllä käydä valkonaamasta. Vaatteet ovat tallessa, mutta tarvitset muutakin.”
Nainen kaivoi vyölaukkuaan. Hetken tongittuaan hän veti esiin pistoolin ja antoi sen Isebelille. Hän ojensi tytölle vielä rasiallisen patruunoita.
”Pystyt hankkimaan lisää ammuksia kaupungista.”
Isebel työnsi patruunat ja pistoolin laukkuunsa.
Vanhus kumartui kuluneen sängyn viereen ja kiskoi sen alta arkun. Sänky ja arkku olivat molemmat lahjoja Presidentiltä. Nainen nousi selkäänsä pidellen ja antoi avaimen Isebelille. Tyttö purskahti itkuun.
”Olen pahoillani äiti. En pystynyt pelastamaan häntä.”
”Kukaan ei olisi voinut pelastaa häntä, tyttö kulta.”
”Miten niin?”
”Itämaalainen kertoi, että Neljän Provinssin viimeiset päivät olivat käsillä, että Idän Keisari oli ennustanut sen. En ollut aivan varma uskoako häntä, mutta nyt tiedän hänen puhuneen totta. Rakentajan Kivi ei saanut joutua vääriin käsiin, koska Keisari uskoi Osan voivan orjuuttaa koko ihmiskunnan.”
Isebel nyyhkäisi.
”Sitten olen epäonnistunut kaksin verroin, äiti. Kiveä ei koskaan haudattu tiikerin mukana. Metsästäjä vei sen, ja minä päästin hänet pakenemaan. Lähdin hänen peräänsä yksin enkä kertonut kenellekään.”
Vanha nainen laski kätensä Isebelin olalle.
”Nyt ei ole aikaa velloa itsesäälissä”, hän sanoi. ”Sinun pitää lähteä sen miehen perään. Valitse vaatteet, jotka eniten miellyttävät silmääsi.”
Isebel polvistui arkun ääreen. Kyyneleet silmäkulmissaan hän avasi kannen ja veti esiin mekon, joka olisi kelvannut rikkaimmankin valkonaaman hääjuhliin. Hän käveli teltan seinustaa vasten nojaavan antiikkisen peilin eteen. Kaikki hänen äitinsä huonekalut olivat vanhoja, sillä ne oli saatu lahjaksi kauan sitten.
Tyttö painoi mekon itseään vasten ja katseli peilikuvaansa. Äiti laski kätensä hänen olalleen.
”Minulla oli ylläni tuollainen, kun menin naimisiin isäsi kanssa”, hän sanoi. ”Näytät kerrassaan kauniilta.”
Isebel tunsi kyynelten jättämät vanat poskillaan ja kääntyi äitinsä puoleen. Nainen kurottui kietomaan kätensä hänen ympärilleen. Isebel hautasi kasvonsa äidin hiuksiin.
”Olisin halunnut taas tuntea hänet. Niin kuin lapsena, kun vielä vietimme aikaa hänen luonaan. Minä yritin pelastaa hänet, äiti. Olin paikalla, kun murhaaja iski. Olisin yhtä hyvin voinut olla vieläkin pelkkä pikkutyttö! Se hirviö pyyhkäisi minut syrjään kuin kärpäsen.”
***
Oveen kolkutettiin. Monsieur le Vizier tepasteli eteiseen, sillä Sigfried oli pullottamassa tuoreinta viinierää kellarissa.
”Tarvitsetko minua”, hovimestarin huuto kuului alhaalta.
”En suinkaan Sigfried, minä hoidan tämän”, le Vizier vastasi ja avasi oven. Hän hätkähti, sillä kynnyksellä seisoi viimeinen henkilö, jonka hän oli odottanut koputtavan ovelleen. Hän kuitenkin kokosi itsensä nopeasti.
”Ah, päivää”, hän liversi. ”Peremmälle, peremmälle.”
Sponsori astui sisään. Hänellä oli mukanaan nahkainen salkku. Monsieur le Vizier sipsutti olohuonetta kohti, ja Sponsori seurasi hänen kannoillaan.
”Maistuisiko teillä juotava?” le Vizier kysyi.
”Miksipä ei”, Sponsori vastasi.
Monsieur le Vizierille haki keittiöstä vieraalleen viskin. Tämä otti lasin ja asteli le Vizierin suuren näyttelykaapin eteen.
”Hieno kokoelma Osia.”
”Vuosikymmenten työ, mutta vain pieni näyte – valtaosa kokoelmastani on toisella asunnollani Eteläisessä Provinssissa.”
Sponsori katsoi lasivitriiniä mietteliäänä. Sitten hän osoitti viskilasillaan tyhjää hyllyä, jonka nimikyltissä luki Rakentajan Kivi.
”Mikä Kiven tilanne on?”
”Olen sähköttänyt Johnnylle ohjeet sen toimittamisesta. Hän tuo Kiven suoraan Juopuneeseen Jousimieheen, kunhan hänen laivansa saapuu Pohjoiseen. Itse asiassa Miss Fortunen pitäisi olla perillä jo tänään illansuussa.”
”Mainiota”, Sponsori sanoi. Hän laski salkkunsa lattialle ja veti sitten kaapunsa sisältä jotakin. Hän tarjosi esinettä le Vizierille. Se oli hopeinen rannerengas, joka oli täynnä erilaisia painikkeita.
”Mikä se on”, le Vizier kysyi.
”Muinainen väline vankien kuljettamiseen”, Sponsori sanoi. ”Kokonaisuuteen kuuluisi myös kaulapanta, jota ranneke ohjaa, mutta sitä minulla ei valitettavasti ole. Ilman toista puoliskoaan ranneke on lähinnä koriste-esine, mutta se on yhtä kaikki hyvin arvokas. Se saattaa hyvinkin olla ainut laatuaan.”
Monsieur le Vizier otti esineen vastaan kämmenet hikoillen.
”Kiitos”, hän sanoi.
Sponsori osoitti tyhjää hyllyä, jonka nimikylttiä Monsieur le Vizier ei ollut vieläkään saanut aikaiseksi vaihtaa. Rakentajan Kiven hankkiminen oli ollut hänen unelmansa vuosien ajan.
”Ajattelin, että se voisi sopia kokoelmaanne, nyt kun Rakentajan Kivi päätyykin minulle.”
Le Vizier nielaisi. Hän avasi lasivitriinin ja asetti rannekkeen paikalleen. Samalla hän otti nimikyltin ja ojensi sen Sponsorille.
”Teillä lienee enemmän käyttöä tälle”, hän naurahti. Sponsori otti kyltin mustien silkkihansikkaiden verhoamilla käsillään ja sujautti sen kaapunsa sisään.
”Toivottavasti jo hyvinkin pian”, hän totesi.
Hän siemaisi viskilasinsa yhdellä kulauksella tyhjäksi ja laski sen olohuoneen pöydälle.
”Suonette anteeksi, herra le Vizier, mutta minun täytyy rientää”, hän sanoi ja kääntyi poistuakseen.
”Älkää unohtako salkkuanne”, le Vizier muistutti.
Sponsori vilkaisi olkansa yli ja virnisti.
”Sehän on teidän salkkunne. Oli hauska tehdä kauppoja kanssanne.”
Hetken päästä ulko-ovi kävi ja Sponsori oli poissa. Monsieur le Vizier nosti salkun lattialta, istui löhötuolilleen takan ääreen ja nosti salkun polvilleen. Hän nuolaisi huuliaan ja avasi sen.
***
Gwynne ja Yun kiipesivät sikarinmuotoisen ilmalaivan kabiiniin. Lentolaite oli tavallista zeppeliiniä paljon pienempi ja nopeampi, ja se lennättäisi heidät takaisin Eteläiseen Provinssiin muutamassa tunnissa. Neiti Baozhai oli matkustajatilojen sijaan ohjaamossa, sillä lähettiläs ohjasi alusta itse.
”Mitä tiedät tosiunista”, Gwynne kysyi Yunilta.
”En juuri muuta kuin tarinoita. Kerrotaan, että Tsa-dynastialla on aina ollut verenperintönään merkillinen kyky nähdä unia vaihtoehtoisista tulevaisuuksista. Tämä lahja on pelastanut monen Keisarin hengen aikojen saatossa. Siis melko tyypillistä myyttistä kerrontaa, jonka avulla hallitsija sukuineen korotetaan puolijumalalliseen asemaan.”
Gwynne sipaisi viiksiään.
”Kenties tarinat ovat muutakin kuin myyttisiä”, hän totesi.
”Vitsailetteko?"
Gwynne pudisti päätään ja veti Keisarin kirjeen taskustaan. Hän ojensi sen Yunille.
”Hänen Ylhäisyytensä osoitti viimeiset sanansa minulle”, Poliisikomentaja sanoi. ”Alleviivaukset ovat omiani. Lue se ja sano mitä mieltä olet.”
Yun syventyi tutkimaan paperia. Gwynne katseli ikkunasta avautuvia maisemia. Ilmalaiva oli noussut korkealle ja sen alla levittäytyivät pilvet, joita halkoi Itäistä Provinssiä ja raunioitunutta Keskusvaltakuntaa erottava vuorijono. Lumiset huiput pistivät esiin pilviverhosta kuin terävät kivet karikkoisesta rantavedestä. Ilmalaiva kiisi eteenpäin, mutta valtavat vuoret näyttivät pysyvän paikoillaan.
”En näe todisteita yliluonnollisista voimista”, Yun sanoi. ”Minun nähdäkseni Keisari tiesi maineenne Neljän Provinssin parhaana poliisimiehenä. Hän osoitti kirjeensä teille, jotta Keisarillinen Kanslia haetuttaisi teidät paikalle.”
”Mutta hän tiesi murhaajasta.”
”Ehkä heillä oli jokin yhteys. Ehkä Keisari juonitteli muiden vallanpitäjien päänmenoksi saadakseen kaikki Osat itselleen.”
Gwynne mietti asiaa.
”Järjetön väite”, hän sanoi. ”Keisarihan tappoi itsensä, jottei joutuisi murhaajan käsittelyyn.”
”Jos vaihtoehtona on, että hänellä oli yliluonnollisia voimia, olen valmis kallistumaan järjettömänkin väitteen kannalle. Ehkä hän riitaantui rikoskumppaninsa kanssa ja epäili tämän siksi iskevän itsensä kimppuun. Salamurhaajan kanssa työskentely tekee pakostakin vainoharhaiseksi.”
Gwynne suki viiksiään.
”Loogista”, hän myönsi. ”Tosin Keisarimme ei ollut harhainen. Horuksen Nilkkahan vietiin. Uhri oli jo kuollut rikoksen tapahtuessa, mutta Falkin ja Amoksen tapausten perusteella voimme olettaa, että Osa olisi viety vaikka hän olisi ollut vielä elossa.”
Gwynne katsoi taas ikkunasta. He olivat ylittäneet vuoret, ja alla levittäytyi Keskuksen sairaalloinen maisema. Kitukasvuiset, laikukkaat pensaat ja ruskealehtiset köynnökset olivat peittäneet rauniot alleen, niin että jäljellä oli vain pieniä kumpareita. Ruttoiset kasvit kipusivat säälimättä kuolevien lajitovereidensa päälle hamuten auringonvaloa, joka ei koskaan voisi tyydyttää niiden janoa. Gwynne näki olentojen hiiviskelevän alhaalla, saalistaen ja paeten toisiaan, mutta näin korkealta ne näyttivät muurahaisen kokoisilta. Poliisikomentaja kuitenkin tiesi, että ne olivat jättimäisiä hirviöitä - raivohulluja ja tautisia kuten niiden asuttama maakin.
Oli vaikea uskoa, että tämä oli joskus ollut Rakentajien kotimaa. Koko valtakuntaa oli hallittu täältä käsin.
Gwynne avasi kirjansa. Yun vilkaisi paksua opusta.
”Luuletko, että tuo auttaa meitä selvittämään murhaajan henkilöllisyyden?”
”En tiedä. Mutta olen varma, että Keisari jätti siihen jonkinlaisen vihjeen.”
Gwynne syventyi lukemaan kirjaansa. Keskustelun päätyttyä propellien tasainen hurina täytti kabiinin, ja pian Yun kuorsasi.
Kaukana heidän alapuolellaan oli Keskuksen korkein kohta, Rakentajavuori. Ainoastaan sen pyramidin mallinen muoto kertoi, ettei kyseessä ollut luonnonmuodostelma. Vuori oli peittynyt lukemattomien kasvillisuuskerrosten alle. Ainoastaan kristallinen huippukivi pilkisti esiin keltavihreän ja ruskean massan keskeltä. Kristallin päällä seisoi olento, jolla oli liikaa raajoja väärissä paikoissa. Se tuijotti verestävillä silmillään taivaalle, ja sen kurkusta pääsi vertahyytävä kiljaisu. Pienemmät hirviöt livistivät piiloon äänen kuullessaan.
Ilmalaiva lensi kuitenkin liian korkealla, jotta pedon vihaa uhkuva huuto olisi kantautunut sen matkustajien korviin.
***
Isebel ryömi mahallaan pensaikon poikki kohti luolaston sisäänkäyntiä. Hänen olallaan oli hienolle valkoiselle neidille sopiva käsilaukku. Se takertui jatkuvasti hihnastaan okaisiin risuihin ja hidasti intiaanin matkantekoa. Hän olisi mieluummin pitäytynyt vyölaukuissaan.
Hänen oli kuitenkin päästävä Pohjoiseen Provinssiin, ja sinne hän pääsisi ainoastaan valkonaamojen vaatteissa. Laukussa oli Isebelin isältään lahjaksi saama juhlamekko.
Isebel oli ensin yrittänyt hankkia laivakyydin salakuljettajilta, mutta nämä olivat purkaneet leirinsä ja häipyneet ties minne. Niinpä Isebel oli hiipinyt henkensä uhalla natiiviliittouman joukkojen ohi, ja oli aikeissa uhmata vielä pahempaa vaaraa Läntisen Provinssin pääkaupungissa.
Intiaani kirosi sisimmässään hetkeä, jolloin oli antanut Rakentajan Kiven Metsästäjä-Johnnylle. Hänen olisi pitänyt vain viskata mokoma epäonnen amuletti niin kauas viidakon syvyyksiin, ettei kukaan löytäisi sitä enää ikinä.
Hän saapui luolan suuaukolle. Hän kuulosteli hetken, muttei kuullut sisältä ääniä. Lisäksi luola oli pilkkopimeä, joten jos siellä oli vartijoita, nämä pitivät vahtia ilman lyhtyjä. Isebel pudottautui sisään.
Hän laski laukkunsa maahan. Hän otti mokkasiinit jalastaan ja riisui vaatteensa. Iho kananlihalla hän kumartui avatakseen käsilaukkunsa, mutta pimeässä nyörejä oli vaikea löytää. Hän tunnusteli laukun kantta. Hänen silmänsä tottuivat hiljalleen pimeyteen, sillä hän seisoi himmeässä valonkajossa, joka tuli ylhäältä luolan suuaukosta.
Hän näpersi narua kynsillään, mutta se oli mennyt umpisolmuun hänen ryömiessään pensaikon läpi.
Jostain paistoi valoa. Isebel nosti katseensa ja näki kauhukseen soihdun lähestyvän. Hän nousi hätäisesti pystyyn ja kurkotti kohti luolan suuaukkoa, mutta tajusi, ettei mitenkään yltäisi hyppäämään ylös.
”Seis siihen paikkaan”, kuului huuto käytävältä. Soihtu alkoi lähestyä juoksuvauhtia, ja pian Isebel näki sen mukana tulevat kaksi Läntisen Provinssin sotilasta. Lyhtyä kantava sotilas oli pienikokoinen, ja Isebel arveli voivansa voittaa hänet helposti paljain käsin, mutta toinen oli suorastaan jättimäinen.
Isebel toivoi, että olisi pidellyt omaa keihästään. Hän perääntyi luolan perimmäistä seinää vasten ja peitteli rintojaan käsillään. Sotilaat olivat jo aivan lähellä.
”Kas, mitäs meillä täällä on”, iso rumilus sanoi huuliaan lipoen. ”Punanahkainen narttu.”
Mies nauroi irvokkaasti ja astui askeleen lähemmäs.
”Meidän on vietävä hänet heti Robotille kuulusteltavaksi”, pienempi sotilaista sanoi.
”Älähän nyt suotta hosu, Rodrick. Me voimme itse ottaa selvää hänen aikeistaan ennen kuin menemme Robotin luo.”
Iso sotilas astui aivan kiinni Isebeliin, ja tämä haistoi miehen pistävän hien. Valtavat hartiat levisivät hänen edessään ja estivät pakenemisen yhtä varmasti kuin muuri. Isebelin selkä naarmuuntui verille hänen puristuessaan vielä tiukemmin luolan seinämää vasten.
Jättiläinen kyyristyi. Tyttö puristi silmänsä kiinni.
Kuului napsahdus, ja Isebel avasi silmänsä. Sotilas oli repinyt hänen käsilaukkunsa nahkaiset nyörit poikki ja kaatoi laukun sisältöä maahan Isebelin vierelle. Laukusta tipahti mytyksi kääritty mekko ja sen päälle pistooli ammuksineen.
Valtava käsi tarrasi kiinni Isebelin kurkusta. Tyttö tarrasi molemmin käsin kiinni miehen ranteeseen, mutta tämä sai jättiläisen vain hymyilemään paljastaen harvan rivin keltaisia hampaita. Isebel yritti potkia miestä, mutta tämä nappasi toisella kädellään kiinni Isebelin jaloista ja puristi ne kainaloonsa.
”Vai lähettivät ne punanahat vielä toisen salamurhaajan”, iso sotilas murisi.
Isebel rukoili Pachamamaa ja kaikkia muita tuntemiaan jumaluuksia. Hän tunsi vaipuvansa kohti tajuttomuutta.
Pienempi sotilaista, Rodrick, avasi suunsa:
”Duff, sinähän tapat hänet! Robotin on kuulusteltava tyttöä.”
”Älä huoli”, Duff sihahti. ”Mene sinä vain hakemaan Robottia paikalle.”
Hän laski Isebelin maahan ja hellitti otettaan tämän kurkusta. Tyttö haukkoi henkeä ja taisteli pyörrytyksen tunnetta vastaan. Mies otti kiinni Isebelin ranteista ja istui hajareisin tämän reisien päälle naulaten tytön painollaan lattiaan. Hän puhutteli pienempää sotilasta irrottamatta nälkäistä katsettaan Isebelin rinnoista.
”Ala mennä Rodrick, sinä senkin tirkistelevä rotta. Minä aion pitää vähän hauskaa tämän punanahkaisen huoran kanssa ennen Robotin tuloa.”
***
Seuraava luku...
