Poliisikomentaja Gwynne istui Keisarillisen lomapalatsin kirjastossa kaksistaan Itäisen Provinssin lähettilään, neiti Baozhain kanssa, sillä Yun tutki vielä ruumista. Gwynne pyöritteli Keisarin kirjettä kädessään pohtien lukemaansa.
Jotakin puuttui, jokin johtolanka. Hän hieroi silmiään ja sääti öljylampun liekin suuremmalle. Hän tavasi äänettömästi sanoja paperilla.
Arvoisa herra Poliisikomentaja. Tilanne vaikuttaa teistä varmasti merkilliseltä, joten sallinette minun selittää. Enpä olisi uskonut eläväni näkemään päivää, jona Neljän Provinssin kohtalo on vaakalaudalla! Tosin jos selvännäköä ei lasketa, en tarkalleen ottaen elänytkään.
Olen lähettänyt palvelijani Yaon Länteen Awá-akuntsu-heimon luo. Hänellä on mukanaan lemmikkitiikerini Hu, jolle olen asentanut mitä voimallisimman Osan. Olette varmasti kuulleet Rakentajan Kivestä?
Yao on ainut, jolle saatoin uskoa tällaisen vastuun. Hän tekee kaikkensa pitääkseen Kiven turvassa. Mieltäni surettaa suuresti, että olen lähettänyt ystäväni varmaan kuolemaan, mutta se oli ainoa keino auttaa valtakuntaamme tulevassa taistelussa. Emme ole joutuneet kohtaamaan mitään vastaavaa sitten Horuksen kuoleman ja Neljän Provinssin perustamisen.
Huomaan jaarittelevani. Pahoitteluni siitä. Tuntuu vain kummalliselta, että kirjoitan viimeiset sanani tyhjässä huoneessa henkilölle, jonka olen nähnyt vain unessa.
Toivon, että muut Horuksen Osat eivät vielä ole murhaajan käsissä, kun tämä kirje löydetään, mutta ne päätyvät hänen haltuunsa ennemmin tai myöhemmin, yhtä varmasti kuin aurinko aamulla nousee. Tämän minä olen nähnyt tosiunessa.
Ilman Rakentajan Kiveä Osat eivät kuitenkaan ole murhaajalle minkään arvoisia, eikä edes hän voi pakottaa kuollutta ruumistani paljastamaan nimeä, joka tulee koitumaan hänen kohtalokseen.
Niin, tämä oli itsemurha, kuten jo varmasti arvasitte. Juttu on ratkaistu. Kirjoitan tämän kirjeen, jotta alaiseni voivat löytää sen kuolemani jälkeen. He ansaitsevat selityksen. Tein mitä tein suojellakseni Neljää Provinssia.
Kirjettäni ei kuitenkaan ole osoitettu heille, vaan sinulle arvon herra Poliisikomentaja, sillä ainoastaan sinä voit toimittaa Kiven oikealle omistajalleen. Koska tiedän, että murhaaja lukee nämä sanat paljon teitä ennen, minun on puhuttava arvoituksellisesti.
Joten sanon teille tämän: Kivi pelastaa sen henkilön hengen, joka on pelastava koko valtakunnan. Valitettavasti en voi kertoa teille tämän henkilön nimeä, mutta uskon teidän tietävän hänen henkilöllisyytensä kun aika on oikea. Tämän henkilön, kuten myös Rakentajan Kiven, te löydätte Pohjoisesta.
Haudantakaisin terveisin,
Itäisen Provinssin Keisari Tsa Shen.
P. S. Muistin, että saavuitte ilmalaivalla. Kaipaatte varmasti matkalukemista paluulennolle Etelään. Suosittelen teitä tutustumaan Keisarillisen lomapalatsin kirjastoon. Siellä on yli 72 500 nidettä: jännityskirjallisuutta, romansseja ja kaiken lisäksi koko valtakunnan kattavin kokoelma Neljän Provinssin varhaishistoriaa käsittelevää kirjallisuutta. Valitkaa niistä mikä tahansa teitä kiinnostaa, ja se on teidän.
Gwynne nosti silmänsä paperista.
”Lady Baozhai. Mistähän hyllystä mahtaa löytyä Neljän Provinssin varhaishistoriaa käsittelevää kirjallisuutta?”
”Kuinka niin?”
”Ah, pelkkä aavistus. Tiedätkö mistä löytäisin mitä etsin?”
”Tiedän toki. Tulkaa perässä.”
Gwynne nousi ja seurasi naista. He kävelivät sokkeloisten hyllyrivien läpi. Jonkin Keisarillisen mielenoikun takia hyllyt oli järjestetty labyrintin muotoon, ja Gwynne tajusi että ilman saattajaa hän olisi eksynyt tänne. Lopulta he päätyivät erään hyllyillä reunustetun umpikujan päähän.
”Tässä on etsimäsi osasto, mutta suurin osa teoksista on kirjoitettu vanhalla itämaalaisten kielellä”, nainen sanoi.
”Ei hätää”, Gwynne totesi. ”Etsimäni kirja on kirjoitettu Neljän Provinssin yleiskielellä, siitä olen varma. Muuten se olisi tuskin minulle sopivaa matkaluettavaa.”
Gwynne kuljetti sormeaan kirjanselkämyksiä pitkin, kunnes se pysähtyi osoittamaan yhtä nimenomaista teosta. Hyllyn kirjat olivat pölyn tummentamia, mutta tämä teos oli puhdas, vaikka se oli selvästi vanhaakin vanhempi. Joku oli lukenut sitä vastikään.
”Horuksen kuolema – tragedia, joka synnytti Neljän Provinssin valtakunnan”, Gwynne luki ääneen.
Hän veti kirjan hyllystä. Gwynne palasi lukutilaan neiti Baozhai kannoillaan. Hän istuutui takaisin tuoliinsa ja asetti kirjan polvilleen. Neiti Baozhai istui nojatuoliin häntä vastapäätä.
”Teillä on vaikuttavat suunnistustaidot”, nainen sanoi.
”Minulla on tapana kiinnittää huomiota yksityiskohtiin”, Gwynne sanoi, ”ja myös muistaa ne.”
Nainen hymyili.
”Miksi juuri tuo kirja”, hän kysyi.
Gwynne otti rintataskustaan kynän ja piirsi jotain Keisarin kirjeeseen. Hän ojensi paperin Baozhain tarkasteltavaksi.
Kaksi kohtaa oli alleviivattu: Emme ole joutuneet kohtaamaan mitään vastaavaa sitten Horuksen kuoleman ja Neljän Provinssin perustamisen, sekä koko valtakunnan kattavin kokoelma Neljän Provinssin varhaishistoriaa käsittelevää kirjallisuutta.
”Kuten huomaat, Hänen Ylhäisyytensä selvästikin suositteli minulle juuri tätä nimenomaista kirjaa.”
***
Johnny huokaisi reelinkiin nojaten. Hän oli oksentanut vatsansa tyhjäksi. Hetken meri-ilmaa haisteltuaan hän suoristautui ja suuntasi messiä kohti. Ehkä hän saisi vihdoin muonan pysymään sisällään. Hän saapui kannen alle vievän oven äärelle ja aikoi avata sen, kun kuuli ruumasta kinastelun ääniä.
”Se on Metsästäjä-Johnny, tajuatko? Hän pilkkoo meidät palasiksi ja syöttää siivut lokeille!”
”Nyt kun Lännessä on piru irti, Perkins lopettaa bisneksensä, ja se taas tarkoittaa että me olemme kaikki tästä keikasta eteenpäin työttömiä. Voisimme lyödä rahoiksi sillä mitä Metsästäjä oli Lännestä hakemassa. Se on varmasti jotain arvokasta.”
Johnny kyyristyi portaisiin vievän oven taakse. Hän tähyili ympärilleen, mutta kannella ei näkynyt liikettä. Pienen höyrylaivan ohjaamo oli pieni koppi laivan keulassa, ja siinä oli ikkunat vain eteen ja sivuille. He olivat ulapalla, joten tähystäjä oli poistunut paikaltaan laivan savupiipun kyljessä käydäkseen syömässä. Kaikki paitsi Johnny olivat sisätiloissa.
Metsästäjä asetti Osansa itepuolustustilaan ja kirskutti hampaitaan. Vai aikoivat nämä roistot ryöstää hänet? Hän keskittyi kuuntelemaan miesten väittelyä.
”Onko hän vielä kannella”, kysyi toinen.
”Se mies on oksentanut kohta kolme päivää”, vastasi ensimmäisenä puhunut ääni falsettiin sortuen. Hän oli siis laivan messikalle, hädin tuskin murrosiän ohittanut nuorukainen. Toinen kiistakumppaneista oli kokeneempi merimies, sillä hänen äänensä oli viinanpolttama ja ainaisen sammaltava.
”Minä menen jututtamaan häntä”, merikarhu sanoi. ”Kerää muut kokoon ja käske ottamaan jotain kättä pidempää. Tästä tulee melkoinen rytäkkä, mikäli puoletkaan siitä miehestä kuulemistani tarinoista pitävät paikkansa.”
Johnny nyökkäsi piilossaan. Rytäkän he totta vie saisivat. Ensi töikseen hän upottaisi mokoman ryövärin meren pohjaan. Muun miehistön hän tyytyisi pieksemään pahanpäiväisesti.
Messikalle yritti vielä kerran väittää varovasti vastaan.
”Oletko varma tästä”, hän kimitti.
”Totta helvetissä olen! Ala painua jo tai annan sinulle pitkin korvia! Sinun kokkaustaitosi ei tee sinusta korvaamatonta, tiedätkö? Saat kiittää onneasi etten nakkaa sinua kalanruaaksi. No niin, alahan laputtaa. Minä pidän matkalaisellemme seuraa kannella. Te hiivitte paikalle, käytte kimppuun ja tyhjennätte hänen taskunsa. Kun olemme putsanneet hänet, heitämme hänet laidan yli. Koittakoon uida rantaan sen metallisen hirviökätensä kanssa!”
Merimies nauraa räkätti. Johnny puristi kätensä nyrkkiin. Mies oli näköjään suunnitellut kaiken. Paitsi tietenkin Johnnyn rautanyrkin iskeytymässä päänsä läpi, sillä niin tässä pian kävisi.
Johnny irvisti. Merimiehiin yleensäkään ei ollut luottamista, ja nämä olivat lisäksi salakuljettajia. Siinä oli kaksin verroin syytä olla varuillaan heidän seurassaan. Merisairaus oli saanut Johnnyn varomattomaksi, ja pelkkä kohtalon oikku oli varoittanut häntä tästä salaliitosta ajoissa.
Messikallen ripeät askeleet katosivat laivan sisuksiin. Sitten epävakainen linkutus lähti nousemaan rappusia, ja Johnny tiesi kuka toinen miehistä oli: ei kukaan vähempi kuin Miss Fortunen alati juopunut perämies. Mies oli telonut jossain kauan sitten unohtuneessa kahakassa jalkansa ja käveli vieläkin nilkuttaen. Ehkä hänellä ei ollut rahaa Osaan ramman jalkansa tilalle, tai sitten hän oli muuten vain teknofobinen.
Mies vihelsi epävireisesti portaita kivutessaan. Johnny haistoi rommin hajun sisältä asti. Hän odotti äänettömästi.
”Mitenkäs meidän suosikkimatkustajamme voi tänään”, merimies huikkasi astuessaan ulos ovesta. ”Minulla olisi mukana pullollinen lääkettä...”
Lause katkesi Johnnyn napatessa kiinni miehen rinnuksista. Metsästäjä nykäisi punakan juopon eteensä ja napautti tämän tainnoksiin yhdellä Osansa iskulla. Hän kiskoi miehen pitkän merimiestakin tämän yltä ja puki sen päälleen.
Hän painoi vielä miehen karvalakin syvälle päähänsä ja nosti takin kaulukset pystyyn, ennen kuin tarrasi paksukaista kainaloiden alta ja raahasi tämän reelingin äärelle.
”Aika mennä uimasille”, hän sanoi ja punnersi kaikin voimin. Tajuton mies pyörähti laidan yli. Molskahdus kertoi merimiehen päätyneen viimeiseen leposijaansa. Johnny tiiraili mereen ja näki kauhukseen miehen kelluvan laivan kyljessä. Kylmä vesi piristi vanhaa merikarhua ihmeesti, ja tämä alkoi kauhoa käsillään kuin vimmattu.
Johnny kirosi miehen vatsaa ja kaulaa ympäröiviä lukuisia pelastusrenkaita.
Virtaus tarttui merimieheen ja veti hänet pinnan alle, mutta hän pullahti takaisin pintaan. Jos hän huutaisi apua, Johnnyn suunnitelma menisi suteen.
Johnny äkkäsi valtavan ankkurin vieressään. Hän epäröi hetken, ennen kuin kampesi sen kannen reunalle. Mies käväisi taas pinnan alla ja pulpahti takaisin pintaan kuin korkki. Se toi Johnnyn mieleen ongenkohon. Harmi ettei lähistöllä ollut haikaloja tarttumaan syöttiin.
”Hei”, Johnny huusi. Mies käänsi katseensa ylös. Johnny työnsi ankkurin laidan yli ja sulki silmänsä ennen kuin esine osui maaliinsa. Tällä kertaa mies painui pohjaan asti.
Johnny kaiveli miehen takkia ja löysi rintataskusta peltisen taskumatin. Hän avasi sen ja nuuhkaisi. Sisältö haisi rommilta, joten hän rohkeni juomaan tukevan kulahduksen – ainakaan siinä ei olisi tauteja. Aine poltteli kurkkua.
”Missä hän on”, kuului messikallen ääni ruuman ovelta. Johnny ei kääntynyt katsomaan poikaa, vaan joi taskumattinsa tyhjäksi yhdellä pitkällä kulauksella.
”Meille syntyi pienoinen kahakka, joten jouduin viskaamaan hänet hieman vilvoittelemaan”, hän murahti.
Hän kuuli koko joukon jalkapareja lähestyvän takaansa ja asetti Osansa hyökkäystilaan.
”Heitin hänelle ankkurin, jotta hän pääsee ylös”, hän örisi. ”En saanut vielä aarteita.”
Askeleet pysähtyivät. Miehet olivat aivan hänen takanaan. Johnny kumartui syvemmälle laidan yli, jotta miehistö ei huomaisi perämiehensä ulkonäössä tapahtunutta muutosta.
”Tartu siihen perkeleen kettinkiin”, hän karjaisi tyhjälle ulapalle.
Kaksi miestä kumartui hänen vierelleen. Johnny kietaisi kätensä heidän harteilleen ja työnsi heidät laidan yli. Miehet pyörähtivät ilmassa kahdesti ennen kuin osuivat jääkylmään veteen.
Johnny kääntyi. Yksi merimiehistä iski rautakangella kohti hänen kasvojaan. Johnny kumartui ja potkaisi mieheltä jalat alta. Toisen hän iski Osallaan tajuttomaksi, ja kolmatta hän potkaisi mahaan. Potku ei riittänyt kaatamaan miestä, joten Johnny heittäytyi häntä päin. Hän osui miehen rintakehään olkapäällään ja kaatoi tämän selälleen.
Joku tarrasi Johnnyyn takaapäin ja nosti hänet ilmaan. Hänen juuri kaatamansa mies nousi ylös silmät raivosta palaen. Johnny tajusi miehen olevan Miss Fortunen kapteeni. Mies loikkasi Johnnyä kohti, mutta Metsästäjä nosti jalkansa ylös ja potkaisi hyökkääjää molemmin jaloin rintaan.
Liike toimi, tosin sillä odottamattomalla seurauksella, että Johnny sinkosi sekä itsensä että pitelijänsä laidan yli.
Mies irrotti otteensa, ja Johnnyn biomekaaninen käsi tarrasi ankkurikettinkiin juuri ennen kuin se katosi sormien ulottuvilta. Alhaalta kuului äänekäs molskahdus. Kylmät roiskeet kastelivat Johnnyn ja kannen reunan yli kurkottelevat miehet.
Johnny sukelsi kaiteen ali heidän keskelleen. Hän kyyristyi valmiina iskemään kuoliaaksi jokaisen, joka edes eväänsä liikauttaisi.
Jäljellä olevat merimiehet seisoivat hänen edessään puoliympyränä. He pitelivät käsissään sorkkarautoja, lapioita ja luudanvarsia. Yhdellä oli hiilihanko.
”Kuinka moni haluaa vielä uida Pohjoiseen”, Johnny kysyi.
Merimiehet vaihtoivat katseita. Muutama hermostunut naurahdus leikkasi hiljaisuutta.
”Et ole heittämässä kuutta kokenutta merimiestä laidan yli”, totesi eräs.
”Voin tyytyä vähempäänkin, jos jotkut teistä ovat tulleet tässä vaiheessa järkiinsä.”
Johnny antoi katseensa kulkea joukon läpi ja näki messikallen seisovan vasemmaisimmassa reunassa. Poika piteli käsissään harjanvartta, mutta hänen kasvonsa olivat hikiset ja hänen polvensa vispasivat. Johnny vinkkasi pojalle silmää.
”Taidanpa lähettää vain viisi teistä uimasille”, hän sanoi. ”Tämä on höyrylaiva, joten tarvitsen jonkun pitämään pannua kuumana samalla kun itse hoidan ruoria.”
Varoittamatta hän sukelsi miesten keskelle ja jakoi iskuja joka suuntaan. Muutaman hetken kuluttua hän seisoi kasvotusten messikallen kanssa, ja muut merimiehet makasivat kannella vaikeroiden tai tajuttomina.
”Miten on”, Johnny kysyi. Poika pudotti harjanvarren ja vajosi polvilleen.
Johnny kiskoi pojan niskavilloista jaloilleen.
”Kuulin keskustelusi perämiehen kanssa. Miten sinä sen sanoitkaan – pilkon teidät palasiksi ja syötän lokeille?”
Poika nielaisi kuuluvasti.
”Pyydän ettet tekisi sitä”, hän sopersi.
”Sinun leukasi on vielä sen verran paperinen, ettei edes korvapuustin antaminen olisi reilua. Minulla on nälkä ja nämä herrasmiehet yrittäisivät varmasti myrkyttää minut, jos pääsisivät padan ääreen. Vaikutat sen verran järkevältä sälliltä, ettet yritä mitään typerää.”
Johnny käveli kapteenin luo. Tämä makasi selällään ja piteli rintaansa vaivalloisesti hengittäen. Johnny sieppasi miehen hatun ja viskasi edesmenneen perämiehen karvalakin miehen naamalle. Hän painoi kapteenin hatun päähänsä.
”En olekaan ennen ohjannut laivaa”, hän sanoi. ”Kuka teistä onkaan uusi perämies, pistäköön tähän purtiloon vauhtia ja sassiin. Täyttä höyryä Pohjoiseen.”
Kapteeni katseli hetken ympärillään makaavia miehiä tukea hakien, ennen kuin nöyrtyi painamaan perämiehen lakin päähänsä. Johnny nyökkäsi hyväksyvästi.
”Sillä välin kun minä ja arvon kokkini vetäydymme aterioimaan, sinä saat auttaa pinnalla pysyneet miehet ylös merestä. Heillä on varmasti kiire lämmittelemään, joten heille tuskin on olemassa mieluisampaa tehtävä, kuin hiilten lapioiminen pannuhuoneessa.”
***
Isebel näki nuotiot jo kaukaa. Hän käveli lähemmäs ja vihelsi, jottei säikyttäisi vartijoita. Pian hänen eteensä ilmestyi kaksi soturia, jotka pitelivät keihäitään tanassa edessään. Isebel tunnisti heidän kasvonsa välkkyvässä valossa.
”Antinanco. Nahuel. Se olen minä, Isebel”, tyttö sanoi. Soturit laskivat keihäänsä.
”Sanovat, että isäsi on murhattu”, Nahuel sanoi. Hän oli Isebelin ikäinen, ja lapsena he olivat leikkineet yhdessä. Aikuistuessaan miehestä oli kuitenkin tullut kivikasvoinen, eikä hänen äänensä tarjonnut lohtua. Isebel nielaisi.
”Minä yritin pelastaa hänet”, hän kuiskasi.
Soturit lähtivät saattamaan häntä kylään. Nahuelin silmät pysyivät naulittuina heidän määränpäähänsä. Antinanco sen sijaan vilkuili Isebeliä kun luuli ettei tämä huomannut.
”Mitä mietit, Antinanco”, Isebel kysyi lopulta. Mies hätkähti.
”Olen pahoillani isästäsi”, hän sanoi.
Isebel yritti niellä nyrkinkokoista palaa kurkussaan.
”Niin minäkin”, hän sanoi.
”Tiedät hyvin, ettei meitä ole koskaan haitannut puoliverisyytesi”, Antinanco sanoi. ”Mutta siitä saattaa koitua vielä hankaluuksia. Lupaa pysyä kaukana valkonaamoista. Presidentin kuoleman jälkeen he tuskin välittävät minkä heimon jäseniä metsästävät kuritettavakseen.”
Isebel pysähtyi kasvoillaan päättäväinen ilme. He olivat saapuneet kylän laidalle. Hän kääntyi katsomaan Antinancoa silmiin. ”Voisitko käydä herättämässä äitini?”
Mies nyökkäsi ja suuntasi kohti kylän suurinta telttaa.
Isebel sulki silmänsä. Mitä hän sanoisi? Vastoin äitinsä kaikkia ohjeita, hän oli antanut Rakentajan Kiven Metsästäjä-Johnnylle.
Antinanco palasi vanhan naisen kanssa. Nainen oli kietonut toisen kätensä miehen harteille ja puristi toisessa ryhmysauvaa. Hän käveli hitaasti ja varoen, mutta säteili arvovaltaa.
”Äiti”, Isebel sanoi kunnioittavasti ja niiasi. ”Onko sinulla vielä tallella ne vaatteet, jotka isä lähetti kuudentenatoista syntymäpäivänäni?”
Nainen nyökkäsi Antinancolle ja Nahuelille, jotka lähtivät takaisin vartiopaikalleen. Hän kietoi kätensä Isebelin harteille ja ohjasi tämän majaansa.
”Aiot siis mennä valkonaamojen pariin. Olet kiipeämässä jaguaarin kitaan”, hän sanoi. ”Estäisin sinua, jos voisin.”
”Tällaisena aikana missään ei ole turvallista”, Isebel vastasi.
”Siinä sinä olet oikeassa”, vanha nainen sanoi. ”Sitä paitsi voisit kyllä käydä valkonaamasta. Vaatteet ovat tallessa, mutta tarvitset muutakin.”
Nainen kaivoi vyölaukkuaan. Hetken tongittuaan hän veti esiin pistoolin ja antoi sen Isebelille. Hän ojensi tytölle vielä rasiallisen patruunoita.
”Pystyt hankkimaan lisää ammuksia kaupungista.”
Isebel työnsi patruunat ja pistoolin laukkuunsa.
Vanhus kumartui kuluneen sängyn viereen ja kiskoi sen alta arkun. Sänky ja arkku olivat molemmat lahjoja Presidentiltä. Nainen nousi selkäänsä pidellen ja antoi avaimen Isebelille. Tyttö purskahti itkuun.
”Olen pahoillani äiti. En pystynyt pelastamaan häntä.”
”Kukaan ei olisi voinut pelastaa häntä, tyttö kulta.”
”Miten niin?”
”Itämaalainen kertoi, että Neljän Provinssin viimeiset päivät olivat käsillä, että Idän Keisari oli ennustanut sen. En ollut aivan varma uskoako häntä, mutta nyt tiedän hänen puhuneen totta. Rakentajan Kivi ei saanut joutua vääriin käsiin, koska Keisari uskoi Osan voivan orjuuttaa koko ihmiskunnan.”
Isebel nyyhkäisi.
”Sitten olen epäonnistunut kaksin verroin, äiti. Kiveä ei koskaan haudattu tiikerin mukana. Metsästäjä vei sen, ja minä päästin hänet pakenemaan. Lähdin hänen peräänsä yksin enkä kertonut kenellekään.”
Vanha nainen laski kätensä Isebelin olalle.
”Nyt ei ole aikaa velloa itsesäälissä”, hän sanoi. ”Sinun pitää lähteä sen miehen perään. Valitse vaatteet, jotka eniten miellyttävät silmääsi.”
Isebel polvistui arkun ääreen. Kyyneleet silmäkulmissaan hän avasi kannen ja veti esiin mekon, joka olisi kelvannut rikkaimmankin valkonaaman hääjuhliin. Hän käveli teltan seinustaa vasten nojaavan antiikkisen peilin eteen. Kaikki hänen äitinsä huonekalut olivat vanhoja, sillä ne oli saatu lahjaksi kauan sitten.
Tyttö painoi mekon itseään vasten ja katseli peilikuvaansa. Äiti laski kätensä hänen olalleen.
”Minulla oli ylläni tuollainen, kun menin naimisiin isäsi kanssa”, hän sanoi. ”Näytät kerrassaan kauniilta.”
Isebel tunsi kyynelten jättämät vanat poskillaan ja kääntyi äitinsä puoleen. Nainen kurottui kietomaan kätensä hänen ympärilleen. Isebel hautasi kasvonsa äidin hiuksiin.
”Olisin halunnut taas tuntea hänet. Niin kuin lapsena, kun vielä vietimme aikaa hänen luonaan. Minä yritin pelastaa hänet, äiti. Olin paikalla, kun murhaaja iski. Olisin yhtä hyvin voinut olla vieläkin pelkkä pikkutyttö! Se hirviö pyyhkäisi minut syrjään kuin kärpäsen.”
***
Oveen kolkutettiin. Monsieur le Vizier tepasteli eteiseen, sillä Sigfried oli pullottamassa tuoreinta viinierää kellarissa.
”Tarvitsetko minua”, hovimestarin huuto kuului alhaalta.
”En suinkaan Sigfried, minä hoidan tämän”, le Vizier vastasi ja avasi oven. Hän hätkähti, sillä kynnyksellä seisoi viimeinen henkilö, jonka hän oli odottanut koputtavan ovelleen. Hän kuitenkin kokosi itsensä nopeasti.
”Ah, päivää”, hän liversi. ”Peremmälle, peremmälle.”
Sponsori astui sisään. Hänellä oli mukanaan nahkainen salkku. Monsieur le Vizier sipsutti olohuonetta kohti, ja Sponsori seurasi hänen kannoillaan.
”Maistuisiko teillä juotava?” le Vizier kysyi.
”Miksipä ei”, Sponsori vastasi.
Monsieur le Vizierille haki keittiöstä vieraalleen viskin. Tämä otti lasin ja asteli le Vizierin suuren näyttelykaapin eteen.
”Hieno kokoelma Osia.”
”Vuosikymmenten työ, mutta vain pieni näyte – valtaosa kokoelmastani on toisella asunnollani Eteläisessä Provinssissa.”
Sponsori katsoi lasivitriiniä mietteliäänä. Sitten hän osoitti viskilasillaan tyhjää hyllyä, jonka nimikyltissä luki Rakentajan Kivi.
”Mikä Kiven tilanne on?”
”Olen sähköttänyt Johnnylle ohjeet sen toimittamisesta. Hän tuo Kiven suoraan Juopuneeseen Jousimieheen, kunhan hänen laivansa saapuu Pohjoiseen. Itse asiassa Miss Fortunen pitäisi olla perillä jo tänään illansuussa.”
”Mainiota”, Sponsori sanoi. Hän laski salkkunsa lattialle ja veti sitten kaapunsa sisältä jotakin. Hän tarjosi esinettä le Vizierille. Se oli hopeinen rannerengas, joka oli täynnä erilaisia painikkeita.
”Mikä se on”, le Vizier kysyi.
”Muinainen väline vankien kuljettamiseen”, Sponsori sanoi. ”Kokonaisuuteen kuuluisi myös kaulapanta, jota ranneke ohjaa, mutta sitä minulla ei valitettavasti ole. Ilman toista puoliskoaan ranneke on lähinnä koriste-esine, mutta se on yhtä kaikki hyvin arvokas. Se saattaa hyvinkin olla ainut laatuaan.”
Monsieur le Vizier otti esineen vastaan kämmenet hikoillen.
”Kiitos”, hän sanoi.
Sponsori osoitti tyhjää hyllyä, jonka nimikylttiä Monsieur le Vizier ei ollut vieläkään saanut aikaiseksi vaihtaa. Rakentajan Kiven hankkiminen oli ollut hänen unelmansa vuosien ajan.
”Ajattelin, että se voisi sopia kokoelmaanne, nyt kun Rakentajan Kivi päätyykin minulle.”
Le Vizier nielaisi. Hän avasi lasivitriinin ja asetti rannekkeen paikalleen. Samalla hän otti nimikyltin ja ojensi sen Sponsorille.
”Teillä lienee enemmän käyttöä tälle”, hän naurahti. Sponsori otti kyltin mustien silkkihansikkaiden verhoamilla käsillään ja sujautti sen kaapunsa sisään.
”Toivottavasti jo hyvinkin pian”, hän totesi.
Hän siemaisi viskilasinsa yhdellä kulauksella tyhjäksi ja laski sen olohuoneen pöydälle.
”Suonette anteeksi, herra le Vizier, mutta minun täytyy rientää”, hän sanoi ja kääntyi poistuakseen.
”Älkää unohtako salkkuanne”, le Vizier muistutti.
Sponsori vilkaisi olkansa yli ja virnisti.
”Sehän on teidän salkkunne. Oli hauska tehdä kauppoja kanssanne.”
Hetken päästä ulko-ovi kävi ja Sponsori oli poissa. Monsieur le Vizier nosti salkun lattialta, istui löhötuolilleen takan ääreen ja nosti salkun polvilleen. Hän nuolaisi huuliaan ja avasi sen.
***
Gwynne ja Yun kiipesivät sikarinmuotoisen ilmalaivan kabiiniin. Lentolaite oli tavallista zeppeliiniä paljon pienempi ja nopeampi, ja se lennättäisi heidät takaisin Eteläiseen Provinssiin muutamassa tunnissa. Neiti Baozhai oli matkustajatilojen sijaan ohjaamossa, sillä lähettiläs ohjasi alusta itse.
”Mitä tiedät tosiunista”, Gwynne kysyi Yunilta.
”En juuri muuta kuin tarinoita. Kerrotaan, että Tsa-dynastialla on aina ollut verenperintönään merkillinen kyky nähdä unia vaihtoehtoisista tulevaisuuksista. Tämä lahja on pelastanut monen Keisarin hengen aikojen saatossa. Siis melko tyypillistä myyttistä kerrontaa, jonka avulla hallitsija sukuineen korotetaan puolijumalalliseen asemaan.”
Gwynne sipaisi viiksiään.
”Kenties tarinat ovat muutakin kuin myyttisiä”, hän totesi.
”Vitsailetteko?"
Gwynne pudisti päätään ja veti Keisarin kirjeen taskustaan. Hän ojensi sen Yunille.
”Hänen Ylhäisyytensä osoitti viimeiset sanansa minulle”, Poliisikomentaja sanoi. ”Alleviivaukset ovat omiani. Lue se ja sano mitä mieltä olet.”
Yun syventyi tutkimaan paperia. Gwynne katseli ikkunasta avautuvia maisemia. Ilmalaiva oli noussut korkealle ja sen alla levittäytyivät pilvet, joita halkoi Itäistä Provinssiä ja raunioitunutta Keskusvaltakuntaa erottava vuorijono. Lumiset huiput pistivät esiin pilviverhosta kuin terävät kivet karikkoisesta rantavedestä. Ilmalaiva kiisi eteenpäin, mutta valtavat vuoret näyttivät pysyvän paikoillaan.
”En näe todisteita yliluonnollisista voimista”, Yun sanoi. ”Minun nähdäkseni Keisari tiesi maineenne Neljän Provinssin parhaana poliisimiehenä. Hän osoitti kirjeensä teille, jotta Keisarillinen Kanslia haetuttaisi teidät paikalle.”
”Mutta hän tiesi murhaajasta.”
”Ehkä heillä oli jokin yhteys. Ehkä Keisari juonitteli muiden vallanpitäjien päänmenoksi saadakseen kaikki Osat itselleen.”
Gwynne mietti asiaa.
”Järjetön väite”, hän sanoi. ”Keisarihan tappoi itsensä, jottei joutuisi murhaajan käsittelyyn.”
”Jos vaihtoehtona on, että hänellä oli yliluonnollisia voimia, olen valmis kallistumaan järjettömänkin väitteen kannalle. Ehkä hän riitaantui rikoskumppaninsa kanssa ja epäili tämän siksi iskevän itsensä kimppuun. Salamurhaajan kanssa työskentely tekee pakostakin vainoharhaiseksi.”
Gwynne suki viiksiään.
”Loogista”, hän myönsi. ”Tosin Keisarimme ei ollut harhainen. Horuksen Nilkkahan vietiin. Uhri oli jo kuollut rikoksen tapahtuessa, mutta Falkin ja Amoksen tapausten perusteella voimme olettaa, että Osa olisi viety vaikka hän olisi ollut vielä elossa.”
Gwynne katsoi taas ikkunasta. He olivat ylittäneet vuoret, ja alla levittäytyi Keskuksen sairaalloinen maisema. Kitukasvuiset, laikukkaat pensaat ja ruskealehtiset köynnökset olivat peittäneet rauniot alleen, niin että jäljellä oli vain pieniä kumpareita. Ruttoiset kasvit kipusivat säälimättä kuolevien lajitovereidensa päälle hamuten auringonvaloa, joka ei koskaan voisi tyydyttää niiden janoa. Gwynne näki olentojen hiiviskelevän alhaalla, saalistaen ja paeten toisiaan, mutta näin korkealta ne näyttivät muurahaisen kokoisilta. Poliisikomentaja kuitenkin tiesi, että ne olivat jättimäisiä hirviöitä - raivohulluja ja tautisia kuten niiden asuttama maakin.
Oli vaikea uskoa, että tämä oli joskus ollut Rakentajien kotimaa. Koko valtakuntaa oli hallittu täältä käsin.
Gwynne avasi kirjansa. Yun vilkaisi paksua opusta.
”Luuletko, että tuo auttaa meitä selvittämään murhaajan henkilöllisyyden?”
”En tiedä. Mutta olen varma, että Keisari jätti siihen jonkinlaisen vihjeen.”
Gwynne syventyi lukemaan kirjaansa. Keskustelun päätyttyä propellien tasainen hurina täytti kabiinin, ja pian Yun kuorsasi.
Kaukana heidän alapuolellaan oli Keskuksen korkein kohta, Rakentajavuori. Ainoastaan sen pyramidin mallinen muoto kertoi, ettei kyseessä ollut luonnonmuodostelma. Vuori oli peittynyt lukemattomien kasvillisuuskerrosten alle. Ainoastaan kristallinen huippukivi pilkisti esiin keltavihreän ja ruskean massan keskeltä. Kristallin päällä seisoi olento, jolla oli liikaa raajoja väärissä paikoissa. Se tuijotti verestävillä silmillään taivaalle, ja sen kurkusta pääsi vertahyytävä kiljaisu. Pienemmät hirviöt livistivät piiloon äänen kuullessaan.
Ilmalaiva lensi kuitenkin liian korkealla, jotta pedon vihaa uhkuva huuto olisi kantautunut sen matkustajien korviin.
***
Isebel ryömi mahallaan pensaikon poikki kohti luolaston sisäänkäyntiä. Hänen olallaan oli hienolle valkoiselle neidille sopiva käsilaukku. Se takertui jatkuvasti hihnastaan okaisiin risuihin ja hidasti intiaanin matkantekoa. Hän olisi mieluummin pitäytynyt vyölaukuissaan.
Hänen oli kuitenkin päästävä Pohjoiseen Provinssiin, ja sinne hän pääsisi ainoastaan valkonaamojen vaatteissa. Laukussa oli Isebelin isältään lahjaksi saama juhlamekko.
Isebel oli ensin yrittänyt hankkia laivakyydin salakuljettajilta, mutta nämä olivat purkaneet leirinsä ja häipyneet ties minne. Niinpä Isebel oli hiipinyt henkensä uhalla natiiviliittouman joukkojen ohi, ja oli aikeissa uhmata vielä pahempaa vaaraa Läntisen Provinssin pääkaupungissa.
Intiaani kirosi sisimmässään hetkeä, jolloin oli antanut Rakentajan Kiven Metsästäjä-Johnnylle. Hänen olisi pitänyt vain viskata mokoma epäonnen amuletti niin kauas viidakon syvyyksiin, ettei kukaan löytäisi sitä enää ikinä.
Hän saapui luolan suuaukolle. Hän kuulosteli hetken, muttei kuullut sisältä ääniä. Lisäksi luola oli pilkkopimeä, joten jos siellä oli vartijoita, nämä pitivät vahtia ilman lyhtyjä. Isebel pudottautui sisään.
Hän laski laukkunsa maahan. Hän otti mokkasiinit jalastaan ja riisui vaatteensa. Iho kananlihalla hän kumartui avatakseen käsilaukkunsa, mutta pimeässä nyörejä oli vaikea löytää. Hän tunnusteli laukun kantta. Hänen silmänsä tottuivat hiljalleen pimeyteen, sillä hän seisoi himmeässä valonkajossa, joka tuli ylhäältä luolan suuaukosta.
Hän näpersi narua kynsillään, mutta se oli mennyt umpisolmuun hänen ryömiessään pensaikon läpi.
Jostain paistoi valoa. Isebel nosti katseensa ja näki kauhukseen soihdun lähestyvän. Hän nousi hätäisesti pystyyn ja kurkotti kohti luolan suuaukkoa, mutta tajusi, ettei mitenkään yltäisi hyppäämään ylös.
”Seis siihen paikkaan”, kuului huuto käytävältä. Soihtu alkoi lähestyä juoksuvauhtia, ja pian Isebel näki sen mukana tulevat kaksi Läntisen Provinssin sotilasta. Lyhtyä kantava sotilas oli pienikokoinen, ja Isebel arveli voivansa voittaa hänet helposti paljain käsin, mutta toinen oli suorastaan jättimäinen.
Isebel toivoi, että olisi pidellyt omaa keihästään. Hän perääntyi luolan perimmäistä seinää vasten ja peitteli rintojaan käsillään. Sotilaat olivat jo aivan lähellä.
”Kas, mitäs meillä täällä on”, iso rumilus sanoi huuliaan lipoen. ”Punanahkainen narttu.”
Mies nauroi irvokkaasti ja astui askeleen lähemmäs.
”Meidän on vietävä hänet heti Robotille kuulusteltavaksi”, pienempi sotilaista sanoi.
”Älähän nyt suotta hosu, Rodrick. Me voimme itse ottaa selvää hänen aikeistaan ennen kuin menemme Robotin luo.”
Iso sotilas astui aivan kiinni Isebeliin, ja tämä haistoi miehen pistävän hien. Valtavat hartiat levisivät hänen edessään ja estivät pakenemisen yhtä varmasti kuin muuri. Isebelin selkä naarmuuntui verille hänen puristuessaan vielä tiukemmin luolan seinämää vasten.
Jättiläinen kyyristyi. Tyttö puristi silmänsä kiinni.
Kuului napsahdus, ja Isebel avasi silmänsä. Sotilas oli repinyt hänen käsilaukkunsa nahkaiset nyörit poikki ja kaatoi laukun sisältöä maahan Isebelin vierelle. Laukusta tipahti mytyksi kääritty mekko ja sen päälle pistooli ammuksineen.
Valtava käsi tarrasi kiinni Isebelin kurkusta. Tyttö tarrasi molemmin käsin kiinni miehen ranteeseen, mutta tämä sai jättiläisen vain hymyilemään paljastaen harvan rivin keltaisia hampaita. Isebel yritti potkia miestä, mutta tämä nappasi toisella kädellään kiinni Isebelin jaloista ja puristi ne kainaloonsa.
”Vai lähettivät ne punanahat vielä toisen salamurhaajan”, iso sotilas murisi.
Isebel rukoili Pachamamaa ja kaikkia muita tuntemiaan jumaluuksia. Hän tunsi vaipuvansa kohti tajuttomuutta.
Pienempi sotilaista, Rodrick, avasi suunsa:
”Duff, sinähän tapat hänet! Robotin on kuulusteltava tyttöä.”
”Älä huoli”, Duff sihahti. ”Mene sinä vain hakemaan Robottia paikalle.”
Hän laski Isebelin maahan ja hellitti otettaan tämän kurkusta. Tyttö haukkoi henkeä ja taisteli pyörrytyksen tunnetta vastaan. Mies otti kiinni Isebelin ranteista ja istui hajareisin tämän reisien päälle naulaten tytön painollaan lattiaan. Hän puhutteli pienempää sotilasta irrottamatta nälkäistä katsettaan Isebelin rinnoista.
”Ala mennä Rodrick, sinä senkin tirkistelevä rotta. Minä aion pitää vähän hauskaa tämän punanahkaisen huoran kanssa ennen Robotin tuloa.”
***
Seuraava luku...
perjantai 6. joulukuuta 2013
keskiviikko 6. marraskuuta 2013
9. luku - Keisarin kohtalo
Sisällä majoitustiloissa Poliisikomentaja Gwynne avasi Todistusaineisto Numero Nelosen kätkevän peltisalkun. Yun seisoi hänen vierellään.
”Näkyykö mitään”, Gwynne kysyi.
Yunin toinen pupilli laajeni, kunnes hänen biomekaaninen silmänsä oli miltei kokonaan musta. Yun sieppasi pinsetit laihoilla sormillaan ja nappasi kuivuneen veren seasta jotakin. Hän nosti tuoreen johtolangan aivan kasvojensa eteen.
”Eläimen karva, komentaja.”
”Samanlainen, kuin Amoksen luota löytynyt?”
”Samasta eläimestä, kyllä. Falkin kuvauksen perusteella sen on oltava gorilla tai erittäin isokokoinen simpanssi.”
Emmanuelin pää kurkisti sisään ovelta.
”Täällä on lähettiläs Idästä, joka vaati saada kertoa teille jotain henkilökohtaisesti.”
Vierasmajan ovensuuhun astui silkkivaatteisiin verhoutunut nainen. Hänen hiuksensa oli aseteltu pään päälle näyttäväksi torniksi, joka pysyi kasassa kutrien lomaan työnnettyjen puikkojen avulla.
”Tuon uutisia Keisarillisesta Kansliasta”, hän sanoi. ”Sopiiko minun käydä peremmälle?”
”Käykää toki”, Gwynne sanoi.
Lähettiläs lipui peremmälle vierasmajaan. Emmanuel sulki oven hänen perässään. Nainen käveli Gwynnen viereen ja vilkaisi Yunin suuntaan.
”Minut on määrätty kertomaan viestini yksinomaan teille, Poliisikomentaja”, hän totesi.
Gwynne kurtisti kulmiaan, mutta viittasi yhtä kaikki Yunia poistumaan.
”Käy vaikka pelaamassa korttia muun miehistön kanssa toisessa huoneessa”, hän sanoi. Yun nyökkäsi ja teki työtä käskettyä.
Lähettiläs vilkaisi ympärilleen varmistaakseen että he olivat kahden, vaikka lähes kalusteettomaan huoneeseen ei olisi mahtunut piileksimään hiirtä suurempia salakuuntelijoita. Silti hän jatkoi lähes kuiskaten:
”Hänen Ylhäisyytensä löydettiin eilen kuolleena lomapalatsistaan. Hän on ollut kuollut ainakin kaksi viikkoa.”
”Mitä”, Gwynne puuskahti. ”Miten hänet sitten löydettiin vasta nyt?”
”Ylhäisyys varta vasten pyysi yksityisyyttä mietiskelläkseen rauhassa rajapolitiikkaa vuoristoalueiden kanssa.”
”Ja miksi kerrotte tämän minulle?”
”Te olette rikostutkinnan ammattilainen, eikö? Hänen Ylhäisyytensä ei kuollut luonnollisesti. Osa on kateissa, kuten myös hänen henkilääkärinsä ja lemmikkitiikerinsä.”
Lähetti vilkaisi taas ympärilleen, mikä alkoi vaikuttaa jo vainoharhaiselta.
”Keisarillinen Kanslia on toistaiseksi salannut tämän tragedian kaikilta. Asia kuitenkin tulee julki ennemmin tai myöhemmin. Mikäli tahdotte sitä ennen nähdä rikospaikan, pyytäisin teitä tulemaan mukaani. Ilmalaiva odottaa jo Itäisen Provinssin konsulaatissa.”
”Kokoan pikaisesti tiimini, niin voimme mennä.”
”Se ei valitettavasti käy päinsä. Teidän on tultava yksin.”
”Miksi ihmeessä?”
”Rikospaikalla on jotakin vain teidän silmillenne. Sitä on vaikea selittää. En todellakaan voi kertoa enempää, teidän on nähtävä se itse.”
Gwynne nielaisi.
”Haluan mukaani edes yhden poliisimiehen”, hän sanoi.
”Kenet”, lähettiläs kysyi.
”Sinä näit hänet jo”, Gwynne vastasi. ”Hänen nimensä on Yun ja hän on syntyjään Itäisen Provinssin kansalainen.”
Lähettiläs mietti hetken hiljaa.
”Kuinka paljon luotatte tähän Yuniin”, hän kysyi.
”Luottaisin henkeni hänen käsiinsä”, Gwynne vastasi muitta mutkitta.
”Hyvä on”, lähettiläs sanoi.
Gwynne astui miehistön tiloihin vievälle ovelle, mutta lähettiläs pysäytti hänet kosketuksella olkapäähän.
”Odottakaa, Poliisikomentaja. Ette saa kertoa miehistöllenne, että olette matkalla Itään. Katsokaas, toisin kuin teillä Pohjoisessa, meillä ei ole edesmenneestä johtajastamme riippumatonta hallintokoneistoa. Keisarille ei ollut vielä siunaantunut perillisiä. Jos huhut Hänen Ylhäisyytensä kuolemasta alkaisivat levitä... ymmärrättekö?”
”Minun on kerrottava miehilleni jotain”, Gwynne vastasi.
”Kertokaa, että menette haastattelemaan Itäisen Provinssin konsuleita Falkin tapaukseen liittyen. Ehditte takaisin Etelään vielä tämän vuorokauden aikana.”
Gwynne ei pitänyt miehistölleen valehtelusta, mutta tiesi kyllä millaisia lörpöttelijöitä valiotiimin miehet olivat yrittäessään tehdä vaikutuksen hameväkeen. Niinpä hän avasi miehistön majoitustiloihin vievän oven ja kutsui Yunin mukaansa ”vierailulle Itäisen Provinssin konsulaattiin”.
Yun astui huoneeseen. Gwynne sulki oven hänen jäljessään. Mies katsoi komentajaa kysyvästi. Gwynne laski kätensä lohdullisesti hänen olalleen.
”Kuulehan”, Gwynne sanoi raskaasti. ”Minulla on sinulle surullisia uutisia.”
Yun kohotti kulmiaan.
”Hänen Ylhäisyytensä Itäisen Provinssin Keisari on kuollut”, Gwynne töksäytti.
”Komentaja”, Yun sanoi. ”Olen asunut koko aikuisikäni Pohjoisessa, enkä ole koskaan nähnyt Hänen Keisarillista Korkeuttaan, en edes kaukaa.”
Gwynne veti kätensä pois Yunin olalta ja tunki sen taskuunsa paremman paikan puutteessa. Itäisen Provinssin lähettiläs katseli tilannetta ilmeettömänä.
”Menisimmekö”, nainen kysyi.
***
Johnny oli saapunut Isebelin jälkien päätepisteeseen. Tässä tyttö oli pysähtynyt ja yksinkertaisesti kadonnut.
Parin kyynärän päässä oli kohta, joka pisti silmään. Joku oli levitellyt kuolleita risuja ja kuivaa heinää peitelläkseen jotain. Johnny astui askeleen lähemmäs.
Maa hänen jalkojensa alla antoi periksi, ja hän putosi. Oksia ja multaa ropisi hänen niskaansa. Hän kompuroi pystyyn. Hän seisoi ylhäältä tulevassa kalpeassa valokeilassa, mutta jo neljän kyynärän päässä hänen ympärillään oli täydellisen pimeää.
Johnny nosti maasta mukanaan alas pudonneen kuivan risun ja valitsi tulenteko-ohjelman Käyttöliittymästä. Hän painoi Osa-kätensä etusormen kiinni risuun. Sormenpää alkoi hehkua, ja hetken kuluttua risu syttyi. Johnny nosti soihtunsa korkealle nähdäkseen kauemmas.
Varjoista paljastui selällään retkottava Läntisen Provinssin Presidentti Samuel Johnson. Johnny kumartui kokeilemaan miesparan kaulaa, vaikka vääriin kulmiin vääntyneistä raajoista hän arvelikin sen olevan turhaa.
Ei pulssia.
Kauempana varjoissa luolan seinää vasten oli lyyhistynyt upseerin uniformuun pukeutunut mies, joka puristi vääntynyttä kivääriä kaksin käsin. Johnny nousi ja käveli sotilaan luo. Mies hengitti raskaasti huohottaen, silmät kiinni. Kasvot olivat ruhjoutuneet ja turvonneet.
”Mitä täällä on tapahtunut”, Johnny kysyi.
Mies ei vastannut. Johnny tarttui kiinni hänen hartioistaan.
”Vastaa, hyvä mies!”
Mies avasi toisen silmänsä, toinen oli turvonnut kiinni.
”Onko murhaaja poissa”, hän kuiskasi.
”Kyllä.”
”Minä yritin pelastaa Presidentin, mutta hän oli liian voimakas. Luoditkaan eivät tepsineet häneen. Hän vei Sormen!”
”Pystytkö nousemaan”, Johnny kysyi. Mies tarttui Johnnyn tarjoamaan käteen ja kampesi itsensä hampaita yhteen purren jalkeille. Mies käytti pitkäpiippuista kivääriään kuin kävelykeppiä pysyäkseen pystyssä.
”Vartiosotilaani eivät ole kaukana”, hän sanoi.
Johnny avasi suunsa huutaakseen, mutta mies vaiensi hänet.
”He eivät taida olla kovinkaan luottavaisia intiaanin suhteen, ainakaan juuri nyt ja tässä tilanteessa”, mies sanoi. Hän osoitti kauemmas luolaan. Johnny nosti soihtuaan ylemmäs.
Maassa makasi Isebel. Johnny tiputti soihtunsa ja loikkasi tytön luo. Hän käänsi tämän kyljelleen. Haava tytön olkavarresta vuoti verta ja silmäkulmassa oli tuore mustelma, mutta muuten Isebel näytti ehjältä. Johnny kääntyi miehen puoleen.
”Mitä hän täällä tekee?”
”Intiaani yritti pelastaa Presidentin”, mies sanoi, ”mutta aivan kuten minäkin, hän epäonnistui.”
”Minun on vietävä teidät ylös.”
”Minä en ole missään kunnossa kiipeämään. Itse asiassa menetän kohta tajuntani. Kiipeä sinä tytön kanssa. Huuda, että löysit Mordecai Pitkän. Sen jälkeen pakenette metsään ja pidätte päänne piilossa tarkkuuskiväärimiesteni varalta!”
Johnny nosti Isebelin syliinsä. Intiaani oli yllättävän painava, sillä hänen vartalonsa oli paljon lihaksikkaampi, kuin Johnny oli kuvitellut.
”Isä”, tyttö mutisi.
”En taida olla tarpeeksi vanha isäksesi”, Johnny sanoi. ”Meillä on ehkä viisi vuotta ikäeroa.”
Isebel avasi silmänsä, tajusi retkottavansa Johnnyn sylissä ja pudottautui maahan. Mies horjahti äkillisen liikkeen voimasta.
Isebel pysähtyi tuijottamaan Presidentin ruumista. Hetken kuluttua hän hyökkäsi syleilemään Johnnyä.
Metsästäjä otti pari askelta taaksepäin, ja intiaani seurasi mukana. Kun he olivat avoimen taivaan alapuolella, Isebel pysähtyi ja vetäytyi kauemmas Johnnystä. Hänen kätensä kuitenkin pitelivät yhä kiinni miehen niskan takaa, mikä sai väreet kulkemaan tämän selkää pitkin.
”En haluaisi hoputtaa”, Mordecai sanoi ja romahti polvilleen, ”mutta vuodan kuiviin jos en kohta pääse lekurille.”
”Rosvontikkaat”, Isebel sanoi ja nosti toista jalkaansa. Johnny asetti kätensä sormet ristittyinä tytön mokkasiinin tueksi. Intiaani ponnisti, sieppasi kiinni kuilun reunalta pilkistävistä pensaista ja kiskoi itsensä ylös. Kaikki tapahtui yhden sulavaliikkeisen silmänräpäyksen aikana. Isebel kurkotti alas.
”Ala tulla nyt”, hän hoputti. Johnny tarttui tytön käteen ja oli pudottaa silmät päästään, kun tyttö nykäisi hänet ylös.
”Sinussa on melkoisesti voimaa”, hän sanoi.
”Vuosisatojen jalostustyön tulos”, Isebel vastasi hauistaan pullistaen, ennen kuin lähti hiipimään kohti metsää. Johnny asetti kätensä torveksi suunsa eteen ja kääntyi kaupunkia kohti.
”Täällä! Mordecai Pitkä elää! Tulkaa pian!”
Muurinharjalla alkoi tapahtua. Johnny ryntäsi kohti viidakon rajaa Isebelin kannoilla. Kun he pääsivät metsän suojiin, sotilaiden joukko-osasto kiskoi jo Mordecaita ylös luolista.
”Mitä sinä teit Presidentin kanssa”, Johnny kysyi.
Intiaani vilkaisi häntä olkansa yli.
”Kerron matkalla”, hän sanoi ja tarpoi syvemmälle metsään. ”Juuri nyt meidän on päästävä kauas täältä.”
”Olen pelkkänä korvana”, Johnny totesi naista seuraten.
***
Murhaaja raotti kaapunsa hihaa ja ihaili uutta etusormeaan.
Käyttöliittymä ilmoitti integraation olevan valmis. Mies hymyili huppunsa varjoissa.
Hän osoitti eteensä ja heilautti kättään kuin ratsupiiskalla iskien. Kasvillisuus lakosi hänen edessään. Hän kannusti hevostaan laukkaan. Hän huitoi näkymättömällä piiskallaan ja jätti jälkeensä hevosenmentävän railon.
Hän tarvitsisi enää Kiven jotta olisi voittamaton.
Hän suuntasi kohti ilmalaivaa, joka kuljettaisi hänet takaisin Pohjoiseen. Kivi odottaisi häntä perillä.
***
”Yritin kuljettaa Presidentin turvaan”, Isebel sanoi. ”Mutta se mies oli jo sisällä palatsissa. Hän seurasi meitä luoliin.”
Tyttö työnsi oksan kasvojensa edestä ja päästi sen räpsähtämään perässään. Johnny torjui sen Osallaan. Mies askelsi päättäväisesti Isebelin jalanjäljissä. Toinen oksa räpsähti. Johnny hieraisi tuoretta naarmua poskellaan.
”Hitto sentään, tyttö. Enkö juuri pelastanut sinut hautautumasta elävältä?”
”Niissä luolissa riittää rottia”, Isebel vastasi. ”Olisin tullut toimeen vaikka viikkokausia. Sitä paitsi sisäänkäyntejä on useampia, muurien sisäpuolella.”
”Mistä tiesit, että Presidentti yritetään tappaa? Ja miksi yritit pelastaa hänet? Minun nähdäkseni Presidentin kuolemasta on kansallesi pelkästään etua.”
Isebel pysähtyi ja kääntyi katsomaan Johnnyä. Hänen silmänsä leimusivat raivoisasti, ja Johnny perääntyi askeleen verran.
”Sekoitat minun kansani natiiviliittoumaan”, intiaani sähähti.
Jokin suhahti ilman halki. Puhallusputken höyhenpäinen nuoli osui Isebelin olkapäähän. Tyttö nyppäsi sen irti.
”Siinä paha missä mainitaan”, hän sihahti ja kaivoi taskustaan pienen kangaspussin. Hän painoi sen Johnnyn käteen.
”Sinun on paettava”, hän sanoi. ”He eivät ota valkonaamoja kiinni elävänä!”
”En jätä sinua heidän armoilleen”, Johnny murahti. Isebel vajosi toisen polvensa varaan. Hänen silmänsä kapenivat viiruiksi.
”Sinulla ei ole vaihtoehtoa”, hän kuiskasi. ”Myrkky toimii nopeasti.”
Hän kaatui selälleen. Johnny kumartui tytön ylle ja tuli samalla täpärästi väistäneeksi toisen myrkkynuolen.
”Pidä se poissa vääristä käsistä”, Isebel mumisi. Hänen silmänsä painuivat kiinni.
Johnny yritti nostaa intiaanin syliinsä.
”Mene”, tyttö sanoi ja menetti tajuntansa.
Johnny kompuroi pystyyn. Kolmas nuoli suhahti ilman halki, mutta hän torjui sen hätäisesti Osallaan. Hyökkääjien äänet kuuluivat jo läheltä.
Johnny vilkaisi vielä kerran Isebeliä, ennen kuin säntäsi pakoon. Hän pysähtyi vasta kun jalat olivat pettää alta. Hän kaatoi Isebelin antaman kangaspussin sisällön biomekaaniselle kädelleen.
Siinä oli Rakentajan Kivi.
***
Johnny saapui salakuljettajien leiriin aamun sarastaessa ja kiirehti suoraa päätä Perkinsin majaan vaivautumatta odottamaan miehen pukeutuvan.
”Minun pitää päästä Pohjoiseen ja äkkiä”, hän sanoi.
Perkins hieroi silmiään.
”Mitä hittoa sinä vielä Lännessä teet”, hän kysyi ja nousi istumaan vuoteellaan.
”Matkaani tuli muutamia punanahkaisia mutkia.”
Perkins raapi napaansa pyjamannappien välisestä raosta.
”Laiva lähtee taas illan pimetessä. Emme voi riskeerata lastiamme päivänvalossa. Tulli- ja vartiosotilaat kiertelevät rannikkoa päiväsaikaan.”
”En usko, että sinun tarvitsee tänään huolehtia tullista. Natiiviliittouma on hyökännyt pääkaupunkiin.”
Perkins pomppasi ylös vuoteeltaan.
”Siinä tapauksessa pystyn järjestämään sinulle laivan jo viiden tunnin kuluttua, mutta kiirehtiminen maksaa ekstraa.”
”Saat kyllä palkkiosi. Sähkötä Monsieur le Vizierille.”
”Sen teen. Ehdit vielä popsia aamupalan ennen lähtöä, Johnny.” Perkins nyrpisti nenäänsä. ”Ja käy vaikka pikaisesti suihkussa.”
Syötyään kaksi lautasellista papusoppaa Johnny etsi säkkituolin. Hän kokeili kädellään taskussaan olevaa Rakentajan Kiveä ja huokaisi. Kunpa se tyttö olisi jäänyt kyläänsä. Väsymyksestään huolimatta hän yritti turhaan saada unta pitkään ja näki painajaisia lopulta onnistuttuaan. Kun Perkins saapui ravistelemaan hänet hereille, hän tunsi itsensä väsyneemmäksi kuin koskaan.
Puolenpäivän aikaan laiva seilasi kohti Pohjoista Provinssia, ja Johnny seisoi keulassa ulapalle tuijottaen.
***
Poliisikomentaja Gwynne astui rikospaikalle viiksiään sukien. Keisarillinen lomapalatsi oli taiten sisustettu paikka. Makuuhuoneessa oli valtava sänky, jota peitti kermanväristen silkkityynyjen kuorrutus.
Näkymää rumensi yksi ilmeinen epäkohta: tyynyjen lomassa retkotti ruumis. Se oli kääritty taivaansiniseen silkkikaapuun, jossa oli metrikaupalla liikaa kangasta, niin että siitä näkyi vain pää. Silmät olivat kuivuneet ja tuijottivat tyhjyyteen, ja liha oli alkanut turvota. Suusta pilkisti esiin valkoinen kieli, ja iho oli voimakkaasti vihertävä ja paikoin repeytynyt. Haju oli sietämätön.
”Hänen Keisarillinen Korkeutensa”, Gwynne tokaisi ja kuuli takaansa tirskahduksen. Hän kääntyi.
”Tämä on tuskin leikin asia”, hän sanoi Yunille ja kääntyi takaisin ruumiin puoleen. Yun astui hänen vierelleen.
”Tapaus saattaa olla erillinen”, itämaalainen sanoi ja osoitti puudutusaineneulaa Keisarin kädessä. ”Ehkä hän teki tämän itselleen.”
Gwynne pudisti päätään.
”Ei”, hän totesi ja nosti ylipitkän silkkikaavun helmaa paljastaen kammottavan näyn. Ruumiin toinen jalka oli poikki nilkan yläpuolelta.
”Vaikka hän olisi ottanut oman henkensä, joku muu vei Nilkan.”
Yun tarkasteli jalkaa.
”Leikkauskohta ei ole vuotanut verta, joten se on tehty post mortem.”
”Tutki hänet läpikotaisin” Gwynne sanoi. ”Tahdon tietää mitä neulassa oli ja mihin Hänen Ylhäisyytensä tarkalleen ottaen kuoli.”
Yun avasi työvälinelaukkunsa ja kävi töihin. Poliisimiehet tänne saattanut lähettiläs seisoi ovensuussa äänettömänä. Gwynne käveli hänen luokseen.
”Rikospaikka on kieltämättä merkillinen, mutten näe täällä mitään sellaista, minkä vain minä voisin ymmärtää.”
Lähettiläs osoitti kirjoituspöytää huoneen nurkasta. Gwynne käveli ruumiin tutkimiseen keskittyneen Yunin ohi pöydän luo ja näki kirjekuoren, jota koristi Keisarillinen Sinetti.
Kirje oli osoitettu hänelle.
”Näyttää siltä, että Hänen Keisarillinen Korkeutensa jätti minulle siististi kerityn johtolangan”, Gwynne kuiskasi ja sujautti kirjeen taskuunsa.
***
Isebel hätkähti hereille. Hänet oli sidottu puuhun natiiviliittouman leirissä. Kylmä vesi tippui hänen hiuksistaan ja valui kaulaa pitkin rintojen väliin. Arpinaamainen intiaani piteli tyhjää vesileiliä alasuin hänen päänsä päällä. Mies tuijotti häpeämättä hänen märkää paidanrintamustaan.
”Mitä sinä teit sen valkonaaman kanssa”, mies vaati saada tietää.
”Yritin selvittää hänen aikeitaan. Hän ei ollut kaupungin väkeä, vaan kotoisin Pohjoisesta”, Isebel vastasi.
Mies katsoi häntä epäileväisesti.
”Mitä hän sitten täällä tekee?”
”Yrittää rikastua. Se mies välittää ainoastaan itsestään. En usko, että häntä kiinnostaa Läntisen Provinssin valkonaamojen kohtalo. Hänen nimensä on Metsästäjä-Johnny.”
Mies murahti. Tasankointiaaneja ja viidakon väkeä yhdisti heidän tuntemansa inho Osia ja niiden hankkijoita kohtaan.
”Presidentti Johnson on kuollut”, mies ilmoitti. ”Kun se valkoinen pirulainen on poissa kuvioista, koko länsi on oikeudenmukaisesti meidän. Valtaamme pääkaupungin, minkä jälkeen pienemmät asutukset antautuvat ilman vastarintaa.”
Mies hymyili.
”Luulenpa, että aloitimme väärällä jalalla”, hän sanoi ja vilkaisi ympärilleen varmistaakseen, ettei kukaan ollut näkemässä. Kun hän vakuuttui heidän olevan kahden, hän avasi köydet, jotka pitivät Isebelin kädet tämän selän takana. Tyttö hieroi ranteitaan.
”Mehän olemme verenperintömme takia samalla puolella”, mies sanoi. ”Oletko nälkäinen?”
Isebel nyökkäsi, ja kuin vahvistuksena hänen vatsansa kurni äänekkäästi.
”Haen sinulle jotain purtavaa”, mies sanoi ja kääntyi. Isebel kiirehti avaamaan solmut jaloistaan. Hän otti köydenpätkän käsiinsä ja nousi äänettömästi. Hän heitti köyden miehen kaulan ympäri ja painoi polvensa tämän selkää vasten.
Mies yritti huutaa, mutta Isebel kaatoi hänet maahan ja painoi hänen kasvonsa turpeeseen. Hän veti miehen vyöltä veitsen. Toisella kädellään hän kiristi otettaan köysisilmukasta niin että miehen pää taipui taaksepäin.
”Verenperintöni takia minun pitäisi tappaa sinut”, hän murahti. ”Se valkoinen pirulainen oli minun isäni.”
Isebel kolkkasi miehen veitsen kahvalla.
”Mutta sinä et tappanut isääni, vaikka oletkin hänen kuolemastaan aivan liian iloinen”, hän sanoi ja sitoi miehen ranteet kiinni tämän nilkkoihin. Hän tukki vielä miehen suun kaulahuivillaan, ennen kuin nousi ja hiipi viidakkoon. Nälkä ei ollut nyt pahin hänen ongelmistaan. Rakentajan Kivi oli Johnnyllä, ja mies toimittaisi sen epäilemättä suoraa päätä pahimman mahdollisen väen käsiin.
***
Seuraava luku...
”Näkyykö mitään”, Gwynne kysyi.
Yunin toinen pupilli laajeni, kunnes hänen biomekaaninen silmänsä oli miltei kokonaan musta. Yun sieppasi pinsetit laihoilla sormillaan ja nappasi kuivuneen veren seasta jotakin. Hän nosti tuoreen johtolangan aivan kasvojensa eteen.
”Eläimen karva, komentaja.”
”Samanlainen, kuin Amoksen luota löytynyt?”
”Samasta eläimestä, kyllä. Falkin kuvauksen perusteella sen on oltava gorilla tai erittäin isokokoinen simpanssi.”
Emmanuelin pää kurkisti sisään ovelta.
”Täällä on lähettiläs Idästä, joka vaati saada kertoa teille jotain henkilökohtaisesti.”
Vierasmajan ovensuuhun astui silkkivaatteisiin verhoutunut nainen. Hänen hiuksensa oli aseteltu pään päälle näyttäväksi torniksi, joka pysyi kasassa kutrien lomaan työnnettyjen puikkojen avulla.
”Tuon uutisia Keisarillisesta Kansliasta”, hän sanoi. ”Sopiiko minun käydä peremmälle?”
”Käykää toki”, Gwynne sanoi.
Lähettiläs lipui peremmälle vierasmajaan. Emmanuel sulki oven hänen perässään. Nainen käveli Gwynnen viereen ja vilkaisi Yunin suuntaan.
”Minut on määrätty kertomaan viestini yksinomaan teille, Poliisikomentaja”, hän totesi.
Gwynne kurtisti kulmiaan, mutta viittasi yhtä kaikki Yunia poistumaan.
”Käy vaikka pelaamassa korttia muun miehistön kanssa toisessa huoneessa”, hän sanoi. Yun nyökkäsi ja teki työtä käskettyä.
Lähettiläs vilkaisi ympärilleen varmistaakseen että he olivat kahden, vaikka lähes kalusteettomaan huoneeseen ei olisi mahtunut piileksimään hiirtä suurempia salakuuntelijoita. Silti hän jatkoi lähes kuiskaten:
”Hänen Ylhäisyytensä löydettiin eilen kuolleena lomapalatsistaan. Hän on ollut kuollut ainakin kaksi viikkoa.”
”Mitä”, Gwynne puuskahti. ”Miten hänet sitten löydettiin vasta nyt?”
”Ylhäisyys varta vasten pyysi yksityisyyttä mietiskelläkseen rauhassa rajapolitiikkaa vuoristoalueiden kanssa.”
”Ja miksi kerrotte tämän minulle?”
”Te olette rikostutkinnan ammattilainen, eikö? Hänen Ylhäisyytensä ei kuollut luonnollisesti. Osa on kateissa, kuten myös hänen henkilääkärinsä ja lemmikkitiikerinsä.”
Lähetti vilkaisi taas ympärilleen, mikä alkoi vaikuttaa jo vainoharhaiselta.
”Keisarillinen Kanslia on toistaiseksi salannut tämän tragedian kaikilta. Asia kuitenkin tulee julki ennemmin tai myöhemmin. Mikäli tahdotte sitä ennen nähdä rikospaikan, pyytäisin teitä tulemaan mukaani. Ilmalaiva odottaa jo Itäisen Provinssin konsulaatissa.”
”Kokoan pikaisesti tiimini, niin voimme mennä.”
”Se ei valitettavasti käy päinsä. Teidän on tultava yksin.”
”Miksi ihmeessä?”
”Rikospaikalla on jotakin vain teidän silmillenne. Sitä on vaikea selittää. En todellakaan voi kertoa enempää, teidän on nähtävä se itse.”
Gwynne nielaisi.
”Haluan mukaani edes yhden poliisimiehen”, hän sanoi.
”Kenet”, lähettiläs kysyi.
”Sinä näit hänet jo”, Gwynne vastasi. ”Hänen nimensä on Yun ja hän on syntyjään Itäisen Provinssin kansalainen.”
Lähettiläs mietti hetken hiljaa.
”Kuinka paljon luotatte tähän Yuniin”, hän kysyi.
”Luottaisin henkeni hänen käsiinsä”, Gwynne vastasi muitta mutkitta.
”Hyvä on”, lähettiläs sanoi.
Gwynne astui miehistön tiloihin vievälle ovelle, mutta lähettiläs pysäytti hänet kosketuksella olkapäähän.
”Odottakaa, Poliisikomentaja. Ette saa kertoa miehistöllenne, että olette matkalla Itään. Katsokaas, toisin kuin teillä Pohjoisessa, meillä ei ole edesmenneestä johtajastamme riippumatonta hallintokoneistoa. Keisarille ei ollut vielä siunaantunut perillisiä. Jos huhut Hänen Ylhäisyytensä kuolemasta alkaisivat levitä... ymmärrättekö?”
”Minun on kerrottava miehilleni jotain”, Gwynne vastasi.
”Kertokaa, että menette haastattelemaan Itäisen Provinssin konsuleita Falkin tapaukseen liittyen. Ehditte takaisin Etelään vielä tämän vuorokauden aikana.”
Gwynne ei pitänyt miehistölleen valehtelusta, mutta tiesi kyllä millaisia lörpöttelijöitä valiotiimin miehet olivat yrittäessään tehdä vaikutuksen hameväkeen. Niinpä hän avasi miehistön majoitustiloihin vievän oven ja kutsui Yunin mukaansa ”vierailulle Itäisen Provinssin konsulaattiin”.
Yun astui huoneeseen. Gwynne sulki oven hänen jäljessään. Mies katsoi komentajaa kysyvästi. Gwynne laski kätensä lohdullisesti hänen olalleen.
”Kuulehan”, Gwynne sanoi raskaasti. ”Minulla on sinulle surullisia uutisia.”
Yun kohotti kulmiaan.
”Hänen Ylhäisyytensä Itäisen Provinssin Keisari on kuollut”, Gwynne töksäytti.
”Komentaja”, Yun sanoi. ”Olen asunut koko aikuisikäni Pohjoisessa, enkä ole koskaan nähnyt Hänen Keisarillista Korkeuttaan, en edes kaukaa.”
Gwynne veti kätensä pois Yunin olalta ja tunki sen taskuunsa paremman paikan puutteessa. Itäisen Provinssin lähettiläs katseli tilannetta ilmeettömänä.
”Menisimmekö”, nainen kysyi.
***
Johnny oli saapunut Isebelin jälkien päätepisteeseen. Tässä tyttö oli pysähtynyt ja yksinkertaisesti kadonnut.
Parin kyynärän päässä oli kohta, joka pisti silmään. Joku oli levitellyt kuolleita risuja ja kuivaa heinää peitelläkseen jotain. Johnny astui askeleen lähemmäs.
Maa hänen jalkojensa alla antoi periksi, ja hän putosi. Oksia ja multaa ropisi hänen niskaansa. Hän kompuroi pystyyn. Hän seisoi ylhäältä tulevassa kalpeassa valokeilassa, mutta jo neljän kyynärän päässä hänen ympärillään oli täydellisen pimeää.
Johnny nosti maasta mukanaan alas pudonneen kuivan risun ja valitsi tulenteko-ohjelman Käyttöliittymästä. Hän painoi Osa-kätensä etusormen kiinni risuun. Sormenpää alkoi hehkua, ja hetken kuluttua risu syttyi. Johnny nosti soihtunsa korkealle nähdäkseen kauemmas.
Varjoista paljastui selällään retkottava Läntisen Provinssin Presidentti Samuel Johnson. Johnny kumartui kokeilemaan miesparan kaulaa, vaikka vääriin kulmiin vääntyneistä raajoista hän arvelikin sen olevan turhaa.
Ei pulssia.
Kauempana varjoissa luolan seinää vasten oli lyyhistynyt upseerin uniformuun pukeutunut mies, joka puristi vääntynyttä kivääriä kaksin käsin. Johnny nousi ja käveli sotilaan luo. Mies hengitti raskaasti huohottaen, silmät kiinni. Kasvot olivat ruhjoutuneet ja turvonneet.
”Mitä täällä on tapahtunut”, Johnny kysyi.
Mies ei vastannut. Johnny tarttui kiinni hänen hartioistaan.
”Vastaa, hyvä mies!”
Mies avasi toisen silmänsä, toinen oli turvonnut kiinni.
”Onko murhaaja poissa”, hän kuiskasi.
”Kyllä.”
”Minä yritin pelastaa Presidentin, mutta hän oli liian voimakas. Luoditkaan eivät tepsineet häneen. Hän vei Sormen!”
”Pystytkö nousemaan”, Johnny kysyi. Mies tarttui Johnnyn tarjoamaan käteen ja kampesi itsensä hampaita yhteen purren jalkeille. Mies käytti pitkäpiippuista kivääriään kuin kävelykeppiä pysyäkseen pystyssä.
”Vartiosotilaani eivät ole kaukana”, hän sanoi.
Johnny avasi suunsa huutaakseen, mutta mies vaiensi hänet.
”He eivät taida olla kovinkaan luottavaisia intiaanin suhteen, ainakaan juuri nyt ja tässä tilanteessa”, mies sanoi. Hän osoitti kauemmas luolaan. Johnny nosti soihtuaan ylemmäs.
Maassa makasi Isebel. Johnny tiputti soihtunsa ja loikkasi tytön luo. Hän käänsi tämän kyljelleen. Haava tytön olkavarresta vuoti verta ja silmäkulmassa oli tuore mustelma, mutta muuten Isebel näytti ehjältä. Johnny kääntyi miehen puoleen.
”Mitä hän täällä tekee?”
”Intiaani yritti pelastaa Presidentin”, mies sanoi, ”mutta aivan kuten minäkin, hän epäonnistui.”
”Minun on vietävä teidät ylös.”
”Minä en ole missään kunnossa kiipeämään. Itse asiassa menetän kohta tajuntani. Kiipeä sinä tytön kanssa. Huuda, että löysit Mordecai Pitkän. Sen jälkeen pakenette metsään ja pidätte päänne piilossa tarkkuuskiväärimiesteni varalta!”
Johnny nosti Isebelin syliinsä. Intiaani oli yllättävän painava, sillä hänen vartalonsa oli paljon lihaksikkaampi, kuin Johnny oli kuvitellut.
”Isä”, tyttö mutisi.
”En taida olla tarpeeksi vanha isäksesi”, Johnny sanoi. ”Meillä on ehkä viisi vuotta ikäeroa.”
Isebel avasi silmänsä, tajusi retkottavansa Johnnyn sylissä ja pudottautui maahan. Mies horjahti äkillisen liikkeen voimasta.
Isebel pysähtyi tuijottamaan Presidentin ruumista. Hetken kuluttua hän hyökkäsi syleilemään Johnnyä.
Metsästäjä otti pari askelta taaksepäin, ja intiaani seurasi mukana. Kun he olivat avoimen taivaan alapuolella, Isebel pysähtyi ja vetäytyi kauemmas Johnnystä. Hänen kätensä kuitenkin pitelivät yhä kiinni miehen niskan takaa, mikä sai väreet kulkemaan tämän selkää pitkin.
”En haluaisi hoputtaa”, Mordecai sanoi ja romahti polvilleen, ”mutta vuodan kuiviin jos en kohta pääse lekurille.”
”Rosvontikkaat”, Isebel sanoi ja nosti toista jalkaansa. Johnny asetti kätensä sormet ristittyinä tytön mokkasiinin tueksi. Intiaani ponnisti, sieppasi kiinni kuilun reunalta pilkistävistä pensaista ja kiskoi itsensä ylös. Kaikki tapahtui yhden sulavaliikkeisen silmänräpäyksen aikana. Isebel kurkotti alas.
”Ala tulla nyt”, hän hoputti. Johnny tarttui tytön käteen ja oli pudottaa silmät päästään, kun tyttö nykäisi hänet ylös.
”Sinussa on melkoisesti voimaa”, hän sanoi.
”Vuosisatojen jalostustyön tulos”, Isebel vastasi hauistaan pullistaen, ennen kuin lähti hiipimään kohti metsää. Johnny asetti kätensä torveksi suunsa eteen ja kääntyi kaupunkia kohti.
”Täällä! Mordecai Pitkä elää! Tulkaa pian!”
Muurinharjalla alkoi tapahtua. Johnny ryntäsi kohti viidakon rajaa Isebelin kannoilla. Kun he pääsivät metsän suojiin, sotilaiden joukko-osasto kiskoi jo Mordecaita ylös luolista.
”Mitä sinä teit Presidentin kanssa”, Johnny kysyi.
Intiaani vilkaisi häntä olkansa yli.
”Kerron matkalla”, hän sanoi ja tarpoi syvemmälle metsään. ”Juuri nyt meidän on päästävä kauas täältä.”
”Olen pelkkänä korvana”, Johnny totesi naista seuraten.
***
Murhaaja raotti kaapunsa hihaa ja ihaili uutta etusormeaan.
Käyttöliittymä ilmoitti integraation olevan valmis. Mies hymyili huppunsa varjoissa.
Hän osoitti eteensä ja heilautti kättään kuin ratsupiiskalla iskien. Kasvillisuus lakosi hänen edessään. Hän kannusti hevostaan laukkaan. Hän huitoi näkymättömällä piiskallaan ja jätti jälkeensä hevosenmentävän railon.
Hän tarvitsisi enää Kiven jotta olisi voittamaton.
Hän suuntasi kohti ilmalaivaa, joka kuljettaisi hänet takaisin Pohjoiseen. Kivi odottaisi häntä perillä.
***
”Yritin kuljettaa Presidentin turvaan”, Isebel sanoi. ”Mutta se mies oli jo sisällä palatsissa. Hän seurasi meitä luoliin.”
Tyttö työnsi oksan kasvojensa edestä ja päästi sen räpsähtämään perässään. Johnny torjui sen Osallaan. Mies askelsi päättäväisesti Isebelin jalanjäljissä. Toinen oksa räpsähti. Johnny hieraisi tuoretta naarmua poskellaan.
”Hitto sentään, tyttö. Enkö juuri pelastanut sinut hautautumasta elävältä?”
”Niissä luolissa riittää rottia”, Isebel vastasi. ”Olisin tullut toimeen vaikka viikkokausia. Sitä paitsi sisäänkäyntejä on useampia, muurien sisäpuolella.”
”Mistä tiesit, että Presidentti yritetään tappaa? Ja miksi yritit pelastaa hänet? Minun nähdäkseni Presidentin kuolemasta on kansallesi pelkästään etua.”
Isebel pysähtyi ja kääntyi katsomaan Johnnyä. Hänen silmänsä leimusivat raivoisasti, ja Johnny perääntyi askeleen verran.
”Sekoitat minun kansani natiiviliittoumaan”, intiaani sähähti.
Jokin suhahti ilman halki. Puhallusputken höyhenpäinen nuoli osui Isebelin olkapäähän. Tyttö nyppäsi sen irti.
”Siinä paha missä mainitaan”, hän sihahti ja kaivoi taskustaan pienen kangaspussin. Hän painoi sen Johnnyn käteen.
”Sinun on paettava”, hän sanoi. ”He eivät ota valkonaamoja kiinni elävänä!”
”En jätä sinua heidän armoilleen”, Johnny murahti. Isebel vajosi toisen polvensa varaan. Hänen silmänsä kapenivat viiruiksi.
”Sinulla ei ole vaihtoehtoa”, hän kuiskasi. ”Myrkky toimii nopeasti.”
Hän kaatui selälleen. Johnny kumartui tytön ylle ja tuli samalla täpärästi väistäneeksi toisen myrkkynuolen.
”Pidä se poissa vääristä käsistä”, Isebel mumisi. Hänen silmänsä painuivat kiinni.
Johnny yritti nostaa intiaanin syliinsä.
”Mene”, tyttö sanoi ja menetti tajuntansa.
Johnny kompuroi pystyyn. Kolmas nuoli suhahti ilman halki, mutta hän torjui sen hätäisesti Osallaan. Hyökkääjien äänet kuuluivat jo läheltä.
Johnny vilkaisi vielä kerran Isebeliä, ennen kuin säntäsi pakoon. Hän pysähtyi vasta kun jalat olivat pettää alta. Hän kaatoi Isebelin antaman kangaspussin sisällön biomekaaniselle kädelleen.
Siinä oli Rakentajan Kivi.
***
Johnny saapui salakuljettajien leiriin aamun sarastaessa ja kiirehti suoraa päätä Perkinsin majaan vaivautumatta odottamaan miehen pukeutuvan.
”Minun pitää päästä Pohjoiseen ja äkkiä”, hän sanoi.
Perkins hieroi silmiään.
”Mitä hittoa sinä vielä Lännessä teet”, hän kysyi ja nousi istumaan vuoteellaan.
”Matkaani tuli muutamia punanahkaisia mutkia.”
Perkins raapi napaansa pyjamannappien välisestä raosta.
”Laiva lähtee taas illan pimetessä. Emme voi riskeerata lastiamme päivänvalossa. Tulli- ja vartiosotilaat kiertelevät rannikkoa päiväsaikaan.”
”En usko, että sinun tarvitsee tänään huolehtia tullista. Natiiviliittouma on hyökännyt pääkaupunkiin.”
Perkins pomppasi ylös vuoteeltaan.
”Siinä tapauksessa pystyn järjestämään sinulle laivan jo viiden tunnin kuluttua, mutta kiirehtiminen maksaa ekstraa.”
”Saat kyllä palkkiosi. Sähkötä Monsieur le Vizierille.”
”Sen teen. Ehdit vielä popsia aamupalan ennen lähtöä, Johnny.” Perkins nyrpisti nenäänsä. ”Ja käy vaikka pikaisesti suihkussa.”
Syötyään kaksi lautasellista papusoppaa Johnny etsi säkkituolin. Hän kokeili kädellään taskussaan olevaa Rakentajan Kiveä ja huokaisi. Kunpa se tyttö olisi jäänyt kyläänsä. Väsymyksestään huolimatta hän yritti turhaan saada unta pitkään ja näki painajaisia lopulta onnistuttuaan. Kun Perkins saapui ravistelemaan hänet hereille, hän tunsi itsensä väsyneemmäksi kuin koskaan.
Puolenpäivän aikaan laiva seilasi kohti Pohjoista Provinssia, ja Johnny seisoi keulassa ulapalle tuijottaen.
***
Poliisikomentaja Gwynne astui rikospaikalle viiksiään sukien. Keisarillinen lomapalatsi oli taiten sisustettu paikka. Makuuhuoneessa oli valtava sänky, jota peitti kermanväristen silkkityynyjen kuorrutus.
Näkymää rumensi yksi ilmeinen epäkohta: tyynyjen lomassa retkotti ruumis. Se oli kääritty taivaansiniseen silkkikaapuun, jossa oli metrikaupalla liikaa kangasta, niin että siitä näkyi vain pää. Silmät olivat kuivuneet ja tuijottivat tyhjyyteen, ja liha oli alkanut turvota. Suusta pilkisti esiin valkoinen kieli, ja iho oli voimakkaasti vihertävä ja paikoin repeytynyt. Haju oli sietämätön.
”Hänen Keisarillinen Korkeutensa”, Gwynne tokaisi ja kuuli takaansa tirskahduksen. Hän kääntyi.
”Tämä on tuskin leikin asia”, hän sanoi Yunille ja kääntyi takaisin ruumiin puoleen. Yun astui hänen vierelleen.
”Tapaus saattaa olla erillinen”, itämaalainen sanoi ja osoitti puudutusaineneulaa Keisarin kädessä. ”Ehkä hän teki tämän itselleen.”
Gwynne pudisti päätään.
”Ei”, hän totesi ja nosti ylipitkän silkkikaavun helmaa paljastaen kammottavan näyn. Ruumiin toinen jalka oli poikki nilkan yläpuolelta.
”Vaikka hän olisi ottanut oman henkensä, joku muu vei Nilkan.”
Yun tarkasteli jalkaa.
”Leikkauskohta ei ole vuotanut verta, joten se on tehty post mortem.”
”Tutki hänet läpikotaisin” Gwynne sanoi. ”Tahdon tietää mitä neulassa oli ja mihin Hänen Ylhäisyytensä tarkalleen ottaen kuoli.”
Yun avasi työvälinelaukkunsa ja kävi töihin. Poliisimiehet tänne saattanut lähettiläs seisoi ovensuussa äänettömänä. Gwynne käveli hänen luokseen.
”Rikospaikka on kieltämättä merkillinen, mutten näe täällä mitään sellaista, minkä vain minä voisin ymmärtää.”
Lähettiläs osoitti kirjoituspöytää huoneen nurkasta. Gwynne käveli ruumiin tutkimiseen keskittyneen Yunin ohi pöydän luo ja näki kirjekuoren, jota koristi Keisarillinen Sinetti.
Kirje oli osoitettu hänelle.
”Näyttää siltä, että Hänen Keisarillinen Korkeutensa jätti minulle siististi kerityn johtolangan”, Gwynne kuiskasi ja sujautti kirjeen taskuunsa.
***
Isebel hätkähti hereille. Hänet oli sidottu puuhun natiiviliittouman leirissä. Kylmä vesi tippui hänen hiuksistaan ja valui kaulaa pitkin rintojen väliin. Arpinaamainen intiaani piteli tyhjää vesileiliä alasuin hänen päänsä päällä. Mies tuijotti häpeämättä hänen märkää paidanrintamustaan.
”Mitä sinä teit sen valkonaaman kanssa”, mies vaati saada tietää.
”Yritin selvittää hänen aikeitaan. Hän ei ollut kaupungin väkeä, vaan kotoisin Pohjoisesta”, Isebel vastasi.
Mies katsoi häntä epäileväisesti.
”Mitä hän sitten täällä tekee?”
”Yrittää rikastua. Se mies välittää ainoastaan itsestään. En usko, että häntä kiinnostaa Läntisen Provinssin valkonaamojen kohtalo. Hänen nimensä on Metsästäjä-Johnny.”
Mies murahti. Tasankointiaaneja ja viidakon väkeä yhdisti heidän tuntemansa inho Osia ja niiden hankkijoita kohtaan.
”Presidentti Johnson on kuollut”, mies ilmoitti. ”Kun se valkoinen pirulainen on poissa kuvioista, koko länsi on oikeudenmukaisesti meidän. Valtaamme pääkaupungin, minkä jälkeen pienemmät asutukset antautuvat ilman vastarintaa.”
Mies hymyili.
”Luulenpa, että aloitimme väärällä jalalla”, hän sanoi ja vilkaisi ympärilleen varmistaakseen, ettei kukaan ollut näkemässä. Kun hän vakuuttui heidän olevan kahden, hän avasi köydet, jotka pitivät Isebelin kädet tämän selän takana. Tyttö hieroi ranteitaan.
”Mehän olemme verenperintömme takia samalla puolella”, mies sanoi. ”Oletko nälkäinen?”
Isebel nyökkäsi, ja kuin vahvistuksena hänen vatsansa kurni äänekkäästi.
”Haen sinulle jotain purtavaa”, mies sanoi ja kääntyi. Isebel kiirehti avaamaan solmut jaloistaan. Hän otti köydenpätkän käsiinsä ja nousi äänettömästi. Hän heitti köyden miehen kaulan ympäri ja painoi polvensa tämän selkää vasten.
Mies yritti huutaa, mutta Isebel kaatoi hänet maahan ja painoi hänen kasvonsa turpeeseen. Hän veti miehen vyöltä veitsen. Toisella kädellään hän kiristi otettaan köysisilmukasta niin että miehen pää taipui taaksepäin.
”Verenperintöni takia minun pitäisi tappaa sinut”, hän murahti. ”Se valkoinen pirulainen oli minun isäni.”
Isebel kolkkasi miehen veitsen kahvalla.
”Mutta sinä et tappanut isääni, vaikka oletkin hänen kuolemastaan aivan liian iloinen”, hän sanoi ja sitoi miehen ranteet kiinni tämän nilkkoihin. Hän tukki vielä miehen suun kaulahuivillaan, ennen kuin nousi ja hiipi viidakkoon. Nälkä ei ollut nyt pahin hänen ongelmistaan. Rakentajan Kivi oli Johnnyllä, ja mies toimittaisi sen epäilemättä suoraa päätä pahimman mahdollisen väen käsiin.
***
Seuraava luku...
sunnuntai 20. lokakuuta 2013
8. luku - Sodan alkusoitto
”Aseisiin”, Robotti-Reuben huusi. Hiekka pöllysi, kun villisti kiljuva intiaanilauma ratsasti muurinviertä. Reuben asettui toisen polvensa varaan ja latasi tarkkuuskivääriään. Intiaanit ampuivat muurinharjaa kohti jousillaan ja musketeillaan, mutta laukkaavan ratsun selästä kohteeseen osuminen oli arpapeliä.
”Miltä tilanne näyttää”, Mordecai kysyi. Reuben laski kiväärin jalustalleen ja siristi silmiään.
”Niitä on enemmän kuin koskaan aiemmin, mutten usko niiden pääsevän muurin ylitse”, hän vastasi. Hän sai ensimmäisen vihollisen tähtäimeensä ja painoi liipasinta. Luoti osui ratsastajaa olkaan, ja tämä putosi hevosensa selästä. Ilman ohjastajaa eläin juoksi vaistomaisesti muiden hevosten perässä. Reuben sääti kiireisesti tähtäintä.
”Hitusen liikaa vasemmalle”, hän mutisi ja ampui uudestaan. Tällä kertaa uhri lyyhistyi kuolleena hevosensa selkään, luodinreikä kallossaan. Reuben nyökkäsi tyytyväisenä.
”Ihmettelen vain, miksi hyökätä pääporteille”, hän totesi. ”Toisella puolen kaupunkia on vähäisempi puolustus.”
”Olen miettinyt samaa”, Mordecai sanoi ja kääntyi tähyilemään kaupungille.
Hänen paikaltaan muurinharjalta oli hyvä näkyvyys. Kerrostalojen väleissä oli puistoalueita ja sinne tänne ripoteltuja matalampia rakennuksia. Siviiliväestö oli linnottautunut koteihinsa. Vain parakkien lähistöllä kävi hyörinä, kun vahvistusjoukkoja käskytettiin muureille. Liikennettä kulki toiseenkin suuntaan lääkintämiesten kuljettaessa haavoittuneita paareilla kohti hoitokeskusta.
Aivan kaupungin keskustassa oli Presidentinlinna. Se oli vitivalkoisesta marmorista rakennettu upea rakennus, joka erottui kaupungin puu- ja tiilitaloista kuin helmi soran seasta. Mordecai otti kaukoputkensa ja suuntasi sen kohti Presidentinlinnaa. Silloin hän huomasi intiaanipukimiin verhoutuneen hahmon, joka seisoi Presidentinlinnan katolla ja pyöritti lassoa päänsä yllä. Mordecai tarrasi kiinni Reubenin metallisesta olkapäästä.
”Katso!"
Reuben kääntyi kivääreineen tähtäämään kaupungille, mutta ennen kuin hän sai vihollisen jyvälle tämä hyppäsi katolta. Kesken ilmalennon tunkeilija sinkosi köyden katonharjalla seisovan savupiipun ympärille. Köysi kiristyi ja intiaani heilahti toisen kerroksen parven avoimesta ikkunasta sisään.
”Missä helvetissä Presidentin vartijat ovat”, Mordecai manasi. ”Minä menen sinne. Lähetä sotilaita perässäni kaupungille. Missä liituri on?”
”Ylhäällä”, Reuben sanoi ja osoitti vartiotornia.
Mordecai ryntäsi tornin ovelle ja katosi rappuja ylös ratsastussaappaiden kopinan saattelemana. Pian liiturin roottori pyörähti suhisten käyntiin ja hentorakenteinen kone syöksähti ilmaan tornin huipulta. Se teki muutaman kaarroksen vartiotornin ympäri keräten vauhtia ja syöksyi sitten huimaa nopeutta kohti Presidentinlinnaa.
Reuben katsoi tarkkuuskiväärinsä tähtäimen läpi, miten kone kiiti kohti alakerran suurta juhlasalia. Juuri ennen törmäystä Mordecai loikkasi kyydistä ja pyörähti ketterästi kuperkeikan nurmella. Liituri räsähti juhlasalin isoimman ikkunan läpi sisään Presidentinlinnaan. Sirpaleet sinkoutuivat ilman halki. Kuului pamahdus, kun liiturin polttoöljymoottori räjähti.
Mordecai nousi ja asteli sisään rakennukseen kulkuneuvonsa jättämästä reiästä.
”Hän on mielipuoli”, Reuben totesi itsekseen. Sitten hän kutsui luutnantit koolle.
”Jokaisen jaoston paras ampuja välittömästi Kotkanpesään komentajan tueksi”, hän sanoi. ”Presidentti on välittömässä hengenvaarassa.”
***
Johnny kuuli aseiden paukkeen jo kaukaa ja kiirehti viidakon reunalle. Metsän laidalta hän näki kaupungin tornitalojen kohoavan tasangon tuolla puolen. Hän ei tiennyt, mistä taistelu oli alkanut, mutta tajusi heti jääneensä rintamalinjan väärälle puolelle.
Hän näki pienen pensaikon edessäpäin ja säntäsi juoksuun. Isebel oli kulkenut tästä aiemmin samana päivänä. Kiroten Johnny lähti ryömimään pusikoiden suojassa kohti kaupunkia.
***
Poliisikomentaja Gwynne saapui Etelän hallitsijan palatsin porteille ja huokaisi helpotuksesta astuessaan sisään. Sisällä ilma oli viileämpää, eikä siellä ollut moskiittoja.
”Miten te onnistutte pitämään itikat ulkona”, hän kysyi Falk Haukanvarpaalta, joka nilkutti häntä vastaan kävelykeppiin nojaten.
”Viisikymmentä palvelijaa heiluttaa kärpäslätkiä aamusta iltaan”, Falk naurahti. Miehen aksentti oli karkea, ja hänen äänensä matala ja voimakas. Poliisikomentaja Gwynne nyökkäsi.
”Ihailtavaa taloudenhoitoa”, hän sanoi.
”Maistuisiko teille kuppi teetä”, Falk kysyi.
”Toki, ylhäisyys”, sanoi Gwynne. ”Liittyen työasioihin, onko karhunrauta täällä?”
”Pyydän, kutsukaa minua Falkiksi. En tunne itseäni järin ylhäiseksi juuri nyt”, Falk sanoi kävelykeppiään kohottaen. Hän viittilöi lähimmän palvelijan paikalle ja kuiskasi jotain tämän korvaan. Palvelija kiirehti pois.
Falk linkkasi työpöytänsä äärelle ja avasi ylälaatikon. Sieltä hän kaivoi peltisen salkun, jota ojensi Poliisikomentajalle. Gwynne otti sen vastaan, laski teepöydän päälle ja kurkisti sisään. Salkussa oli kuivuneen veren, mullan ja erilaisten kasvinosien tahrima karhunrauta.
Falk käänsi selkänsä pahoinvoivana.
”Emme ole puhdistaneet sitä, koska etsiväsi voivat kuulemma löytää siitä johtolankoja, jotka ovat liian pieniä paljain silmin havaittaviksi”, hän sanoi.
”Totta”, sanoi Gwynne ja pamautti kannen kiinni. Hän nosti salkun pois pöydältä ja asetti sen lattialle. Falk viittasi tuoleja pöydän ääressä. He istuutuivat ja palvelija toi heidän teensä.
”Annan käyttöösi henkivartijan. Kaikki Etelän kansalaiset eivät erityisesti pidä valkoisista.”
Gwynne siemaisi teetään.
”Enpä voi syyttää heitä. Väkeni on tehnyt monenlaista vääryyttä muita rotuja kohtaan vuosien varrella”, hän totesi. ”Voitko kertoa tästä Hullusta Apinasta? Jotain mikä auttaisi selvittämään miksi se ottaisi Horuksen Varpaan?”
”Vain yhden asian. Sillä oli kaulapanta, eikä se ollut mikä tahansa koriste-esine. Voisin vaikka vannoa, että se oli Osa.”
Gwynne nyökkäsi.
”Niin arvelinkin. Pelkkä eläin tuskin osaisi himoita Horuksen Osia ja niiden suomaa valtaa. Pedolla on siis jossain isäntä tai emäntä, joka on kaiken tämän takana. Uskoakseni sama henkilö on vastuussa Amoksen murhasta.”
”Miten aiot saada hänet kiinni?”
”Ensin meidän on tutkittava todisteita. Sitten pyydystämme Apinan”, Gwynne sanoi. ”Pedon avulla saamme syyllisen ennemmin tai myöhemmin satimeen.”
”Toivottavasti ennen kuin hän ehtii myydä Varpaan. Katsokaas, Horuksen Osiin liittyy muutama asia, joista harva on tietoinen.”
”Millaisista asioista nyt on kyse?”
”Mikäli kerron teille, teidän täytyy luvata pysyä asiasta ehdottoman hiljaa. Koko valtakunnan kohtalo voi riippua siitä.”
”Huuleni ovat sinetöidyt. Jos tämä tieto voi auttaa minua tutkimuksissani, teidän tulee ehdottomasti kertoa se minulle.”
”Joku yrittää yhdistää Horuksen Osat. Yhdessä ne ovat enemmän kuin osiensa summa. Oletko kuullut Salatuista Oikeuksista?”
”En.”
”Jos joku saa kaikki Horuksen Osat itselleen, hän pystyy hallitsemaan Käyttöliittymää, ja sitä kautta jokaista Osaa ympärillään.”
Falk nojautui lähemmäs Gwynneä.
”Kutsuin sinut, koska olet Neljän Provinssin taitavin poliisimies”, hän kuiskasi. ”Toivon, että voit pysäyttää murhaajan ennen kuin on myöhäistä.”
Poliisikomentaja Gwynne huomasi teekupin kilisevän käsissään. Hän pakotti sen asettumaan, ennen kuin siemaisi pitkän hörpyn mausteista teetä.
”Meillä saattaa siis olla käsissämme vallankumous.”
Falk nyökkäsi kasvot vakavina.
”Minun valtani on jo nyt vaakalaudalla, sillä ilman Varvasta olen vain yksi heimopäällikkö muiden joukossa. Kun muut tajuavat tämän, olen mennyttä kalua, ja Etelä syöksyy sisällissotaan. Horuksen Osat ovat syy siihen, miksi provinssien liittouma on kestänyt halki vuosisatojen. Rakentajien kadottuakin ihmiset tarvitsivat johtajakseen enemmän kuin ihmisen – he olivat tottuneet siihen aina hamasta muinaisuudesta saakka. Horuksen Osat tekivät meistä Rakentajien vallanperijöitä.”
Gwynne hörppäsi teekuppinsa tyhjäksi ja laski sen pöydälle.
”Minun on vietävä todistusaineisto miesteni tutkittavaksi pikimmiten.”
Falk nyökkäsi. Gwynne nousi, otti salkun ja suuntasi kohti uloskäyntiä. Palatsin ovella hänen eteensä astui valtava yönmusta soturi, joka teki kunniaa.
”Minut on määrätty saattamaan teitä”, soturi sanoi.
”Mikä on nimesi?”
”Emmanuel.”
”Mainiota, Emmanuel. Menkäämme.”
Soturi asettui Gwynnen eteen ja tähyili valppaana ympärilleen heidän marssiessaan kohti vierasmajoitustiloja. Gwynne hypisteli Todistuskappale Numero Neloseksi nimeämäänsä peltisalkkua. Hän oli aina halunnut suuren tutkinnan vastuulleen, mutta tämä alkoi olla liikaa.
He saapuivat vierasmajan ovelle, ja Gwynne astui sisään. Emmanuel jäi vartioon rakennuksen edustalle.
Viidakosta heitä tuijotti ilkeämielinen, karvainen olento. Se kiikkui hetken puun latvassa ja rapsutti kirppuista päätään Horuksen Varpaalla, jota se piteli kädessään kuin puoliksi syötyä nakkia. Sitten eläin huomasi maassa mehukkaan kovakuoriaisen. Se kiipesi alas ja laski Osan maahan. Se poimi kuoriaisen käteensä, rutisti ötökän kuoliaaksi parkkiintuneiden sormiensa välissä ja pisti makupalan suuhunsa.
Kaulapanta päästi sähköisen äänen ja eläin älähti tuskasta. Kuin tulisilla hiilillä se kiirehti poimimaan Horuksen Varpaan maasta kivusta irvistellen. Se painoi Osan rintaansa vasten. Polte hellitti.
Isäntä tarkkaili kaiken aikaa.
***
Isebel laskeutui rappusia varuillaan. Presidentti käveli hänen perässään puristaen pistooliaan.
”En olisi uskonut, että saisin turvakseni juuri sinut”, mies totesi varovaisesti. ”Mistä tiesit tulla avukseni?”
Tyttö ei kääntynyt katsomaan seuralaistaan, mutta hänen suupielensä kiristyivät.
”Itse asiassa olin tuomassa tänne erästä esinettä, jotta voisit pitää sen turvassa, mutta tilanne sai odottamattoman käänteen. Ehdimme kuitenkin keskustella tästä yllin kyllin sitten, kun olemme saaneet sinut turvaan, herra Presidentti.”
”Kutsuisitpa minua isäksi, Isebel”, Presidentti huokaisi. ”Miten ajattelit kuljettaa minut turvaan?”
”Muistatko, kun kielsit minua leikkimästä kaupungin alla kulkevissa luolissa, kun olin vielä tyttönen?”
”Muistan tietenkin.”
”No, minä en totellut. Pääsemme luolia pitkin viidakkoon asti. Sieltä menemme heimoni luokse.”
”Osaatko suunnistaa luolissa?”
”Tulin kaupungille niiden kautta.”
”Toivottavasti vihollinen ei ole kuullut niistä.”
”En ole koskaan kertonut niistä muille kuin sinulle, ja minähän ne löysin.”
Mies raapi leukaansa.
”En usko, että Presidentinlinnassa on sisäänkäyntiä luolastoon. Miten pääsemme niihin?”
”Viinikellarin seinän takana on käytävä.”
Mies tarttui Isebeliä hihasta.
”Mutta eikö hän seuraa perässämme?”
”Minulla sattuu olemaan mukanani kilotolkulla trotyyliä, jonka otin asevarastosta. Kun olemme luolissa, räjäytämme sisäänkäynnin umpeen.”
”Mutta agenttini ovat vielä sisällä!”
”He ovat kuolleita. Näin katolta murhaajan tappavan heidät. Hän on jo sisällä Presidentinlinnassa. Meidän on pidettävä kiirettä.”
He saapuivat juhlasalin jykevien ovien äärelle.
”Portaat viinikellariin ovat salin toisella puolella”, Presidentti sanoi. Isebel potkaisi ovet auki ja heittäytyi huoneeseen. Pitkä hahmo vilahti hänen näkökentässään ja kylmä piippu painui hänen takaraivoaan vasten.
”Älä ammu”, Presidentti huudahti. ”Mordecai, luojan kiitos. Vartijani ovat kuolleet. Tappaja on sisällä rakennuksessa. Tämä nainen pelasti minut salamurhaajalta.”
Sanaakaan sanomatta Mordecai laski aseensa. Isebel suoristi selkänsä.
Mordecai vilkaisi ympärilleen, ennen kuin työnsi juhlasalin ovet kiinni. Pian liiturin palava raato täytti huoneen taas sakealla savulla, joka kirvelsi silmiä ja keuhkoja. Se kuitenkin peitti heidät vihollisten katseilta. Mordecai painoi hihansa suulleen ja kumartui kyyryyn savuverhon alle. Muut seurasivat esimerkkiä.
”Miksi tulitte juhlasaliin”, Mordecai kysyi.
”Olemme menossa viinikellariin”, Isebel sanoi. ”Siellä on salainen uloskäynti.”
Mordecai nyökkäsi, aivan kuin tämä ei olisi ollut hänelle mikään uutinen.
”Menkää edeltä”, hän sanoi. ”Minä suojaan selustaanne.”
***
Tuokion kuluttua vartioston tarkka-ampujat saapuivat Presidentinlinnan pihaan. He hiipivät pihamaan halki ja löysivät vartiossa olleiden agenttien ruumiit. Ne oli raahattu pihaa koristavien pensaiden juurelle piiloon.
Sotilaat kiirehtivät rakennuksen ovelle. Ennen kuin he ehtivät avata massiiviset tammiovet, räjähdys järisytti maata. Vaistomaisesti sotilaat heittäytyivät maihin. Presidentinlinnan julkisivu luhistui heidän edessään. Tiilimurskaa ja tomua satoi heidän päälleen.
”Hyvä jumala”, yksi sotilaista totesi.
Joukon komentaja nousi seisomaan vapisevin jaloin.
”Hakekaa Robotti heti paikalla tänne. Kotkanpesä on sortunut.”
Viestinviejä ryntäsi vartiostoa kohti.
Ulkona intiaanien huudot loittonivat. Sotilasjoukon komentaja veti syvään henkeä ja kyykistyi. Hän katsoi joukkoaan kasvoillaan epätoivoinen ilme.
”Intiaanien hyökkäys taisi olla pelkkää hämäystä”, hän kuiskasi.
Hänen alapuolellaan Isebel johdatti kahta seuralaistaan käytävien läpi. Intiaani oli seikkaillut näissä luolissa lapsena ja tiesi niiden jokaisen kulman ja käännöksen.
***
Tappaja nosti valtavan betonijärkäleen päältään ja viskasi sen syrjään. Hän nosti kaapunsa helmaa ja tarkasteli biomekaanista jalkaansa. Se oli päällisin puolin vahingoittumaton. Käyttöliittymä näytti kuitenkin virheilmoituksia, eikä hän pystynyt astumaan jalalle koko painollaan. Hän kytki Osan eheytystilaan.
Hän kuuli edellä kulkevan kolmikon pakenevat askeleet ja lähti nilkuttamaan uhriensa perään. Haava hänen otsallaan kasvoi umpeen, ja muutaman hetken kuluttua edes arpea ei ollut jäljellä.
”Vai haluatte te leikkiä kuurupiiloa”, hän mutisi.
***
Johnny kurkisteli pusikon suojasta kaupungin suuntaan. Aseet paukkuivat ja intiaanit huusivat villejä sotahuutojaan. Johnny kiristeli hampaitaan.
Äkkiä huudot taukosivat ja intiaanit kääntyivät kuin yhteisestä merkistä. Ratsujaan hoputtaen he katosivat yön varjojen suojaan. Muureilta kuului hämmästyneitä huudahduksia. Muutama innokas ääni kohosi hurraa-huutoihin, ja pian muurinharjalla vallitsi täysi juhlatunnelma. Sitten alavireinen torven törähdys vaiensi riemun.
Johnny nousi varovasti seisomaan. Aro metsän ja kaupungin välillä oli tyhjennyt. Hän skannasi Osallaan maastoa ja löysi taas Isebelin jäljet. Hän ehti ottaa muutaman askeleen, kun vaimea vihellys rikkoi hiljaisuuden.
Hän heittäytyi vatsalleen ja tirkisteli pitkien heinien lomasta äänen lähdettä etsien.
Kaapuun pukeutunut hahmo astui esiin varjoista ja käveli metsänrajaa kohti. Hän venytteli hartioitaan. Jokin hahmon olemuksessa kertoi Johnnylle, että oli viisainta pysyä hiljaa. Hän pidätteli hengitystä.
Hahmo vihelsi uudestaan, ja tällä kertaa metsän suunnalta kuului vastaus. Hän pysähtyi odottamaan.
Natiiviliittouman intiaanisoturi ratsasti paikalle toista ratsua taluttaen.
”Menetin monta soturia”, intiaani sanoi. ”Sinun on parasta seisoa sanasi takana, muukalainen.”
Kaapumies kiipesi ylimääräisen ratsun selkään.
”Älä huoli, Watchachan. Presidentti on poissa kuvioista. Pian koko Läntinen Provinssi on natiiviliittouman hallinnassa.”
Kaapumies ojensi intiaanille nahkapussin.
”Voit kustantaa kaatuneille sotureillesi hyvät hautajaiset ja heidän perheilleen hyvän loppuelämän.”
Intiaani kurotti pussia kohti epäluuloisesti. Hän sieppasi sen kuin varastaisi saaliin kyykäärmeen leuoista. Kaavun hiha liikahti ja alta paljastui hohtava Osa, jonka Johnny oli nähnyt ennenkin, kotikaupungissaan Pohjoisessa.
Miehellä oli Horuksen Nyrkki, mutta hän ei ollut Amos Vahvakäsi.
Johnny yritti ryömiä lähemmäs. Kaapumies käänsi heti katseensa hänen suuntaansa ja viittasi intiaania olemaan hiljaa. Johnny jähmettyi. Hän tunsi huppuun piilotettujen silmien nuolevan maata ympärillään. Muukalainen käänsi hevosensa hänen suuntaansa ja kannusti otusta hitaaseen käyntiin.
Johnny yritti upota maan sisään pelkällä tahdonvoimalla. Hiki helmeili hänen otsallaan yön viileydestä huolimatta.
Kalkkarokäärmeen kalistin päästi äkäisen rätinän Johnnyn pään vieressä. Muukalainen kiskaisi suitsista pysäyttääkseen ratsunsa. Johnny rukoili ääneti kaikkia tuntemiaan jumaluuksia.
”Länsi on täynnä myrkyllisiä eläimiä ja kasveja”, Watchachan-niminen intiaani totesi kaapumiehelle. Tämä vastasi kääntämättä katsettaan Johnnyn piilopaikasta: ”En malta odottaa, että se siirtyy natiiviliittoumanne yksinomaisuudeksi.”
Sitten kaapumies käänsi ratsunsa ja sylkäisi maahan.
”Onni myötä, Watchachan”, hän sanoi ja iski kannukset ratsunsa kylkeen. Eläin hirnahti ja ampaisi laukkaan. Se ohitti Johnnyn piilopaikan vajaan kolmenkymmenen jalan päästä. Johnny oli vähällä huokaista, mutta kalkkarokäärmeen kalistus kuului taas, vielä lähempänä hänen korvaansa.
Johnny rukoili äänettömästi ja sääti Osansa sieppaustilaan. Hän sulki silmänsä ja kuunteli käärmeen ääntä. Hetken ajan hän pidätti hengitystään. Sitten hän kierähti pois käärmeen ulottuvilta ja nappasi kiinni sen hyökkäävistä leuoista Osallaan.
Intiaani ei ollut huomannut häntä, vaan tarkasteli lumoutuneena pussinsa sisältöä.
”Ratsasta heimolaistesi luo”, Johnny kuiskasi.
Intiaani kiristi pussin nyörin ja sujautti aarteen taskuunsa. Hän katseli hetken metsänrajaan sytytettyjä leiritulia arvioiden. Hän kokeili vielä taskuaan, kuin varmistaakseen pussin olevan yhä tallella.
Hetken epäröityään hän karautti ratsullaan pois. Johnny kuuli miehen sanat tämän tervehtiessä veljiään.
”Kirottu valkonaama huijasi meitä”, intiaani sanoi. ”Hän ei maksanut palkkiotamme.”
Intiaanien joukosta kuului vihaisia huudahduksia, mutta Watchachan vaimensi ne nostamalla kätensä pystyyn.
”Mutta vähät rahasta, sillä koko Länsi on pian meidän”, hän karjaisi. ”Presidentti Johnson on kuollut!”
Johnny sulki silmänsä ja huokaisi. Sitten hän tajusi mitä piteli käsissään. ”Saat elää, koska pelastit henkeni”, hän sanoi ja viskasi kalkkarokäärmeen niin kauas kuin Osallaan kykeni.
Johnny käänsi Käyttöliittymän takaisin jäljitykselle.
”Isebel”, hän murahti itsekseen. ”Olet minulle melkoisen selonteon velkaa.”
***
Monsieur le Vizier kaatoi itselleen snapsin. Hän oli päästänyt Sigfriedin vapaalle, eikä tiennyt, miten saisi ajan kulumaan. Hän ei koskaan myöntäisi tätä hovimestarilleen, mutta Sigfried onnistui vuoraamaan kolkon kartanon kodikkuuden ilmapiirillä. Se oli eräänlaista taikuutta. Hän tapasi pedata sängyt ja sytyttää takkaan tulen, mutta pelkästään näiden toimenpiteiden toistaminen ei tehnyt paikasta kotia – ei, ellei Sigfried ollut niitä tekemässä.
Herra le Vizier ei viettänyt tässä asunnossa yhtäjaksoisesti pitkiä aikoja, sillä diplomaatin työtehtävät pakottivat hänet usein Etelään. Hän kuitenkin toivoi, että voisi jonain päivänä asettua aloilleen, kenties löytää itselleen jalosukuisen naisen.
Hän oli kuitenkin tehnyt monenlaisia sopimuksia ja vastaanottanut liian moninumeroisia rahasummia, jotta voisi noin vain eläköityä. Se vaatisi monen palveluksen kuittaamista korkoineen. Tämä oli hänen tilaisuutensa. Sponsori oli aina pitänyt sanansa maksujen suhteen.
Monsieur le Vizier yritti olla ajattelematta, mitä mies mahtoi haluta Johnnystä. Miksi hän halusi Johnnyn tuovan Kiven itse, ja vielä Juopuneen Jousimiehen kaltaiseen roistojen kokouspaikkaan? Itäsatama ei ollut Pohjoisen Provinssin vieraanvaraisimpia paikkoja. Sieltä palkattiin kovanaamoja jos jonkinlaiseen hämäräbisnekseen.
Le Vizier siemaisi snapsinsa ja huokaisi. Illan hämärinä tunteina hänen oli nykyään usein vaikea nukkua, kun Sigfried oli poissa. Hän laski tyhjän snapsilasin pöydälle ja sieppasi sen sijaan käteensä puolillaan olevan pullon. Hän asteli kokoelmansa ääreen ja kosketti vitriinin lasiovea etusormellaan.
Vitriinissä oli monenlaisia Osia, mutta yksi hyllypaikoista oli tyhjä. Siihen oli kuitenkin jo valmiiksi laitettu kyltti, jossa luki ”Rakentajan Kivi”.
Tuo hylly tulisi ilmeisesti jäämään tyhjäksi.
”Mikä tekee Kivestä niin arvokkaan”, Le Vizier tuumaili itsekseen. ”Sponsori lupasi hukuttaa minut rahaan, mutta aikooko hän hukuttaa sinut Itäsatamaan, Johnny?”
Hän joi tukevan hörpyn suoraan pullonsuusta ja irvisti.
”Olemme tehneet yhdessä paljon kauppoja, sinä ja minä. Nyt kuitenkin pelkään, että olen ehkä johdattanut meidät liian syviin vesiin.”
Hän nosti pullon huulilleen ja kallisti päätään taaksepäin. Tällä kertaa hän joi, kunnes pullo oli tyhjä.
***
Seuraava luku...
”Miltä tilanne näyttää”, Mordecai kysyi. Reuben laski kiväärin jalustalleen ja siristi silmiään.
”Niitä on enemmän kuin koskaan aiemmin, mutten usko niiden pääsevän muurin ylitse”, hän vastasi. Hän sai ensimmäisen vihollisen tähtäimeensä ja painoi liipasinta. Luoti osui ratsastajaa olkaan, ja tämä putosi hevosensa selästä. Ilman ohjastajaa eläin juoksi vaistomaisesti muiden hevosten perässä. Reuben sääti kiireisesti tähtäintä.
”Hitusen liikaa vasemmalle”, hän mutisi ja ampui uudestaan. Tällä kertaa uhri lyyhistyi kuolleena hevosensa selkään, luodinreikä kallossaan. Reuben nyökkäsi tyytyväisenä.
”Ihmettelen vain, miksi hyökätä pääporteille”, hän totesi. ”Toisella puolen kaupunkia on vähäisempi puolustus.”
”Olen miettinyt samaa”, Mordecai sanoi ja kääntyi tähyilemään kaupungille.
Hänen paikaltaan muurinharjalta oli hyvä näkyvyys. Kerrostalojen väleissä oli puistoalueita ja sinne tänne ripoteltuja matalampia rakennuksia. Siviiliväestö oli linnottautunut koteihinsa. Vain parakkien lähistöllä kävi hyörinä, kun vahvistusjoukkoja käskytettiin muureille. Liikennettä kulki toiseenkin suuntaan lääkintämiesten kuljettaessa haavoittuneita paareilla kohti hoitokeskusta.
Aivan kaupungin keskustassa oli Presidentinlinna. Se oli vitivalkoisesta marmorista rakennettu upea rakennus, joka erottui kaupungin puu- ja tiilitaloista kuin helmi soran seasta. Mordecai otti kaukoputkensa ja suuntasi sen kohti Presidentinlinnaa. Silloin hän huomasi intiaanipukimiin verhoutuneen hahmon, joka seisoi Presidentinlinnan katolla ja pyöritti lassoa päänsä yllä. Mordecai tarrasi kiinni Reubenin metallisesta olkapäästä.
”Katso!"
Reuben kääntyi kivääreineen tähtäämään kaupungille, mutta ennen kuin hän sai vihollisen jyvälle tämä hyppäsi katolta. Kesken ilmalennon tunkeilija sinkosi köyden katonharjalla seisovan savupiipun ympärille. Köysi kiristyi ja intiaani heilahti toisen kerroksen parven avoimesta ikkunasta sisään.
”Missä helvetissä Presidentin vartijat ovat”, Mordecai manasi. ”Minä menen sinne. Lähetä sotilaita perässäni kaupungille. Missä liituri on?”
”Ylhäällä”, Reuben sanoi ja osoitti vartiotornia.
Mordecai ryntäsi tornin ovelle ja katosi rappuja ylös ratsastussaappaiden kopinan saattelemana. Pian liiturin roottori pyörähti suhisten käyntiin ja hentorakenteinen kone syöksähti ilmaan tornin huipulta. Se teki muutaman kaarroksen vartiotornin ympäri keräten vauhtia ja syöksyi sitten huimaa nopeutta kohti Presidentinlinnaa.
Reuben katsoi tarkkuuskiväärinsä tähtäimen läpi, miten kone kiiti kohti alakerran suurta juhlasalia. Juuri ennen törmäystä Mordecai loikkasi kyydistä ja pyörähti ketterästi kuperkeikan nurmella. Liituri räsähti juhlasalin isoimman ikkunan läpi sisään Presidentinlinnaan. Sirpaleet sinkoutuivat ilman halki. Kuului pamahdus, kun liiturin polttoöljymoottori räjähti.
Mordecai nousi ja asteli sisään rakennukseen kulkuneuvonsa jättämästä reiästä.
”Hän on mielipuoli”, Reuben totesi itsekseen. Sitten hän kutsui luutnantit koolle.
”Jokaisen jaoston paras ampuja välittömästi Kotkanpesään komentajan tueksi”, hän sanoi. ”Presidentti on välittömässä hengenvaarassa.”
***
Johnny kuuli aseiden paukkeen jo kaukaa ja kiirehti viidakon reunalle. Metsän laidalta hän näki kaupungin tornitalojen kohoavan tasangon tuolla puolen. Hän ei tiennyt, mistä taistelu oli alkanut, mutta tajusi heti jääneensä rintamalinjan väärälle puolelle.
Hän näki pienen pensaikon edessäpäin ja säntäsi juoksuun. Isebel oli kulkenut tästä aiemmin samana päivänä. Kiroten Johnny lähti ryömimään pusikoiden suojassa kohti kaupunkia.
***
Poliisikomentaja Gwynne saapui Etelän hallitsijan palatsin porteille ja huokaisi helpotuksesta astuessaan sisään. Sisällä ilma oli viileämpää, eikä siellä ollut moskiittoja.
”Miten te onnistutte pitämään itikat ulkona”, hän kysyi Falk Haukanvarpaalta, joka nilkutti häntä vastaan kävelykeppiin nojaten.
”Viisikymmentä palvelijaa heiluttaa kärpäslätkiä aamusta iltaan”, Falk naurahti. Miehen aksentti oli karkea, ja hänen äänensä matala ja voimakas. Poliisikomentaja Gwynne nyökkäsi.
”Ihailtavaa taloudenhoitoa”, hän sanoi.
”Maistuisiko teille kuppi teetä”, Falk kysyi.
”Toki, ylhäisyys”, sanoi Gwynne. ”Liittyen työasioihin, onko karhunrauta täällä?”
”Pyydän, kutsukaa minua Falkiksi. En tunne itseäni järin ylhäiseksi juuri nyt”, Falk sanoi kävelykeppiään kohottaen. Hän viittilöi lähimmän palvelijan paikalle ja kuiskasi jotain tämän korvaan. Palvelija kiirehti pois.
Falk linkkasi työpöytänsä äärelle ja avasi ylälaatikon. Sieltä hän kaivoi peltisen salkun, jota ojensi Poliisikomentajalle. Gwynne otti sen vastaan, laski teepöydän päälle ja kurkisti sisään. Salkussa oli kuivuneen veren, mullan ja erilaisten kasvinosien tahrima karhunrauta.
Falk käänsi selkänsä pahoinvoivana.
”Emme ole puhdistaneet sitä, koska etsiväsi voivat kuulemma löytää siitä johtolankoja, jotka ovat liian pieniä paljain silmin havaittaviksi”, hän sanoi.
”Totta”, sanoi Gwynne ja pamautti kannen kiinni. Hän nosti salkun pois pöydältä ja asetti sen lattialle. Falk viittasi tuoleja pöydän ääressä. He istuutuivat ja palvelija toi heidän teensä.
”Annan käyttöösi henkivartijan. Kaikki Etelän kansalaiset eivät erityisesti pidä valkoisista.”
Gwynne siemaisi teetään.
”Enpä voi syyttää heitä. Väkeni on tehnyt monenlaista vääryyttä muita rotuja kohtaan vuosien varrella”, hän totesi. ”Voitko kertoa tästä Hullusta Apinasta? Jotain mikä auttaisi selvittämään miksi se ottaisi Horuksen Varpaan?”
”Vain yhden asian. Sillä oli kaulapanta, eikä se ollut mikä tahansa koriste-esine. Voisin vaikka vannoa, että se oli Osa.”
Gwynne nyökkäsi.
”Niin arvelinkin. Pelkkä eläin tuskin osaisi himoita Horuksen Osia ja niiden suomaa valtaa. Pedolla on siis jossain isäntä tai emäntä, joka on kaiken tämän takana. Uskoakseni sama henkilö on vastuussa Amoksen murhasta.”
”Miten aiot saada hänet kiinni?”
”Ensin meidän on tutkittava todisteita. Sitten pyydystämme Apinan”, Gwynne sanoi. ”Pedon avulla saamme syyllisen ennemmin tai myöhemmin satimeen.”
”Toivottavasti ennen kuin hän ehtii myydä Varpaan. Katsokaas, Horuksen Osiin liittyy muutama asia, joista harva on tietoinen.”
”Millaisista asioista nyt on kyse?”
”Mikäli kerron teille, teidän täytyy luvata pysyä asiasta ehdottoman hiljaa. Koko valtakunnan kohtalo voi riippua siitä.”
”Huuleni ovat sinetöidyt. Jos tämä tieto voi auttaa minua tutkimuksissani, teidän tulee ehdottomasti kertoa se minulle.”
”Joku yrittää yhdistää Horuksen Osat. Yhdessä ne ovat enemmän kuin osiensa summa. Oletko kuullut Salatuista Oikeuksista?”
”En.”
”Jos joku saa kaikki Horuksen Osat itselleen, hän pystyy hallitsemaan Käyttöliittymää, ja sitä kautta jokaista Osaa ympärillään.”
Falk nojautui lähemmäs Gwynneä.
”Kutsuin sinut, koska olet Neljän Provinssin taitavin poliisimies”, hän kuiskasi. ”Toivon, että voit pysäyttää murhaajan ennen kuin on myöhäistä.”
Poliisikomentaja Gwynne huomasi teekupin kilisevän käsissään. Hän pakotti sen asettumaan, ennen kuin siemaisi pitkän hörpyn mausteista teetä.
”Meillä saattaa siis olla käsissämme vallankumous.”
Falk nyökkäsi kasvot vakavina.
”Minun valtani on jo nyt vaakalaudalla, sillä ilman Varvasta olen vain yksi heimopäällikkö muiden joukossa. Kun muut tajuavat tämän, olen mennyttä kalua, ja Etelä syöksyy sisällissotaan. Horuksen Osat ovat syy siihen, miksi provinssien liittouma on kestänyt halki vuosisatojen. Rakentajien kadottuakin ihmiset tarvitsivat johtajakseen enemmän kuin ihmisen – he olivat tottuneet siihen aina hamasta muinaisuudesta saakka. Horuksen Osat tekivät meistä Rakentajien vallanperijöitä.”
Gwynne hörppäsi teekuppinsa tyhjäksi ja laski sen pöydälle.
”Minun on vietävä todistusaineisto miesteni tutkittavaksi pikimmiten.”
Falk nyökkäsi. Gwynne nousi, otti salkun ja suuntasi kohti uloskäyntiä. Palatsin ovella hänen eteensä astui valtava yönmusta soturi, joka teki kunniaa.
”Minut on määrätty saattamaan teitä”, soturi sanoi.
”Mikä on nimesi?”
”Emmanuel.”
”Mainiota, Emmanuel. Menkäämme.”
Soturi asettui Gwynnen eteen ja tähyili valppaana ympärilleen heidän marssiessaan kohti vierasmajoitustiloja. Gwynne hypisteli Todistuskappale Numero Neloseksi nimeämäänsä peltisalkkua. Hän oli aina halunnut suuren tutkinnan vastuulleen, mutta tämä alkoi olla liikaa.
He saapuivat vierasmajan ovelle, ja Gwynne astui sisään. Emmanuel jäi vartioon rakennuksen edustalle.
Viidakosta heitä tuijotti ilkeämielinen, karvainen olento. Se kiikkui hetken puun latvassa ja rapsutti kirppuista päätään Horuksen Varpaalla, jota se piteli kädessään kuin puoliksi syötyä nakkia. Sitten eläin huomasi maassa mehukkaan kovakuoriaisen. Se kiipesi alas ja laski Osan maahan. Se poimi kuoriaisen käteensä, rutisti ötökän kuoliaaksi parkkiintuneiden sormiensa välissä ja pisti makupalan suuhunsa.
Kaulapanta päästi sähköisen äänen ja eläin älähti tuskasta. Kuin tulisilla hiilillä se kiirehti poimimaan Horuksen Varpaan maasta kivusta irvistellen. Se painoi Osan rintaansa vasten. Polte hellitti.
Isäntä tarkkaili kaiken aikaa.
***
Isebel laskeutui rappusia varuillaan. Presidentti käveli hänen perässään puristaen pistooliaan.
”En olisi uskonut, että saisin turvakseni juuri sinut”, mies totesi varovaisesti. ”Mistä tiesit tulla avukseni?”
Tyttö ei kääntynyt katsomaan seuralaistaan, mutta hänen suupielensä kiristyivät.
”Itse asiassa olin tuomassa tänne erästä esinettä, jotta voisit pitää sen turvassa, mutta tilanne sai odottamattoman käänteen. Ehdimme kuitenkin keskustella tästä yllin kyllin sitten, kun olemme saaneet sinut turvaan, herra Presidentti.”
”Kutsuisitpa minua isäksi, Isebel”, Presidentti huokaisi. ”Miten ajattelit kuljettaa minut turvaan?”
”Muistatko, kun kielsit minua leikkimästä kaupungin alla kulkevissa luolissa, kun olin vielä tyttönen?”
”Muistan tietenkin.”
”No, minä en totellut. Pääsemme luolia pitkin viidakkoon asti. Sieltä menemme heimoni luokse.”
”Osaatko suunnistaa luolissa?”
”Tulin kaupungille niiden kautta.”
”Toivottavasti vihollinen ei ole kuullut niistä.”
”En ole koskaan kertonut niistä muille kuin sinulle, ja minähän ne löysin.”
Mies raapi leukaansa.
”En usko, että Presidentinlinnassa on sisäänkäyntiä luolastoon. Miten pääsemme niihin?”
”Viinikellarin seinän takana on käytävä.”
Mies tarttui Isebeliä hihasta.
”Mutta eikö hän seuraa perässämme?”
”Minulla sattuu olemaan mukanani kilotolkulla trotyyliä, jonka otin asevarastosta. Kun olemme luolissa, räjäytämme sisäänkäynnin umpeen.”
”Mutta agenttini ovat vielä sisällä!”
”He ovat kuolleita. Näin katolta murhaajan tappavan heidät. Hän on jo sisällä Presidentinlinnassa. Meidän on pidettävä kiirettä.”
He saapuivat juhlasalin jykevien ovien äärelle.
”Portaat viinikellariin ovat salin toisella puolella”, Presidentti sanoi. Isebel potkaisi ovet auki ja heittäytyi huoneeseen. Pitkä hahmo vilahti hänen näkökentässään ja kylmä piippu painui hänen takaraivoaan vasten.
”Älä ammu”, Presidentti huudahti. ”Mordecai, luojan kiitos. Vartijani ovat kuolleet. Tappaja on sisällä rakennuksessa. Tämä nainen pelasti minut salamurhaajalta.”
Sanaakaan sanomatta Mordecai laski aseensa. Isebel suoristi selkänsä.
Mordecai vilkaisi ympärilleen, ennen kuin työnsi juhlasalin ovet kiinni. Pian liiturin palava raato täytti huoneen taas sakealla savulla, joka kirvelsi silmiä ja keuhkoja. Se kuitenkin peitti heidät vihollisten katseilta. Mordecai painoi hihansa suulleen ja kumartui kyyryyn savuverhon alle. Muut seurasivat esimerkkiä.
”Miksi tulitte juhlasaliin”, Mordecai kysyi.
”Olemme menossa viinikellariin”, Isebel sanoi. ”Siellä on salainen uloskäynti.”
Mordecai nyökkäsi, aivan kuin tämä ei olisi ollut hänelle mikään uutinen.
”Menkää edeltä”, hän sanoi. ”Minä suojaan selustaanne.”
***
Tuokion kuluttua vartioston tarkka-ampujat saapuivat Presidentinlinnan pihaan. He hiipivät pihamaan halki ja löysivät vartiossa olleiden agenttien ruumiit. Ne oli raahattu pihaa koristavien pensaiden juurelle piiloon.
Sotilaat kiirehtivät rakennuksen ovelle. Ennen kuin he ehtivät avata massiiviset tammiovet, räjähdys järisytti maata. Vaistomaisesti sotilaat heittäytyivät maihin. Presidentinlinnan julkisivu luhistui heidän edessään. Tiilimurskaa ja tomua satoi heidän päälleen.
”Hyvä jumala”, yksi sotilaista totesi.
Joukon komentaja nousi seisomaan vapisevin jaloin.
”Hakekaa Robotti heti paikalla tänne. Kotkanpesä on sortunut.”
Viestinviejä ryntäsi vartiostoa kohti.
Ulkona intiaanien huudot loittonivat. Sotilasjoukon komentaja veti syvään henkeä ja kyykistyi. Hän katsoi joukkoaan kasvoillaan epätoivoinen ilme.
”Intiaanien hyökkäys taisi olla pelkkää hämäystä”, hän kuiskasi.
Hänen alapuolellaan Isebel johdatti kahta seuralaistaan käytävien läpi. Intiaani oli seikkaillut näissä luolissa lapsena ja tiesi niiden jokaisen kulman ja käännöksen.
***
Tappaja nosti valtavan betonijärkäleen päältään ja viskasi sen syrjään. Hän nosti kaapunsa helmaa ja tarkasteli biomekaanista jalkaansa. Se oli päällisin puolin vahingoittumaton. Käyttöliittymä näytti kuitenkin virheilmoituksia, eikä hän pystynyt astumaan jalalle koko painollaan. Hän kytki Osan eheytystilaan.
Hän kuuli edellä kulkevan kolmikon pakenevat askeleet ja lähti nilkuttamaan uhriensa perään. Haava hänen otsallaan kasvoi umpeen, ja muutaman hetken kuluttua edes arpea ei ollut jäljellä.
”Vai haluatte te leikkiä kuurupiiloa”, hän mutisi.
***
Johnny kurkisteli pusikon suojasta kaupungin suuntaan. Aseet paukkuivat ja intiaanit huusivat villejä sotahuutojaan. Johnny kiristeli hampaitaan.
Äkkiä huudot taukosivat ja intiaanit kääntyivät kuin yhteisestä merkistä. Ratsujaan hoputtaen he katosivat yön varjojen suojaan. Muureilta kuului hämmästyneitä huudahduksia. Muutama innokas ääni kohosi hurraa-huutoihin, ja pian muurinharjalla vallitsi täysi juhlatunnelma. Sitten alavireinen torven törähdys vaiensi riemun.
Johnny nousi varovasti seisomaan. Aro metsän ja kaupungin välillä oli tyhjennyt. Hän skannasi Osallaan maastoa ja löysi taas Isebelin jäljet. Hän ehti ottaa muutaman askeleen, kun vaimea vihellys rikkoi hiljaisuuden.
Hän heittäytyi vatsalleen ja tirkisteli pitkien heinien lomasta äänen lähdettä etsien.
Kaapuun pukeutunut hahmo astui esiin varjoista ja käveli metsänrajaa kohti. Hän venytteli hartioitaan. Jokin hahmon olemuksessa kertoi Johnnylle, että oli viisainta pysyä hiljaa. Hän pidätteli hengitystä.
Hahmo vihelsi uudestaan, ja tällä kertaa metsän suunnalta kuului vastaus. Hän pysähtyi odottamaan.
Natiiviliittouman intiaanisoturi ratsasti paikalle toista ratsua taluttaen.
”Menetin monta soturia”, intiaani sanoi. ”Sinun on parasta seisoa sanasi takana, muukalainen.”
Kaapumies kiipesi ylimääräisen ratsun selkään.
”Älä huoli, Watchachan. Presidentti on poissa kuvioista. Pian koko Läntinen Provinssi on natiiviliittouman hallinnassa.”
Kaapumies ojensi intiaanille nahkapussin.
”Voit kustantaa kaatuneille sotureillesi hyvät hautajaiset ja heidän perheilleen hyvän loppuelämän.”
Intiaani kurotti pussia kohti epäluuloisesti. Hän sieppasi sen kuin varastaisi saaliin kyykäärmeen leuoista. Kaavun hiha liikahti ja alta paljastui hohtava Osa, jonka Johnny oli nähnyt ennenkin, kotikaupungissaan Pohjoisessa.
Miehellä oli Horuksen Nyrkki, mutta hän ei ollut Amos Vahvakäsi.
Johnny yritti ryömiä lähemmäs. Kaapumies käänsi heti katseensa hänen suuntaansa ja viittasi intiaania olemaan hiljaa. Johnny jähmettyi. Hän tunsi huppuun piilotettujen silmien nuolevan maata ympärillään. Muukalainen käänsi hevosensa hänen suuntaansa ja kannusti otusta hitaaseen käyntiin.
Johnny yritti upota maan sisään pelkällä tahdonvoimalla. Hiki helmeili hänen otsallaan yön viileydestä huolimatta.
Kalkkarokäärmeen kalistin päästi äkäisen rätinän Johnnyn pään vieressä. Muukalainen kiskaisi suitsista pysäyttääkseen ratsunsa. Johnny rukoili ääneti kaikkia tuntemiaan jumaluuksia.
”Länsi on täynnä myrkyllisiä eläimiä ja kasveja”, Watchachan-niminen intiaani totesi kaapumiehelle. Tämä vastasi kääntämättä katsettaan Johnnyn piilopaikasta: ”En malta odottaa, että se siirtyy natiiviliittoumanne yksinomaisuudeksi.”
Sitten kaapumies käänsi ratsunsa ja sylkäisi maahan.
”Onni myötä, Watchachan”, hän sanoi ja iski kannukset ratsunsa kylkeen. Eläin hirnahti ja ampaisi laukkaan. Se ohitti Johnnyn piilopaikan vajaan kolmenkymmenen jalan päästä. Johnny oli vähällä huokaista, mutta kalkkarokäärmeen kalistus kuului taas, vielä lähempänä hänen korvaansa.
Johnny rukoili äänettömästi ja sääti Osansa sieppaustilaan. Hän sulki silmänsä ja kuunteli käärmeen ääntä. Hetken ajan hän pidätti hengitystään. Sitten hän kierähti pois käärmeen ulottuvilta ja nappasi kiinni sen hyökkäävistä leuoista Osallaan.
Intiaani ei ollut huomannut häntä, vaan tarkasteli lumoutuneena pussinsa sisältöä.
”Ratsasta heimolaistesi luo”, Johnny kuiskasi.
Intiaani kiristi pussin nyörin ja sujautti aarteen taskuunsa. Hän katseli hetken metsänrajaan sytytettyjä leiritulia arvioiden. Hän kokeili vielä taskuaan, kuin varmistaakseen pussin olevan yhä tallella.
Hetken epäröityään hän karautti ratsullaan pois. Johnny kuuli miehen sanat tämän tervehtiessä veljiään.
”Kirottu valkonaama huijasi meitä”, intiaani sanoi. ”Hän ei maksanut palkkiotamme.”
Intiaanien joukosta kuului vihaisia huudahduksia, mutta Watchachan vaimensi ne nostamalla kätensä pystyyn.
”Mutta vähät rahasta, sillä koko Länsi on pian meidän”, hän karjaisi. ”Presidentti Johnson on kuollut!”
Johnny sulki silmänsä ja huokaisi. Sitten hän tajusi mitä piteli käsissään. ”Saat elää, koska pelastit henkeni”, hän sanoi ja viskasi kalkkarokäärmeen niin kauas kuin Osallaan kykeni.
Johnny käänsi Käyttöliittymän takaisin jäljitykselle.
”Isebel”, hän murahti itsekseen. ”Olet minulle melkoisen selonteon velkaa.”
***
Monsieur le Vizier kaatoi itselleen snapsin. Hän oli päästänyt Sigfriedin vapaalle, eikä tiennyt, miten saisi ajan kulumaan. Hän ei koskaan myöntäisi tätä hovimestarilleen, mutta Sigfried onnistui vuoraamaan kolkon kartanon kodikkuuden ilmapiirillä. Se oli eräänlaista taikuutta. Hän tapasi pedata sängyt ja sytyttää takkaan tulen, mutta pelkästään näiden toimenpiteiden toistaminen ei tehnyt paikasta kotia – ei, ellei Sigfried ollut niitä tekemässä.
Herra le Vizier ei viettänyt tässä asunnossa yhtäjaksoisesti pitkiä aikoja, sillä diplomaatin työtehtävät pakottivat hänet usein Etelään. Hän kuitenkin toivoi, että voisi jonain päivänä asettua aloilleen, kenties löytää itselleen jalosukuisen naisen.
Hän oli kuitenkin tehnyt monenlaisia sopimuksia ja vastaanottanut liian moninumeroisia rahasummia, jotta voisi noin vain eläköityä. Se vaatisi monen palveluksen kuittaamista korkoineen. Tämä oli hänen tilaisuutensa. Sponsori oli aina pitänyt sanansa maksujen suhteen.
Monsieur le Vizier yritti olla ajattelematta, mitä mies mahtoi haluta Johnnystä. Miksi hän halusi Johnnyn tuovan Kiven itse, ja vielä Juopuneen Jousimiehen kaltaiseen roistojen kokouspaikkaan? Itäsatama ei ollut Pohjoisen Provinssin vieraanvaraisimpia paikkoja. Sieltä palkattiin kovanaamoja jos jonkinlaiseen hämäräbisnekseen.
Le Vizier siemaisi snapsinsa ja huokaisi. Illan hämärinä tunteina hänen oli nykyään usein vaikea nukkua, kun Sigfried oli poissa. Hän laski tyhjän snapsilasin pöydälle ja sieppasi sen sijaan käteensä puolillaan olevan pullon. Hän asteli kokoelmansa ääreen ja kosketti vitriinin lasiovea etusormellaan.
Vitriinissä oli monenlaisia Osia, mutta yksi hyllypaikoista oli tyhjä. Siihen oli kuitenkin jo valmiiksi laitettu kyltti, jossa luki ”Rakentajan Kivi”.
Tuo hylly tulisi ilmeisesti jäämään tyhjäksi.
”Mikä tekee Kivestä niin arvokkaan”, Le Vizier tuumaili itsekseen. ”Sponsori lupasi hukuttaa minut rahaan, mutta aikooko hän hukuttaa sinut Itäsatamaan, Johnny?”
Hän joi tukevan hörpyn suoraan pullonsuusta ja irvisti.
”Olemme tehneet yhdessä paljon kauppoja, sinä ja minä. Nyt kuitenkin pelkään, että olen ehkä johdattanut meidät liian syviin vesiin.”
Hän nosti pullon huulilleen ja kallisti päätään taaksepäin. Tällä kertaa hän joi, kunnes pullo oli tyhjä.
***
Seuraava luku...
maanantai 7. lokakuuta 2013
7. luku - Rosvoja ja poliiseja
Johnny huomasi salakuljettajat heti sen jälkeen, kun he olivat huomanneet hänet. Hänen takaansa kuului haulikon latausääni.
”Kädet”, ääni sanoi.
Johnny nosti kätensä näkyville päänsä taakse. Osan liikuttaminen sai Käyttöliittymän villiintymään, ja eheytyksen etenemisestä kertova palkki otti takapakkia. Johnny kirosi äänettömästi. Kylmä piippu painui hänen lapaluidensa väliin ja paimensi häntä eteenpäin.
Salakuljettajien leirissä oli vilinää. Ihmiset tuskin vilkaisivatkaan Johnnyn suuntaan, kun häntä saatettiin johtajan puheille. Leiri koostui teltoista ja hukkapuusta kyhätyistä hökkeleistä. Yksi mökki oli muita isompi ja maalattu miltei katonrajaan asti. Johnnyä puskettiin sen suuntaan.
Majan edustalla istui aurinkotuolissa lihava mies, joka luki kellastunutta nakulehteä. Johnny hymyili tutut kasvot nähdessään. Tämä oli salakuljettaja Perkins, kalju tavallistakin hikisempänä kiiltäen. Perkins nosti katseensa lehdestään ja huomasi Johnnyn.
”Perhana! Laske pyssysi Gunnar, tämä tässä on Metsästäjä-Johnny. Minä menen hänestä takuuseen.”
Piippu irtosi Johnnyn selästä ja hän uskaltautui kurkistamaan olkansa yli. Karhun kokoinen ja näköinen Gunnar mulkoili häntä pettyneenä asettaan roikottaen. Johnny kääntyi takaisin leirin johtajan puoleen.
”Perkins, senkin vanha lurjus. Luulin, että olit jo lopettanut hommat ja lähtenyt Pohjoiseen elämään herroiksi. Mitä sinä teet vielä itikoiden armoilla?”
”Minäkö eläisin herroiksi? Pah! Jatkan vielä toiset puoli vuosisataa ennen eläkepäiviä. Kuka pitäisi tämän kyläpahasen pystyssä ilman minua? Ei ainakaan Gunnar. Tämä rupusakki tarvitsee liiketoiminnalleen aivot ja jonkun pitämään kuria.”
Gunnar mutisi partaansa. Perkins viskasi lehtensä maahan ja nousi tuolistaan. Hän tarrasi Johnnyn Osa-käteen molemmin käsin ja ravisti innokkaasti. Johnny irvisti.
Perkins vilkaisi Osaa ja päästi irti. Johnny arveli miehen pelkäävän sähköiskua. Hyvä ettei sentään ollut repinyt Osaa lopullisesti hajalle.
”Hitto soikoon, Johnny, oletko sinä tapellut karhun kanssa?”
Johnny virnisti.
”Tiikerin", hän sanoi.
Perkins repesi nauramaan uskomatta korviaan, mikä ei haitannut Johnnyä. Mitä vähemmän Perkins tiesi, sen parempi Johnnyn ja hänen työnantajansa Monsieur le Vizierin kannalta. Salakuljettajat olivat ahnetta sakkia ja Rakentajan Kivi oli erittäin arvokas. Perkins kietaisi kätensä Johnnyn olalle ja lähti saattamaan häntä.
”Eiköhän sinut vielä kuntoon saada. Minun mekaanikkoni korjaisi kätesi uuden veroiseksi, vaikka sen päälle olisi astunut hörökorvainen norsu.”
Perkins myhäili. Norsuja eli samoilla seuduilla kuin tiikereitäkin.
”Toivottavasti mekaanikkosi on halpa”, Johnny sanoi. ”Viidakossa ei ole järkevää pitää mukanaan suuria summia käteistä.”
”Senkin röyhkeä sika”, Perkins röhötti. ”Meidän täytyy neuvotella ehdot osamaksulle. Tajuatko?”
”Monsieur le Vizier on luvannut kattaa juoksevat kuluni tämän viidakkoreissun ajalta. Saat kyllä palkkiosi, mutta saatat joutua hieman odottamaan. Leiristä löytyy varmaankin sähkötin, jotta voitte neuvotella maksusuunnitelmasta hänen kanssaan?”
”Le Vizierille voin kyllä antaa luottoa ja sähkötinkin meiltä löytyy. Haluatko lähettää terveisiä?”
”Ainoastaan, että palaan pikapuoliin Pohjoiseen.”
***
Poliisikomentaja Gwynne asteli punaisella narulla aidatulle rikospaikalle. Aitaus kuhisi väkeä – poliisimiehet etsivät johtolankoja. Toistaiseksi heitä ei ollut onnistanut, sillä niin ruumis kuin osa irtaimistoakin oli pahoin palanut. Gwynne kuitenkin tiesi, että he löytäisivät vielä jotain. Rikos jätti aina jälkensä.
Juuri silloin eräs työntekijä nousi pidellen karvaa kädessään.
”Tämä ei ole peräisin uhrista”, hän sanoi.
Mies oli itämaalainen ja lyhyt jopa heidän mittapuullaan. Hän oli liittynyt poliisivoimiin alle vuosi sitten, mutta Gwynne arvosti miehen erinomaista kykyä löytää pieniä esineitä ja oli siksi ylentänyt hänet valiotiimiin.
”Hyvää työtä, Yun.”
Itämaalainen laittoi karvan tikkuaskin kokoiseen peltirasiaan, jonka kanteen hän kirjoitti: ”Tapaus Amos, Todiste #001”, aivan kuin todisteita koskaan löytyisi kolminumeroista määrää.
Hän polvistui takaisin lattialle ja hänen toinen pupillinsa laajeni valtavaksi. Silmä skannasi näkymää. Hän löysi toisenkin karvan, ja sitten vielä kolmannen. Kaksi uutta löytöä päätyivät omiin rasioihinsa. Yun tutkisi ne myöhemmin perinpohjaisesti, mutta tiesi jo pelkän vilkaisun perusteella, että karvat olivat peräisin eläimestä. Amos Vahvakättä ei kuitenkaan polttanut elävältä minkäänlainen eläin.
Murhaaja oli ihminen, joka osasi peittää jälkensä.
***
Isebel katseli piilostaan, kun Johnnyä saatettiin johtajan asunnolle. Hän toivoi kuumeisesti, ettei mies myisi Rakentajan Kiveä salakuljettajille. Silloin sen nappaaminen olisi paljon vaikeampaa.
Intiaani huomasi Johnnyn olevan väleissä Perkinsin kanssa ja veti tästä omat johtopäätöksensä: salakuljettajat hoitaisivat Johnnyn kuntoon halvalla. Rakentajan Kivi olisi liian arvokas vaihdettavaksi huoltoon.
Isebel odottaisi, että Johnny olisi yksin, ennen kuin varastaisi Kiven. Toisin kuin Metsästäjä-Johnny, hän pystyisi pitämään Osan poissa vääristä käsistä.
Hän odotti kärsivällisesti puolen päivän ajan, kunnes Metsästäjä tuli ulos Perkinsin majasta. Mies kulki salakuljettajien leirin halki ja vaihtoi muutaman sanan tallimestarin kanssa. Tämä ohjasi hänet erään hevoskärryn luo. Ajuri kiipesi paikalleen ja heilautti suitsia. Hevoset päästivät hirnahduksen ja lähtivät laukkaan.
Isebel kiersi leirin ja saapui polulle, jota pitkin kärryt olivat ajaneet pois. Tie kiemursi kohti itää, mistä tyttö päätteli sen vievän salakuljettajien satamaan. Hän saisi vaunut kiinni ennen iltaa, sillä hevosia oli välillä lepuutettava.
Toivottavasti Metsästäjä ei ollut vielä ehtinyt hukata Kiveä.
***
Falk aisti liikettä edessään. Hän nosti kätensä merkiksi takana tulijoille.
”Mitä näet”, eräs upseeri kysyi kuiskaten.
”Apina”, vastasi Falk, kun Käyttöliittymän rakeinen graafinen esitys päivittyi. ”Anna minulle aseesi.”
Mies ojensi hänelle kiväärinsä.
Falk laskeutui toisen polvensa varaan ja asetti aseen perän tukevasti rintalihaksensa ja hartiansa väliin. Hän tasasi hengityksensä. Käyttöliittymän näkymä asettui hitaasti. Hän oli painamaisillaan liipaisinta, kun eläin loikkasi alas kannon päältä ja säntäsi pois.
He rynnistivät sen perään. Falk loikki eläimen lailla kuoppien ja lahonneiden puunrunkojen yli. Veren kohina täytti hänen korvansa, ja hän haukkoi sademetsän kosteaa ilmaa keuhkojensa täydeltä.
Apina pysähtyi. Falk otti vielä muutaman askeleen ja kyyristyi sitten huohottaen. Huuman laantuessa hän tajusi kaartinsa jääneen taakse, mutta kuuli heidän äänensä lähistöllä.
”Täällä”, hän haukahti ja kaarti käänsi kulkunsa äänen suuntaan.
Hän ei irrottanut katsettaan apinasta. Se kääntyi ympäri ja tuijotti häntä. Falk yritti saada otuksen jyvälle, mutta juoksun rasitus haittasi keskittymistä. Hän otti askeleen eteenpäin.
Jokin napsahti hänen allaan, ja tuska pyyhki Käyttöliittymän näkyvistä. Hän käänsi katseensa alas, ja näki jalkateränsä karhunraudan puristuksissa.
Apina hyökkäsi häntä kohti hampaat irvessä.
Falk kaatui selälleen ja ryömi kyynärpäidensä varassa taaksepäin. Eläin oli hetkessä hänen yllään ja työnsi keltaiset torahampaansa hänen naamansa eteen. Sen turkki oli takkuinen ja täynnä arpikudoksen peittämiä kaljuja laikkuja. Sen kaulan ympärillä oli ohut hopeanvärinen panta. Falk tunsi sen kuuman hengityksen kasvoillaan. Hän sulki silmänsä ja valmistautui kohtaamaan kuoleman.
Mitään ei tapahtunut. Falk avasi silmänsä. Apina oli poissa. Kaarti rymisteli hänen luokseen, ja upseerit tarttuivat häntä kainaloista. Hänet autettiin pystyyn, vaikka hän sanoi olevansa kunnossa. Miehet tuijottivat hänen jalkaansa. Falk seurasi heidän katsettaan.
Hänen jalkateränsä oli silpoutunut ja ruhjoutunut karhunraudoissa, mutta se ei ollut syy miesten huoleen.
Muutaman tunnin kuluttua Pohjoisessa Provinssissa, ennen aamun valkenemista, Poliisikomentaja Gwynne heräsi ovikellon soittoon. Hän etsi hetken silmälasejaan. Löydettyään ne avoimen kirjan päältä hän käveli ovelle, jonka avasi pukeutuneena vain pyjamaansa. Sisään puhalsi kylmä viima. Oven takana värjötteli poliisimies, joka tiputti tupakannatsansa maahan ja tallasi sen sammuksiin.
”Leonhardt, mikä hätänä”, Gwynne kysyi.
Poliisimies oli nostanut pitkän huopatakkinsa kaulukset pystyyn ja haudannut päänsä hartioiden väliin. Hän vaihtoi painoa jalalta toiselle ja lämmitti käsiään puhaltelemalla.
”Pirun kylmä, pomo”, hän sanoi.
”Senkö takia sinä minut herätit?”
”En tietenkään” Leonhardt sanoi ja astui eteiseen. ”Toinen Horuksen Osa on viety. Etelässä.”
Gwynne sieppasi tuoreen sanomalehden lattialta miehen edestä, ennen kuin tämä ehti tallata sen päälle kuraisilla saappaillaan.
”Onko Falk Haukanvarvas vielä elossa”, hän kysyi.
”On, mutta tästä lähin häntä voi kutsua Falk Varpaattomaksi. Hänen kaartinsa sähkötti meille. He haluavat sinut paikan päälle, koska tutkit täkäläistä tapausta.”
Gwynne hymähti.
”Mitä teemme”, Leonhardt kysyi.
”Teemme työmme, Leonhardt, kuten aina ennenkin. Herätä väki. Puhun heille toimistolla kolmen vartin kuluttua. Otan mukaani valiotiimin.”
”Selvä, pomo.”
”Niin ja käske heitä pakkaamaan vaihtovarusteita. Mielellään kesämallia.”
Leonhardt kiirehti toteuttamaan saamaansa tehtävää. Hänellä oli monta poliisimiestä herätettävänään, ja nämä asuivat kuka missäkin päin kaupunkia.
Gwynne sulki oven, jotta enempää kylmää ei pääsisi sisään. Hän käveli rauhallisesti kahvimyllyn luokse ja alkoi jauhaa aamukahviaan. Sitten hän sytytti liedelle tulen ja asetti vettä pannuun, ennen kuin istuutui keittiön pöydän ääreen ja alkoi lukea lehdestä pääkirjoitusta.
Puolen tunnin kuluttua hän oli pukeissa ja matkalla toimistolleen. Viisitoista minuuttia sen jälkeen hän oli matkalla lentoasemalle mukanaan ryhmä, joka koostui silittämättömistä uniformuista, tummista silmänalusista ja aamutupakkia imevistä mutruhuulista. Kukaan ei kuitenkaan valittanut, sillä tämä oli valiotiimi. He olivat tottuneet yllättäviin reissuihin ja aikaisiin herätyksiin.
Illansuussa he saapuivat Eteläisen Provinssin pääkaupunkiin Nyangaan. Kun he kipusivat ulos ilmalaivasta, suurin osa tiimistä oli jo tukevasti päissään - lennoilla tarjoiltiin aina ilmaista juotavaa.
Heimonvanhinten Neuvosto oli lähettänyt kyydin heitä vastaan. Eebenpuisten vaunujen eteen oli valjastettu ikivanha norsu. Eläin heilautti korviaan ja nosteli kokeeksi etujalkojaan. Ohjaaja hyppäsi alas norsun jykevän niskan päältä avaamaan vaunujen oven Gwynnen joukolle. He kiipesivät sisään ja ajuri nousi takaisin norsun selkään. Mies taputti norsun pyöreää otsaa ja vaunut nytkähtivät liikkeelle.
Hetkeä myöhemmin puolet Gwynnen erikoistiimistä kuorsasi. Valiotiimi osasi hyödyntää pienimmänkin hetken vapaa-aikaa.
Gwynne kaivoi matkatavaroistaan kirjan ja povitaskustaan silmälasit. Hän pujotti sangat korvilleen. Vaunujen kattoon ripustettu myrskylyhty tarjosi juuri ja juuri riittävästi valoa. Hän ei koskaan jättänyt loppuratkaisua lukematta.
***
Johnny jäi kyydistä, kun polku ristesi laveamman kulkuväylän kanssa.
”Salasatama on tästä mailin verran itään”, ajuri totesi. ”Laivoja lähtee joka yö heti auringonlaskun jälkeen.”
Johnny katseli miten hevoskärryt kääntyivät takaisin kohti salakuljettajien leiriä. Hän heilutteli kokeeksi sormiaan. Osa toimi täydellisesti.
Hän kaivoi Rakentajan Kiven taskustaan ja tarkasteli sitä ilta-auringon säteitä vasten. Se oli halkaisijaltaan suurin piirtein puolitoista tuumaa ja meripihkan sävyinen. Kiiltävän pinnan alla kuulsi sykkivä ydin.
Johnny tiesi paljon Osista. Hän tiesi, että Kivi koostui näkymättömän pienistä, naniiteiksi kutsutuista koneista, jotka lilluivat kovan kuoren sisällä. Naniitit muodostivat villejä kuvioita kaikissa sateenkaaren väreissä. Johnny katsoi niiden tanssia lumoutuneena.
”Onnistuit sieppaamaan Kiven”, naisen ääni tokaisi. Johnny kääntyi ympäri. Isebel seisoi muutaman askeleen päässä keihääseensä nojaten. Tytöllä ei näyttänyt tällä kertaa olevan nukutusnuolia ainakaan käden ulottuvilla. Johnny nyökkäsi.
”Se on minun työni”, hän sanoi. ”En voi palata kotiin ilman sitä. Minun täytyy pitää huolta maineestani, muuten asiakkaat kaikkoavat.”
”Minkä tahansa työsopimuksen sinä olet allekirjoittanut, tällä kertaa se pitää purkaa. Kivi ei saa päätyä vääriin käsiin.”
”Ja kenenköhän käsien sitä sitten kuuluisi pidellä”, Johnny kysyi. Hän pomputteli kiveä biomekaanisella kädellään. ”Mitä te intiaanit sillä muka tekisitte?”
Hän pisti Kiven takaisin taskuunsa.
”Minun täytyy tuottaa sinulle pettymys, tyttö. Kivi menee minne minäkin, ja minä olen matkalla Pohjoiseen.”
"Hyvä on", Isebel sanoi ja loikkasi hänen kimppuunsa, mutta Johnny osasi odottaa sitä. Hän torjui ilman halki viuhahtavan keihäänvarren Osa-kädellään. Intiaani törmäsi häneen, jolloin Johnny sinkosi tytön sammalmättäälle. Ennen kuin tämä ehti toipua yllätyksestä, mies nappasi hänen keihäänsä ja iski sen poikki polveaan vasten.
”Katsotaanpa onko sinusta vastusta ilman virkkuupuikkojasi.”
Isebelin silmät muuttuivat viiruiksi ja hänen suustaan pääsi murina, joka toi Johnnyn mieleen vihaisen kissan. Kenties keihään katkaiseminen oli rikkonut jotakin intiaanien pyhää sääntöä. Tyttö pomppasi pystyyn ja hyökkäsi kädet nyrkkiin puristettuna. Johnnyn Osa-käsi kohosi suojaamaan kasvoja, jolloin Isebel potkaisi häntä rintaan. Tyttö hyppäsi hänen syliinsä ja iski kyntensä hänen ohimoihinsa.
Johnny kaatui selälleen, ja Isebel päätyi hajareisin hänen rintansa päälle. Ilma pakeni miehen keuhkoista ja hän haukkoi kivuliaasti henkeä. Isebel virnisti.
”Voisimmeko nyt istua aloillamme ja keskustella asiasta?”
Johnny räpytteli silmiään saadakseen huimauksen katoamaan.
”Jos noin kauniisti pyydät”, hän sanoi ja kierähti niin, että päätyi tytön päälle.
Isebel kiljahti. Johnny sai hädin tuskin kiinni nyrkistä, joka oli vähällä iskeä häneltä hampaat kurkkuun.
”Mistä halusitkaan puhua”, mies kysyi vinosti hymyillen. Hän piteli kiinni Isebelin molemmista käsistä ja painoi intiaania maata vasten.
Hetken kuluttua hän makasi maassa pidellen nenäänsä, jonka Isebelin otsa oli murtanut. Intiaanin vihainen hahmo kohosi hänen yllään. Tytön kasvot olivat Johnnyn verestä punaiset. Hän tarrasi miehen käteen ja kiskoi tämän pystyyn.
”Minulla on tuota varten voidetta”, hän sihahti pyyhkien kasvojaan hihaansa. ”Se tulee vielä melkein entiselleen.”
Johnnyn naamaa riivasi niin jyskyttävä kipu, että hän kykeni vain murahtamaan sanattomasti. Pyyhkien vettä silmäkulmistaan hän antoi intiaanin istuttaa itsensä paksua puunrunkoa vasten. Tyttö vaati saada vääntää hänen nenänsä suorempaan asentoon.
Isebel tarttui Johnnyn nenään varmoin ottein. Metsässä kiiri tuskainen karjaisu, kun intiaani alkoi hienosäätää sen sijaintia muuhun päähän nähden.
***
”Päivää taas”, sanoi ääni Monsieur le Vizierin takaa. Hän kääntyi ympäri sydänalaansa pidellen ja näki kaapuun verhoutuneen hahmon.
Tämän miehen lahjoitusten avulla le Vizier oli onnistunut peittämään seurapiireiltä sen tosiasian, että oli pelivelkojensa takia käytännöllisesti katsoen vararikossa. Hän kutsui miestä mielessään Sponsoriksi. Kaavun huppu piilotti miehen silmät, mistä herra Vizier oli perin tyytyväinen. Sponsorilla oli erityisen pistävä katse.
”Onko Kivestä kuulunut mitään”, mies kysyi.
”Vastaanotin juuri sähkeen eräästä salakuljettajien kylästä Lännessä. Johnny on matkalla takaisin sivistyksen pariin. Hän ei palaa tyhjin käsin.”
”Hyvä. Palkitsen sinut ruhtinaallisesti, kun Kivi on täällä.”
”Siitä puheen ollen... kuten varmasti tiedät, olen itsekin havitellut Kiveä pitkään ja mietinkin, minkä suuruisesta lahjoituksesta tarkalleen ottaen on kyse?”
”Maksan kaikki velkasi ja kaupan päälle kaksikymmentätuhatta guldenia.”
Herra le Vizier henkäisi. Hänen kaksi taloaankaan eivät olleet niin arvokkaita.
”Vai niin. Kivi on pian täällä”, hän sanoi.
”Tuoko Metsästäjä-Johnny sen itse?”
”Olen ohjeistanut häntä tuomaan sen suoraan minulle.”
”Lähetä Johnny Itäsatamaan, kun hän saapuu. Odotan häntä Juopuneessa Jousimiehessä.”
”Minä voisin kyllä toimittaa itsekin Kiven perille...”
”Mitä suotta. Uskoisin, että Johnny pystyy toimittamaan Kiven minulle. Ymmärtääkseni hän on melkoinen kovanaama.”
”Ah, totta kai”, le Vizier vastasi. Jokin Sponsorin äänensävyssä kylmäsi häntä. Hän oli yleensä perillä ihmisistä. Se kuului hänen työnkuvaansa. Mutta kun oli kyse Sponsorista, hän näki vain mysteereihin verhottuja salaisuuksia.
”Miten saan teihin yhteyden palkkiotani ajatellen”, le Vizier kysyi. Sponsori kohotti katsettaan ja pistävät silmät pilkistivät hupun alta. Monsieur le Vizier huomasi pidättävänsä hengitystään, kunnes huppu taas laskeutui.
”Minä otan yhteyttä teihin, kuten aina”, Sponsori totesi.
Le Vizier nielaisi, sillä hän tiesi sen tarkoittavan miehen hiipivän taas huomaamatta hänen selkänsä taakse. Aloitettuaan liiketoimintansa Sponsorin kanssa hän ei ollut nukkunut yhtenäkään yönä levollisesti.
”Maistuisiko teille lasillinen?” hän kysyi. ”Sigfried on varmasti lähettyvillä...”
Hän etsi katsellaan hovimestariaan, mutta muistikin lähettäneensä tämän sikariostoksille.
”Voisin kaataa meille vis...” hän aloitti, mutta nielaisi loput lauseesta kun tajusi, että Sponsori oli tiessään.
Monsieur Le Vizier hämmästeli miehen kykyä ilmestyä ja kadota täysin huomaamattomasti, mutta hääti lopulta asian mielestään. Tarpeeksi suuresta summasta hän ei muistaisi Sponsorin vierailusta huomenna enää mitään. Mies oli pitänyt sanansa kaiken lupaamansa suhteen. Miksi hän nyt jättäisi maksamatta?
***
Johnny katseli intiaanitytön askareita. Isebel istui nuotion äärellä ja kaivoi vyöpusseistaan monenlaisia yrttejä.
”Tämä auttaa kipuun”, tyttö sanoi ja kaatoi kuivaa lehtipurua kattilaan. Hän huljutteli lientä hetken, ennen kuin kaatoi sen pieneen puiseen kippoon. Johnny otti kipon ja asetti sen varovaisesti turvonneiden huuliensa väliin. Hän puhalteli kunnes liemi lakkasi höyryämästä.
”Se on melko kitkerää”, Isebel varoitti.
Johnny siemaisi kipon tyhjäksi. Ensin juoma maistui niin kitkerältä, että hän oli vähällä oksentaa. Sitten kitkeryys muuttui kihelmöinniksi. Hetken päästä juoma alkoi vaikuttaa, ja jyskyttävä kipu suli pois. Johnny vaipui selälleen makaamaan. Isebel otti kipon hänen käsistään ja painoi suukon hänen otsalleen.
”Hyvää yötä”, tyttö sanoi, ja Johnnyn silmät painuivat kiinni.
Hän heräsi vasta aamun valjetessa huteraan vointiin. Hänen nenäänsä kolotti yhä, mutta turvotus oli alkanut laskea. Hän kampesi itsensä ylös maasta ja tähyili ympärilleen. Isebel oli tiessään.
”Se penteleen punanahka”, Johnny mutisi.
Hän etsi taskustaan Rakentajan Kiveä ja totesi pelkojensa osuneen oikeaan. Hänet oli ryöstetty.
Johnny kirosi, sillä tyttö oli varmasti jo kaukana. Hän keräsi varusteensa kasaan ja avasi Käyttöliittymänäkymän. Salakuljettajien leirissä hän oli asennuttanut muutaman päivityksen Osansa ohjelmistoon. Hän selasi läpi uusia toimintoja, kunnes löysi etsimänsä.
Hän aktivoi uudistetun jäljitysohjelman ja liikutti Osaa muutaman tuuman korkeudella maanpinnasta. Käyttöliittymä ilmoitti havaituista jäljistä. Johnny heitti laukun selkäänsä ja kiirehti intiaanin perään.
Metsästäjä-Johnny tunnettiin täsmällisistä toimituksistaan. Yksi intiaani ei likaisi hänen mainettaan. Hän kiihdytti hölkkään.
***
Seuraava luku...
”Kädet”, ääni sanoi.
Johnny nosti kätensä näkyville päänsä taakse. Osan liikuttaminen sai Käyttöliittymän villiintymään, ja eheytyksen etenemisestä kertova palkki otti takapakkia. Johnny kirosi äänettömästi. Kylmä piippu painui hänen lapaluidensa väliin ja paimensi häntä eteenpäin.
Salakuljettajien leirissä oli vilinää. Ihmiset tuskin vilkaisivatkaan Johnnyn suuntaan, kun häntä saatettiin johtajan puheille. Leiri koostui teltoista ja hukkapuusta kyhätyistä hökkeleistä. Yksi mökki oli muita isompi ja maalattu miltei katonrajaan asti. Johnnyä puskettiin sen suuntaan.
Majan edustalla istui aurinkotuolissa lihava mies, joka luki kellastunutta nakulehteä. Johnny hymyili tutut kasvot nähdessään. Tämä oli salakuljettaja Perkins, kalju tavallistakin hikisempänä kiiltäen. Perkins nosti katseensa lehdestään ja huomasi Johnnyn.
”Perhana! Laske pyssysi Gunnar, tämä tässä on Metsästäjä-Johnny. Minä menen hänestä takuuseen.”
Piippu irtosi Johnnyn selästä ja hän uskaltautui kurkistamaan olkansa yli. Karhun kokoinen ja näköinen Gunnar mulkoili häntä pettyneenä asettaan roikottaen. Johnny kääntyi takaisin leirin johtajan puoleen.
”Perkins, senkin vanha lurjus. Luulin, että olit jo lopettanut hommat ja lähtenyt Pohjoiseen elämään herroiksi. Mitä sinä teet vielä itikoiden armoilla?”
”Minäkö eläisin herroiksi? Pah! Jatkan vielä toiset puoli vuosisataa ennen eläkepäiviä. Kuka pitäisi tämän kyläpahasen pystyssä ilman minua? Ei ainakaan Gunnar. Tämä rupusakki tarvitsee liiketoiminnalleen aivot ja jonkun pitämään kuria.”
Gunnar mutisi partaansa. Perkins viskasi lehtensä maahan ja nousi tuolistaan. Hän tarrasi Johnnyn Osa-käteen molemmin käsin ja ravisti innokkaasti. Johnny irvisti.
Perkins vilkaisi Osaa ja päästi irti. Johnny arveli miehen pelkäävän sähköiskua. Hyvä ettei sentään ollut repinyt Osaa lopullisesti hajalle.
”Hitto soikoon, Johnny, oletko sinä tapellut karhun kanssa?”
Johnny virnisti.
”Tiikerin", hän sanoi.
Perkins repesi nauramaan uskomatta korviaan, mikä ei haitannut Johnnyä. Mitä vähemmän Perkins tiesi, sen parempi Johnnyn ja hänen työnantajansa Monsieur le Vizierin kannalta. Salakuljettajat olivat ahnetta sakkia ja Rakentajan Kivi oli erittäin arvokas. Perkins kietaisi kätensä Johnnyn olalle ja lähti saattamaan häntä.
”Eiköhän sinut vielä kuntoon saada. Minun mekaanikkoni korjaisi kätesi uuden veroiseksi, vaikka sen päälle olisi astunut hörökorvainen norsu.”
Perkins myhäili. Norsuja eli samoilla seuduilla kuin tiikereitäkin.
”Toivottavasti mekaanikkosi on halpa”, Johnny sanoi. ”Viidakossa ei ole järkevää pitää mukanaan suuria summia käteistä.”
”Senkin röyhkeä sika”, Perkins röhötti. ”Meidän täytyy neuvotella ehdot osamaksulle. Tajuatko?”
”Monsieur le Vizier on luvannut kattaa juoksevat kuluni tämän viidakkoreissun ajalta. Saat kyllä palkkiosi, mutta saatat joutua hieman odottamaan. Leiristä löytyy varmaankin sähkötin, jotta voitte neuvotella maksusuunnitelmasta hänen kanssaan?”
”Le Vizierille voin kyllä antaa luottoa ja sähkötinkin meiltä löytyy. Haluatko lähettää terveisiä?”
”Ainoastaan, että palaan pikapuoliin Pohjoiseen.”
***
Poliisikomentaja Gwynne asteli punaisella narulla aidatulle rikospaikalle. Aitaus kuhisi väkeä – poliisimiehet etsivät johtolankoja. Toistaiseksi heitä ei ollut onnistanut, sillä niin ruumis kuin osa irtaimistoakin oli pahoin palanut. Gwynne kuitenkin tiesi, että he löytäisivät vielä jotain. Rikos jätti aina jälkensä.
Juuri silloin eräs työntekijä nousi pidellen karvaa kädessään.
”Tämä ei ole peräisin uhrista”, hän sanoi.
Mies oli itämaalainen ja lyhyt jopa heidän mittapuullaan. Hän oli liittynyt poliisivoimiin alle vuosi sitten, mutta Gwynne arvosti miehen erinomaista kykyä löytää pieniä esineitä ja oli siksi ylentänyt hänet valiotiimiin.
”Hyvää työtä, Yun.”
Itämaalainen laittoi karvan tikkuaskin kokoiseen peltirasiaan, jonka kanteen hän kirjoitti: ”Tapaus Amos, Todiste #001”, aivan kuin todisteita koskaan löytyisi kolminumeroista määrää.
Hän polvistui takaisin lattialle ja hänen toinen pupillinsa laajeni valtavaksi. Silmä skannasi näkymää. Hän löysi toisenkin karvan, ja sitten vielä kolmannen. Kaksi uutta löytöä päätyivät omiin rasioihinsa. Yun tutkisi ne myöhemmin perinpohjaisesti, mutta tiesi jo pelkän vilkaisun perusteella, että karvat olivat peräisin eläimestä. Amos Vahvakättä ei kuitenkaan polttanut elävältä minkäänlainen eläin.
Murhaaja oli ihminen, joka osasi peittää jälkensä.
***
Isebel katseli piilostaan, kun Johnnyä saatettiin johtajan asunnolle. Hän toivoi kuumeisesti, ettei mies myisi Rakentajan Kiveä salakuljettajille. Silloin sen nappaaminen olisi paljon vaikeampaa.
Intiaani huomasi Johnnyn olevan väleissä Perkinsin kanssa ja veti tästä omat johtopäätöksensä: salakuljettajat hoitaisivat Johnnyn kuntoon halvalla. Rakentajan Kivi olisi liian arvokas vaihdettavaksi huoltoon.
Isebel odottaisi, että Johnny olisi yksin, ennen kuin varastaisi Kiven. Toisin kuin Metsästäjä-Johnny, hän pystyisi pitämään Osan poissa vääristä käsistä.
Hän odotti kärsivällisesti puolen päivän ajan, kunnes Metsästäjä tuli ulos Perkinsin majasta. Mies kulki salakuljettajien leirin halki ja vaihtoi muutaman sanan tallimestarin kanssa. Tämä ohjasi hänet erään hevoskärryn luo. Ajuri kiipesi paikalleen ja heilautti suitsia. Hevoset päästivät hirnahduksen ja lähtivät laukkaan.
Isebel kiersi leirin ja saapui polulle, jota pitkin kärryt olivat ajaneet pois. Tie kiemursi kohti itää, mistä tyttö päätteli sen vievän salakuljettajien satamaan. Hän saisi vaunut kiinni ennen iltaa, sillä hevosia oli välillä lepuutettava.
Toivottavasti Metsästäjä ei ollut vielä ehtinyt hukata Kiveä.
***
Falk aisti liikettä edessään. Hän nosti kätensä merkiksi takana tulijoille.
”Mitä näet”, eräs upseeri kysyi kuiskaten.
”Apina”, vastasi Falk, kun Käyttöliittymän rakeinen graafinen esitys päivittyi. ”Anna minulle aseesi.”
Mies ojensi hänelle kiväärinsä.
Falk laskeutui toisen polvensa varaan ja asetti aseen perän tukevasti rintalihaksensa ja hartiansa väliin. Hän tasasi hengityksensä. Käyttöliittymän näkymä asettui hitaasti. Hän oli painamaisillaan liipaisinta, kun eläin loikkasi alas kannon päältä ja säntäsi pois.
He rynnistivät sen perään. Falk loikki eläimen lailla kuoppien ja lahonneiden puunrunkojen yli. Veren kohina täytti hänen korvansa, ja hän haukkoi sademetsän kosteaa ilmaa keuhkojensa täydeltä.
Apina pysähtyi. Falk otti vielä muutaman askeleen ja kyyristyi sitten huohottaen. Huuman laantuessa hän tajusi kaartinsa jääneen taakse, mutta kuuli heidän äänensä lähistöllä.
”Täällä”, hän haukahti ja kaarti käänsi kulkunsa äänen suuntaan.
Hän ei irrottanut katsettaan apinasta. Se kääntyi ympäri ja tuijotti häntä. Falk yritti saada otuksen jyvälle, mutta juoksun rasitus haittasi keskittymistä. Hän otti askeleen eteenpäin.
Jokin napsahti hänen allaan, ja tuska pyyhki Käyttöliittymän näkyvistä. Hän käänsi katseensa alas, ja näki jalkateränsä karhunraudan puristuksissa.
Apina hyökkäsi häntä kohti hampaat irvessä.
Falk kaatui selälleen ja ryömi kyynärpäidensä varassa taaksepäin. Eläin oli hetkessä hänen yllään ja työnsi keltaiset torahampaansa hänen naamansa eteen. Sen turkki oli takkuinen ja täynnä arpikudoksen peittämiä kaljuja laikkuja. Sen kaulan ympärillä oli ohut hopeanvärinen panta. Falk tunsi sen kuuman hengityksen kasvoillaan. Hän sulki silmänsä ja valmistautui kohtaamaan kuoleman.
Mitään ei tapahtunut. Falk avasi silmänsä. Apina oli poissa. Kaarti rymisteli hänen luokseen, ja upseerit tarttuivat häntä kainaloista. Hänet autettiin pystyyn, vaikka hän sanoi olevansa kunnossa. Miehet tuijottivat hänen jalkaansa. Falk seurasi heidän katsettaan.
Hänen jalkateränsä oli silpoutunut ja ruhjoutunut karhunraudoissa, mutta se ei ollut syy miesten huoleen.
Muutaman tunnin kuluttua Pohjoisessa Provinssissa, ennen aamun valkenemista, Poliisikomentaja Gwynne heräsi ovikellon soittoon. Hän etsi hetken silmälasejaan. Löydettyään ne avoimen kirjan päältä hän käveli ovelle, jonka avasi pukeutuneena vain pyjamaansa. Sisään puhalsi kylmä viima. Oven takana värjötteli poliisimies, joka tiputti tupakannatsansa maahan ja tallasi sen sammuksiin.
”Leonhardt, mikä hätänä”, Gwynne kysyi.
Poliisimies oli nostanut pitkän huopatakkinsa kaulukset pystyyn ja haudannut päänsä hartioiden väliin. Hän vaihtoi painoa jalalta toiselle ja lämmitti käsiään puhaltelemalla.
”Pirun kylmä, pomo”, hän sanoi.
”Senkö takia sinä minut herätit?”
”En tietenkään” Leonhardt sanoi ja astui eteiseen. ”Toinen Horuksen Osa on viety. Etelässä.”
Gwynne sieppasi tuoreen sanomalehden lattialta miehen edestä, ennen kuin tämä ehti tallata sen päälle kuraisilla saappaillaan.
”Onko Falk Haukanvarvas vielä elossa”, hän kysyi.
”On, mutta tästä lähin häntä voi kutsua Falk Varpaattomaksi. Hänen kaartinsa sähkötti meille. He haluavat sinut paikan päälle, koska tutkit täkäläistä tapausta.”
Gwynne hymähti.
”Mitä teemme”, Leonhardt kysyi.
”Teemme työmme, Leonhardt, kuten aina ennenkin. Herätä väki. Puhun heille toimistolla kolmen vartin kuluttua. Otan mukaani valiotiimin.”
”Selvä, pomo.”
”Niin ja käske heitä pakkaamaan vaihtovarusteita. Mielellään kesämallia.”
Leonhardt kiirehti toteuttamaan saamaansa tehtävää. Hänellä oli monta poliisimiestä herätettävänään, ja nämä asuivat kuka missäkin päin kaupunkia.
Gwynne sulki oven, jotta enempää kylmää ei pääsisi sisään. Hän käveli rauhallisesti kahvimyllyn luokse ja alkoi jauhaa aamukahviaan. Sitten hän sytytti liedelle tulen ja asetti vettä pannuun, ennen kuin istuutui keittiön pöydän ääreen ja alkoi lukea lehdestä pääkirjoitusta.
Puolen tunnin kuluttua hän oli pukeissa ja matkalla toimistolleen. Viisitoista minuuttia sen jälkeen hän oli matkalla lentoasemalle mukanaan ryhmä, joka koostui silittämättömistä uniformuista, tummista silmänalusista ja aamutupakkia imevistä mutruhuulista. Kukaan ei kuitenkaan valittanut, sillä tämä oli valiotiimi. He olivat tottuneet yllättäviin reissuihin ja aikaisiin herätyksiin.
Illansuussa he saapuivat Eteläisen Provinssin pääkaupunkiin Nyangaan. Kun he kipusivat ulos ilmalaivasta, suurin osa tiimistä oli jo tukevasti päissään - lennoilla tarjoiltiin aina ilmaista juotavaa.
Heimonvanhinten Neuvosto oli lähettänyt kyydin heitä vastaan. Eebenpuisten vaunujen eteen oli valjastettu ikivanha norsu. Eläin heilautti korviaan ja nosteli kokeeksi etujalkojaan. Ohjaaja hyppäsi alas norsun jykevän niskan päältä avaamaan vaunujen oven Gwynnen joukolle. He kiipesivät sisään ja ajuri nousi takaisin norsun selkään. Mies taputti norsun pyöreää otsaa ja vaunut nytkähtivät liikkeelle.
Hetkeä myöhemmin puolet Gwynnen erikoistiimistä kuorsasi. Valiotiimi osasi hyödyntää pienimmänkin hetken vapaa-aikaa.
Gwynne kaivoi matkatavaroistaan kirjan ja povitaskustaan silmälasit. Hän pujotti sangat korvilleen. Vaunujen kattoon ripustettu myrskylyhty tarjosi juuri ja juuri riittävästi valoa. Hän ei koskaan jättänyt loppuratkaisua lukematta.
***
Johnny jäi kyydistä, kun polku ristesi laveamman kulkuväylän kanssa.
”Salasatama on tästä mailin verran itään”, ajuri totesi. ”Laivoja lähtee joka yö heti auringonlaskun jälkeen.”
Johnny katseli miten hevoskärryt kääntyivät takaisin kohti salakuljettajien leiriä. Hän heilutteli kokeeksi sormiaan. Osa toimi täydellisesti.
Hän kaivoi Rakentajan Kiven taskustaan ja tarkasteli sitä ilta-auringon säteitä vasten. Se oli halkaisijaltaan suurin piirtein puolitoista tuumaa ja meripihkan sävyinen. Kiiltävän pinnan alla kuulsi sykkivä ydin.
Johnny tiesi paljon Osista. Hän tiesi, että Kivi koostui näkymättömän pienistä, naniiteiksi kutsutuista koneista, jotka lilluivat kovan kuoren sisällä. Naniitit muodostivat villejä kuvioita kaikissa sateenkaaren väreissä. Johnny katsoi niiden tanssia lumoutuneena.
”Onnistuit sieppaamaan Kiven”, naisen ääni tokaisi. Johnny kääntyi ympäri. Isebel seisoi muutaman askeleen päässä keihääseensä nojaten. Tytöllä ei näyttänyt tällä kertaa olevan nukutusnuolia ainakaan käden ulottuvilla. Johnny nyökkäsi.
”Se on minun työni”, hän sanoi. ”En voi palata kotiin ilman sitä. Minun täytyy pitää huolta maineestani, muuten asiakkaat kaikkoavat.”
”Minkä tahansa työsopimuksen sinä olet allekirjoittanut, tällä kertaa se pitää purkaa. Kivi ei saa päätyä vääriin käsiin.”
”Ja kenenköhän käsien sitä sitten kuuluisi pidellä”, Johnny kysyi. Hän pomputteli kiveä biomekaanisella kädellään. ”Mitä te intiaanit sillä muka tekisitte?”
Hän pisti Kiven takaisin taskuunsa.
”Minun täytyy tuottaa sinulle pettymys, tyttö. Kivi menee minne minäkin, ja minä olen matkalla Pohjoiseen.”
"Hyvä on", Isebel sanoi ja loikkasi hänen kimppuunsa, mutta Johnny osasi odottaa sitä. Hän torjui ilman halki viuhahtavan keihäänvarren Osa-kädellään. Intiaani törmäsi häneen, jolloin Johnny sinkosi tytön sammalmättäälle. Ennen kuin tämä ehti toipua yllätyksestä, mies nappasi hänen keihäänsä ja iski sen poikki polveaan vasten.
”Katsotaanpa onko sinusta vastusta ilman virkkuupuikkojasi.”
Isebelin silmät muuttuivat viiruiksi ja hänen suustaan pääsi murina, joka toi Johnnyn mieleen vihaisen kissan. Kenties keihään katkaiseminen oli rikkonut jotakin intiaanien pyhää sääntöä. Tyttö pomppasi pystyyn ja hyökkäsi kädet nyrkkiin puristettuna. Johnnyn Osa-käsi kohosi suojaamaan kasvoja, jolloin Isebel potkaisi häntä rintaan. Tyttö hyppäsi hänen syliinsä ja iski kyntensä hänen ohimoihinsa.
Johnny kaatui selälleen, ja Isebel päätyi hajareisin hänen rintansa päälle. Ilma pakeni miehen keuhkoista ja hän haukkoi kivuliaasti henkeä. Isebel virnisti.
”Voisimmeko nyt istua aloillamme ja keskustella asiasta?”
Johnny räpytteli silmiään saadakseen huimauksen katoamaan.
”Jos noin kauniisti pyydät”, hän sanoi ja kierähti niin, että päätyi tytön päälle.
Isebel kiljahti. Johnny sai hädin tuskin kiinni nyrkistä, joka oli vähällä iskeä häneltä hampaat kurkkuun.
”Mistä halusitkaan puhua”, mies kysyi vinosti hymyillen. Hän piteli kiinni Isebelin molemmista käsistä ja painoi intiaania maata vasten.
Hetken kuluttua hän makasi maassa pidellen nenäänsä, jonka Isebelin otsa oli murtanut. Intiaanin vihainen hahmo kohosi hänen yllään. Tytön kasvot olivat Johnnyn verestä punaiset. Hän tarrasi miehen käteen ja kiskoi tämän pystyyn.
”Minulla on tuota varten voidetta”, hän sihahti pyyhkien kasvojaan hihaansa. ”Se tulee vielä melkein entiselleen.”
Johnnyn naamaa riivasi niin jyskyttävä kipu, että hän kykeni vain murahtamaan sanattomasti. Pyyhkien vettä silmäkulmistaan hän antoi intiaanin istuttaa itsensä paksua puunrunkoa vasten. Tyttö vaati saada vääntää hänen nenänsä suorempaan asentoon.
Isebel tarttui Johnnyn nenään varmoin ottein. Metsässä kiiri tuskainen karjaisu, kun intiaani alkoi hienosäätää sen sijaintia muuhun päähän nähden.
***
”Päivää taas”, sanoi ääni Monsieur le Vizierin takaa. Hän kääntyi ympäri sydänalaansa pidellen ja näki kaapuun verhoutuneen hahmon.
Tämän miehen lahjoitusten avulla le Vizier oli onnistunut peittämään seurapiireiltä sen tosiasian, että oli pelivelkojensa takia käytännöllisesti katsoen vararikossa. Hän kutsui miestä mielessään Sponsoriksi. Kaavun huppu piilotti miehen silmät, mistä herra Vizier oli perin tyytyväinen. Sponsorilla oli erityisen pistävä katse.
”Onko Kivestä kuulunut mitään”, mies kysyi.
”Vastaanotin juuri sähkeen eräästä salakuljettajien kylästä Lännessä. Johnny on matkalla takaisin sivistyksen pariin. Hän ei palaa tyhjin käsin.”
”Hyvä. Palkitsen sinut ruhtinaallisesti, kun Kivi on täällä.”
”Siitä puheen ollen... kuten varmasti tiedät, olen itsekin havitellut Kiveä pitkään ja mietinkin, minkä suuruisesta lahjoituksesta tarkalleen ottaen on kyse?”
”Maksan kaikki velkasi ja kaupan päälle kaksikymmentätuhatta guldenia.”
Herra le Vizier henkäisi. Hänen kaksi taloaankaan eivät olleet niin arvokkaita.
”Vai niin. Kivi on pian täällä”, hän sanoi.
”Tuoko Metsästäjä-Johnny sen itse?”
”Olen ohjeistanut häntä tuomaan sen suoraan minulle.”
”Lähetä Johnny Itäsatamaan, kun hän saapuu. Odotan häntä Juopuneessa Jousimiehessä.”
”Minä voisin kyllä toimittaa itsekin Kiven perille...”
”Mitä suotta. Uskoisin, että Johnny pystyy toimittamaan Kiven minulle. Ymmärtääkseni hän on melkoinen kovanaama.”
”Ah, totta kai”, le Vizier vastasi. Jokin Sponsorin äänensävyssä kylmäsi häntä. Hän oli yleensä perillä ihmisistä. Se kuului hänen työnkuvaansa. Mutta kun oli kyse Sponsorista, hän näki vain mysteereihin verhottuja salaisuuksia.
”Miten saan teihin yhteyden palkkiotani ajatellen”, le Vizier kysyi. Sponsori kohotti katsettaan ja pistävät silmät pilkistivät hupun alta. Monsieur le Vizier huomasi pidättävänsä hengitystään, kunnes huppu taas laskeutui.
”Minä otan yhteyttä teihin, kuten aina”, Sponsori totesi.
Le Vizier nielaisi, sillä hän tiesi sen tarkoittavan miehen hiipivän taas huomaamatta hänen selkänsä taakse. Aloitettuaan liiketoimintansa Sponsorin kanssa hän ei ollut nukkunut yhtenäkään yönä levollisesti.
”Maistuisiko teille lasillinen?” hän kysyi. ”Sigfried on varmasti lähettyvillä...”
Hän etsi katsellaan hovimestariaan, mutta muistikin lähettäneensä tämän sikariostoksille.
”Voisin kaataa meille vis...” hän aloitti, mutta nielaisi loput lauseesta kun tajusi, että Sponsori oli tiessään.
Monsieur Le Vizier hämmästeli miehen kykyä ilmestyä ja kadota täysin huomaamattomasti, mutta hääti lopulta asian mielestään. Tarpeeksi suuresta summasta hän ei muistaisi Sponsorin vierailusta huomenna enää mitään. Mies oli pitänyt sanansa kaiken lupaamansa suhteen. Miksi hän nyt jättäisi maksamatta?
***
Johnny katseli intiaanitytön askareita. Isebel istui nuotion äärellä ja kaivoi vyöpusseistaan monenlaisia yrttejä.
”Tämä auttaa kipuun”, tyttö sanoi ja kaatoi kuivaa lehtipurua kattilaan. Hän huljutteli lientä hetken, ennen kuin kaatoi sen pieneen puiseen kippoon. Johnny otti kipon ja asetti sen varovaisesti turvonneiden huuliensa väliin. Hän puhalteli kunnes liemi lakkasi höyryämästä.
”Se on melko kitkerää”, Isebel varoitti.
Johnny siemaisi kipon tyhjäksi. Ensin juoma maistui niin kitkerältä, että hän oli vähällä oksentaa. Sitten kitkeryys muuttui kihelmöinniksi. Hetken päästä juoma alkoi vaikuttaa, ja jyskyttävä kipu suli pois. Johnny vaipui selälleen makaamaan. Isebel otti kipon hänen käsistään ja painoi suukon hänen otsalleen.
”Hyvää yötä”, tyttö sanoi, ja Johnnyn silmät painuivat kiinni.
Hän heräsi vasta aamun valjetessa huteraan vointiin. Hänen nenäänsä kolotti yhä, mutta turvotus oli alkanut laskea. Hän kampesi itsensä ylös maasta ja tähyili ympärilleen. Isebel oli tiessään.
”Se penteleen punanahka”, Johnny mutisi.
Hän etsi taskustaan Rakentajan Kiveä ja totesi pelkojensa osuneen oikeaan. Hänet oli ryöstetty.
Johnny kirosi, sillä tyttö oli varmasti jo kaukana. Hän keräsi varusteensa kasaan ja avasi Käyttöliittymänäkymän. Salakuljettajien leirissä hän oli asennuttanut muutaman päivityksen Osansa ohjelmistoon. Hän selasi läpi uusia toimintoja, kunnes löysi etsimänsä.
Hän aktivoi uudistetun jäljitysohjelman ja liikutti Osaa muutaman tuuman korkeudella maanpinnasta. Käyttöliittymä ilmoitti havaituista jäljistä. Johnny heitti laukun selkäänsä ja kiirehti intiaanin perään.
Metsästäjä-Johnny tunnettiin täsmällisistä toimituksistaan. Yksi intiaani ei likaisi hänen mainettaan. Hän kiihdytti hölkkään.
***
Seuraava luku...
tiistai 1. lokakuuta 2013
6. luku - Peto
Ilta hämärtyi. Intiaanit paistoivat suurella nuotiolla kokonaista villisikaa. He lauloivat ja jutustelivat keskenään. Johnny istui yhä tolppaan sidottuna ja yritti olla välittämättä moskiitoista. Hänen vatsansa kurni. Paistuvan kinkun tuoksu leijaili hänen sieraimiinsa. Hän katseli intiaanien juhlintaa.
Johnny oli ennenkin joutunut kahnauksiin punanahkojen kanssa, mutta tämä oli uutta. Yleensä hänet vain saatettiin keihäillä tökkien pikimmiten ulos heidän mailtaan. Intiaanit olivat pääosin rauhallista väkeä, vaikkeivät juuri perustaneetkaan valkonaamoista, mutta he inhosivat Osia. Se teki Johnnyn tilanteesta jossain määrin arvaamattoman, mutta hän tunsi olonsa melko turvalliseksi.
Johnny oli tyytyväinen, että oli sidottuna tolppaan juuri tässä kylässä, vaikkei kuollakseenkaan keksinyt, mitä intiaanit mahtoivat hänestä haluta.
Tilanne olisi ollut toinen, jos hän olisi ollut tasankointiaanien vankina - tosin he eivät ottaneet vankeja, eivät ainakaan aikuisia miehiä. Sen sotaisampaa kansaa sai hakea. Tasankointiaanit tekivät ryöstöretkiä Läntisen Provinssin rajaseuduille, mikä lietsoi vihanpitoa intiaanien ja provinssilaisten välillä, mutta he ryöstelivät yhtä lailla viidakossa asuvia serkkujaankin.
Tasankointiaanit – tai natiiviliittouman heimot, kuten he itse itseään nimittivät – olivat tarkkoja reviiristään, johon he katsoivat historiallisista syistä kuuluvan koko lännen. Kuluneen tuhannen vuoden aikana Läntinen Provinssi oli vakiinnuttanut alueekseen lähinnä itärannikon, missä sen pääkaupunki sijaitsi, sekä muutaman vihannan laakson ja kaivokset vuorilla. Natiiviliittouman asuttamat laajat arot sijaitsivat pääkaupungista pohjoiseen ja länteen, ja saaren eteläpuolisko oli kauttaaltaan viidakon peitossa.
Pääkaupunki lähiseutuineen kuhisi sotilaita, eikä sen muurien sisällä ollut pelkoa intiaaneista. Muualla ne olivat jatkuva uhka.
Johnny äkkäsi Isebelin intiaanien joukosta. Tyttö liikkui voimakkain, joustavin askelin. Monien itämaalaisten liikkeissä oli samanlaista sulavuutta, mutta heidän kohdallaan kyse oli harjoitellusta taidosta. Intiaanit sen sijaan olivat synnynnäisiä taistelijoita, sillä viidakko oli täynnä teräviä hampaita ja jatkuvasti nälkäinen.
Isebel käveli kohti kylän suurinta majaa, jonka Johnny arveli kuuluvan päällikölle.
Tyttö taisi tuntea silmät selässään, sillä hän vilkaisi Johnnyä olkansa yli. Heidän katseensa kohtasivat ja tyttö pysähtyi tuijottamaan häntä kulmat mietteliäästi kurtussa. Johnny mietti kuumeisesti mitä sanoisi. Hänen oli päästävä vapaaksi. Tälläkin hetkellä Rakentajan Kivi pakeni kauemmas hänen ulottuviltaan erään äkäisen tiikerin matkassa!
Johnnyn ajatukset katkesivat, kun valtava peto loikkasi viidakosta nuotiopaikalle. Se huitaisi käpälällään, ja yksi intiaaneista lensi ilman halki. Toinen kaatui nuotioon. Kipinöiden ja savun pilvi peitti hänet alleen. Intiaani kompuroi ylös yrittäen samalla tukahduttaa liekkejä, jotka olivat tarttuneet hänen hiuksiinsa. Hetkessä juhlimisen äänet muuttuivat hätähuudoiksi.
”Isebel”, Johnny karjaisi. ”Voin auttaa teitä!”
Tyttö vilkaisi ensin nuotion suuntaan ja sitten teltalle, johon oli ollut matkalla. Hän teki päätöksensä, juoksi Johnnyn luo ja avasi miehen kädet selän takaa. Metsästäjä nousi pystyyn, mutta huomasi Osansa olevan yhä lamaantunut. Isebel otti Osan käsiinsä ja kiskaisi jotakin nivelten välistä, ja Johnny tunsi käden aktivoituvan.
”Mitä helvettiä te sinne olitte tunkeneet?”
Isebel heristi virkkuupuikkoa Johnnyn nenän edessä.
Johnny pudisti päätään, ennen kuin rynnisti kohti nuotiota. Intiaanit olivat hajaantuneet. Jotkut juoksivat kauhun vallassa pakoon, toiset olivat jo palaamassa keihäät mukanaan. Maassa makasi viisi, jotka olivat tuskin enää elossa.
Johnny pysähtyi. Hän seisoi nyt aivan tiikerin edessä. Eläin luimisti korviaan ja murisi. Sen mustat suupielet olivat vaahdon peitossa, ja sen asento toi mieleen härän, joka valmistautuu puskemaan ärsyttävän matadorin hengiltä. Veitsenterävät kynnet repivät suuria kokkareita kovaksi tallautuneesta mullasta. Maahan levinneiden kekäleiden valossa Johnny näki meripihkan sävyisen hehkun eläimen toisessa silmässä.
Hän asetti Osansa Käyttöliittymästä itsepuolustustilaan. Ei turhia riskejä. Hän kyyristyi ja Peto teki samoin. Katsoessaan eläintä silmiin, Johnny tunsi väristyksen kulkevan selkäänsä pitkin.
He loikkasivat yhtäaikaisesti eteenpäin, ja Johnny vältti Pedon kynnet vain täpärästi kierimällä sen vatsan alitse. Peto kääntyi iskien käpälällään. Johnnyn Osa toimi odotetulla tavalla ja torjui iskun, mutta iskun voima sinkosi hänet ilmalennolle.
Hän laskeutui tömähtäen selälleen nuotion viereen. Peto syöksyi taas hänen kimppuunsa, mutta Johnny nappasi Osa-kädellään nuotiosta palavan kepin ja sohaisi kohti tiikerin silmiä. Keppi osui pedon kuonoon, ja eläin perääntyi käpälillään huitoen. Johnny nousi pystyyn ja hyökkäsi eläimen ollessa hetkellisesti sokaistunut. Hän iski Osa-kätensä eläimen kalloon. Iskun takana oli hänen koko painonsa ja Osan räjähtävä nopeus. Lyönti olisi tyrmännyt härän, ja matadorina Johnny olisi ollut voitokas.
Liki kuudensadan naulan painoinen tiikeri oli kuitenkin kestävämpi. Se tavoitteli hampaillaan Johnnyn kaulaa. Puolustustilassa oleva Osa liikkui itsestään, ja tiikeri sai ihmislihan sijaan rautanyrkin hampaidensa väliin. Metalli rusahti ja Käyttöliittymä meni villiksi. Johnny ei ehtinyt edes aistia kaikkia virheilmoituksia.
Ilman halki suhahti keihäs, joka iskeytyi tiikerin kaulaan, ja peto karjui tuskasta. Johnny repi Osansa irti sen leuoista ja nappasi toisella kädellään keihäänvarresta. Hän survaisi aseen syvemmälle, ja tiikeri kaatui kyljelleen. Pedon jalat kuopivat maata nostattaen ilmoille sakean tuhka- ja pölypilven. Se kiemursi maassa tuskissaan, mikä sai keihään uppoamaan vain syvemmälle sen kaulaan. Se onnistui raahautumaan aivan viidakon laidalle, missä oli lähes pilkkopimeää. Johnny roikkui kiinni keihäänvarresta, kunnes tiikeri lakkasi liikkumasta.
Johnny repäisi Rakentajan Kiven eläimen silmäkuopasta ja työnsi tilalle messinkisen kompassinsa. Kannen ollessa kiinni esine oli pyöreähkö ja paljolti saman värinen kuin Rakentajan Kivi. Kiven Johnny sujautti taskuunsa.
”Se on kuollut”, hän sanoi ja veti keihään irti eläimen kaulasta. Pöly alkoi laskeutua. Viimeiset yötaivasta kohti kiipeävät kipinät hiipuivat pois, mutta tuhkaa satoi vielä hetken aikaa. Tietämättä oikein mitä tehdä, Johnny nosti keihään päänsä päälle.
Intiaanit alkoivat huutaa yhteen ääneen. Johnny mietti, josko hänen olisi syytä paeta minkä kintuistaan pääsi. Huuto kuitenkin vaimeni, ja Isebel astui hänen eteensä. Tyttö oli onnistunut pysymään puhtaana, kun taas Johnny oli kauttaaltaan mullan ja veren peitossa.
”Saisinko keihääni takaisin”, intiaani kysyi.
Johnny ojensi aseen Isebelille. Tämä vilkaisi kuollutta Petoa ja näki metallin kiillon toisessa silmässä.
”Koska pelastit tänään monen hengen, päästän sinut menemään.”
”Hiton hyvä homma”, Johnny totesi ja kääntyi kannoillaan. Hän suuntasi viidakon pimentoihin toivoen ehtivänsä kauas, ennen kuin Isebel tajuaisi Pedon Osa-silmän olevan poissa.
Hän kulki pohjoiseen. Missä tahansa hän olikaan, se oli aivan liian syvällä viidakossa. Ilman kompassiaan hän joutui silloin tällöin kiipeämään puuhun tarkistaakseen tähdistä suuntansa. Hän vilkaisi Osaansa. Pari sormea oli irronnut. Ranne oli vääntynyt kummalliseen kulmaan. Kun hän yritti puristaa kätensä nyrkkiin, jokin komponentti kyynärvarressa iski kipinöitä. Osa näytti romuraudalta, mutta Johnny tiesi voivansa korjata sen, mikäli vain saisi tarvittavat työkalut ja varaosat käsiinsä.
Viidakon reunamilla majaili salakuljettajia, piilossa Läntisen Provinssin tullivirkailijoiden valvovilta silmiltä, mutta alle päivämatkan päässä sivistyksestä. Intiaanit antoivat heidän olla, sillä iso osa salakuljettajien kauppatavarasta koostui myrkyistä ja lääkkeistä, joiden alkuperän vain intiaanit tiesivät. Vastineeksi salakuljettajat toimittivat intiaaneille hyödykkeitä, joista viidakossa oli pulaa. Salakuljettajilta Johnny saisi kipeästi tarvitsemansa huollon, sekä toivottavasti laivakyydin Pohjoiseen. Hänen Osansa teki vahingontarkistusta, ja Käyttöliittymä näytti diagnostiikkaikkunaa. Suoritetun seitsemäntoista prosentin perusteella remontti tulisi kalliiksi.
Johnny oli kuitenkin huojentunut, sillä oli pelännyt menettävänsä käden. Sen veroista olisi ollut vaikea löytää. Sitä oli päivitetty lukemattomia kertoja, ja siinä oli varta vasten hänelle itselleen räätälöity ohjelmisto. Hän puski tietään tiheän aluskasvillisuuden läpi ja toivoi pääsevänsä viidakon laidalle ennen aamua.
***
Viidenkymmenen virstan päässä Johnnystä pohjoiseen sijaitsi Läntisen Provinssin pääkaupunki. Siellä, tähystystornin katolla, seisoi vartioston komentaja Mordecai Pitkä.
”Ne pirun punanahat suunnittelevat jotain, sanokaa minun sanoneen”, hän manasi.
”Mikä tahansa heidän suunnitelmansa on, se ei tule onnistumaan”, sanoi apulaiskomentaja Reuben. Hänellä oli enemmän Osia, kuin kenelläkään muulla. Rivimiehet kutsuivat Reubenia leikkisästi robotiksi, tosin vain tämän selän takana.
Mordecai huokaisi.
”Viimeisen kahden viikon aikana en ole saanut yhtäkään raporttia nahinoista intiaanien kanssa. Ja katso” - Mordecai viittasi ylimalkaisesti etelään - ”täältä viidakon laidalle asti, ei ketään. Ei yhden yhtä intiaanien tiedustelijaa!”
Reuben rykäisi.
”Ajattele asian valoisaa puolta”, hän sanoi. ”Hengähdystauko tekee sotilaille hyvää.”
”Heille maksetaan taistelemisesta eikä hengittämisestä. Sitä he voivat tehdä omalla ajallaan. Ja minä saan palkkani mahdollisten uhkakuvien tietämisestä, mielellään jo ennen kuin ne käyvät toteen.”
Mordecai raapi sänkeään.
”Huhut kertovat Siouxien tehneen rauhan Cree-heimon kanssa”, hän sanoi. ”Se tarkoittaisi, että kaikki tasankointiaanit ovat nyt yhdistäneet voimansa. Ilman keskinäisiä kahakoita he voivat keskittää kaiken tarmonsa meihin. Silloin olisimme toden teolla helisemässä.”
”Huhut ovat huhuja. Tasankointiaanit eivät koskaan ole malttaneet olla sotimatta keskenään.”
”Niin, ja se on meidän onnemme”, Mordecai murahti, mutta ei saanut levottomuutta karkotettua mielestään. Hän tuijotti viidakkoon, joka oli pelkkä vihreä viiva horisontissa. Metsä katkesi kuin veitsellä leikaten ja vaihtui loputtomaan aromaisemaan. Provinssin pääkaupunki sijaitsi kukkulan laella muurien ympäröimänä, ja sen vartiotorneista näki kymmenien peninkulmien päähän. Alhaalla maata peittivät hädin tuskin varpuja korkeammat pensaikot ja kellertävä ruoho.
Jossain siellä ne punanahkaiset pirulaiset silti piileksivät. Mordecai siristi silmiään. Tuulenpuuskan mukana hänen nenäänsä kulkeutui aavistus savunhajua.
***
Isebel kyyristyi tiikerinraadon ylle ja nosti sen päätä. Metsästäjä oli vienyt Osan. Hänen ei olisi pitänyt luottaa mokomaan miehenretaleeseen.
Yleensä intiaanit käyttivät hyödyksi kaiken tappamistaan eläimistä, luita ja nahkoja myöten, mutta Osan takia tiikerin ruhoa pidettiin saastaisena, eikä sitä oltu edes nyljetty. Sen viereen oli kaivettu matala kuoppa, ja raato työnnetty sinne.
Isebel nousi ja tarttui lapioon. Koska hänen keihäänsä oli tappanut Pedon, hänen tuli suorittaa juhlallisuudet. Heimonvanhin oli päättänyt, että Osa olisi paras haudata eläimen mukana.
Isebel vilkaisi olkansa yli. Muut seisoivat kauempana. Tyttö mutristi suutaan mietteliäänä. Johnny oli pelastanut monen intiaanin hengen, mutta Isebel tiesi, ettei heimonvanhin antaisi hänen karata Kivi mukanaan. Jos Isebelin äiti saisi tietää Metsästäjän ottaneen Kiven, koko heimo lähtisi miehen perään ja hänet ammuttaisiin täyteen nuolia ennen seuraavaa kukonlaulua.
Lisäksi mies oli haavoittunut, jos niin saattoi sanoa mekaanisen Osan vaurioitumisesta. Hänen jahtaamisensa joukolla ei olisi reilua.
Isebel alkoi lapioida. Pian tiikeri peittyi näkyvistä, mutta Isebel heitti sen päälle lisää multaa, kunnes hänen edessään oli hautakuopan sijaan pieni keko. Sen hän hakkasi lapiolla tasaiseksi. Kukaan ei saisi tietää Kiven kadonneen.
Intiaanit olivat tienneet Kivestä ja tiikeristä jo ennen Metsästäjän saapumista. Itämaalainen mies oli saapunut heidän luokseen viikko sitten ja pyytänyt päästä heimonvanhimman puheille. Isebelin äiti oli ottanut miehen vastaan ja keskustellut hänen kanssaan hyvän tovin kahden kesken. Koko tuon ajan tiikeri, jonka Isebel oli juuri haudannut, oli odottanut kiltisti sidottuna puuhun kylän laidalla. Se oli jopa antanut kylän lasten taputtaa itseään.
Keskusteltuaan itämaalaisen kanssa Isebelin äiti oli määrännyt koko heimon pitämään silmänsä auki Metsästäjien varalta. Itämaalainen oli ottanut lemmikkinsä ja jatkanut matkaansa syvemmälle viidakkoon. Isebelin udellessa äidiltään asiasta tämä oli vain todennut, ettei Rakentajan Kivi saisi joutua vääriin käsiin.
Isebel muisti millaisen verenhimoisen raivon vallassa tiikeri oli hyökännyt kylään. Se ei ollut tehnyt sitä saadakseen ruokaa tai puolustautuakseen. Rakentajan Kivi oli muuttanut sitä. Intiaani meni telttaansa ja pakkasi mukaansa kaiken tarpeellisen. Sitten hän hiipi pois kylästä telttojen lomitse pujotellen. Kukaan ei huomannut, kun hän livahti viidakon pimentoihin. Metsästäjän jälkiä oli pimeässäkin naurettavan helppo seurata.
***
Seuraava luku...
Johnny oli ennenkin joutunut kahnauksiin punanahkojen kanssa, mutta tämä oli uutta. Yleensä hänet vain saatettiin keihäillä tökkien pikimmiten ulos heidän mailtaan. Intiaanit olivat pääosin rauhallista väkeä, vaikkeivät juuri perustaneetkaan valkonaamoista, mutta he inhosivat Osia. Se teki Johnnyn tilanteesta jossain määrin arvaamattoman, mutta hän tunsi olonsa melko turvalliseksi.
Johnny oli tyytyväinen, että oli sidottuna tolppaan juuri tässä kylässä, vaikkei kuollakseenkaan keksinyt, mitä intiaanit mahtoivat hänestä haluta.
Tilanne olisi ollut toinen, jos hän olisi ollut tasankointiaanien vankina - tosin he eivät ottaneet vankeja, eivät ainakaan aikuisia miehiä. Sen sotaisampaa kansaa sai hakea. Tasankointiaanit tekivät ryöstöretkiä Läntisen Provinssin rajaseuduille, mikä lietsoi vihanpitoa intiaanien ja provinssilaisten välillä, mutta he ryöstelivät yhtä lailla viidakossa asuvia serkkujaankin.
Tasankointiaanit – tai natiiviliittouman heimot, kuten he itse itseään nimittivät – olivat tarkkoja reviiristään, johon he katsoivat historiallisista syistä kuuluvan koko lännen. Kuluneen tuhannen vuoden aikana Läntinen Provinssi oli vakiinnuttanut alueekseen lähinnä itärannikon, missä sen pääkaupunki sijaitsi, sekä muutaman vihannan laakson ja kaivokset vuorilla. Natiiviliittouman asuttamat laajat arot sijaitsivat pääkaupungista pohjoiseen ja länteen, ja saaren eteläpuolisko oli kauttaaltaan viidakon peitossa.
Pääkaupunki lähiseutuineen kuhisi sotilaita, eikä sen muurien sisällä ollut pelkoa intiaaneista. Muualla ne olivat jatkuva uhka.
Johnny äkkäsi Isebelin intiaanien joukosta. Tyttö liikkui voimakkain, joustavin askelin. Monien itämaalaisten liikkeissä oli samanlaista sulavuutta, mutta heidän kohdallaan kyse oli harjoitellusta taidosta. Intiaanit sen sijaan olivat synnynnäisiä taistelijoita, sillä viidakko oli täynnä teräviä hampaita ja jatkuvasti nälkäinen.
Isebel käveli kohti kylän suurinta majaa, jonka Johnny arveli kuuluvan päällikölle.
Tyttö taisi tuntea silmät selässään, sillä hän vilkaisi Johnnyä olkansa yli. Heidän katseensa kohtasivat ja tyttö pysähtyi tuijottamaan häntä kulmat mietteliäästi kurtussa. Johnny mietti kuumeisesti mitä sanoisi. Hänen oli päästävä vapaaksi. Tälläkin hetkellä Rakentajan Kivi pakeni kauemmas hänen ulottuviltaan erään äkäisen tiikerin matkassa!
Johnnyn ajatukset katkesivat, kun valtava peto loikkasi viidakosta nuotiopaikalle. Se huitaisi käpälällään, ja yksi intiaaneista lensi ilman halki. Toinen kaatui nuotioon. Kipinöiden ja savun pilvi peitti hänet alleen. Intiaani kompuroi ylös yrittäen samalla tukahduttaa liekkejä, jotka olivat tarttuneet hänen hiuksiinsa. Hetkessä juhlimisen äänet muuttuivat hätähuudoiksi.
”Isebel”, Johnny karjaisi. ”Voin auttaa teitä!”
Tyttö vilkaisi ensin nuotion suuntaan ja sitten teltalle, johon oli ollut matkalla. Hän teki päätöksensä, juoksi Johnnyn luo ja avasi miehen kädet selän takaa. Metsästäjä nousi pystyyn, mutta huomasi Osansa olevan yhä lamaantunut. Isebel otti Osan käsiinsä ja kiskaisi jotakin nivelten välistä, ja Johnny tunsi käden aktivoituvan.
”Mitä helvettiä te sinne olitte tunkeneet?”
Isebel heristi virkkuupuikkoa Johnnyn nenän edessä.
Johnny pudisti päätään, ennen kuin rynnisti kohti nuotiota. Intiaanit olivat hajaantuneet. Jotkut juoksivat kauhun vallassa pakoon, toiset olivat jo palaamassa keihäät mukanaan. Maassa makasi viisi, jotka olivat tuskin enää elossa.
Johnny pysähtyi. Hän seisoi nyt aivan tiikerin edessä. Eläin luimisti korviaan ja murisi. Sen mustat suupielet olivat vaahdon peitossa, ja sen asento toi mieleen härän, joka valmistautuu puskemaan ärsyttävän matadorin hengiltä. Veitsenterävät kynnet repivät suuria kokkareita kovaksi tallautuneesta mullasta. Maahan levinneiden kekäleiden valossa Johnny näki meripihkan sävyisen hehkun eläimen toisessa silmässä.
Hän asetti Osansa Käyttöliittymästä itsepuolustustilaan. Ei turhia riskejä. Hän kyyristyi ja Peto teki samoin. Katsoessaan eläintä silmiin, Johnny tunsi väristyksen kulkevan selkäänsä pitkin.
He loikkasivat yhtäaikaisesti eteenpäin, ja Johnny vältti Pedon kynnet vain täpärästi kierimällä sen vatsan alitse. Peto kääntyi iskien käpälällään. Johnnyn Osa toimi odotetulla tavalla ja torjui iskun, mutta iskun voima sinkosi hänet ilmalennolle.
Hän laskeutui tömähtäen selälleen nuotion viereen. Peto syöksyi taas hänen kimppuunsa, mutta Johnny nappasi Osa-kädellään nuotiosta palavan kepin ja sohaisi kohti tiikerin silmiä. Keppi osui pedon kuonoon, ja eläin perääntyi käpälillään huitoen. Johnny nousi pystyyn ja hyökkäsi eläimen ollessa hetkellisesti sokaistunut. Hän iski Osa-kätensä eläimen kalloon. Iskun takana oli hänen koko painonsa ja Osan räjähtävä nopeus. Lyönti olisi tyrmännyt härän, ja matadorina Johnny olisi ollut voitokas.
Liki kuudensadan naulan painoinen tiikeri oli kuitenkin kestävämpi. Se tavoitteli hampaillaan Johnnyn kaulaa. Puolustustilassa oleva Osa liikkui itsestään, ja tiikeri sai ihmislihan sijaan rautanyrkin hampaidensa väliin. Metalli rusahti ja Käyttöliittymä meni villiksi. Johnny ei ehtinyt edes aistia kaikkia virheilmoituksia.
Ilman halki suhahti keihäs, joka iskeytyi tiikerin kaulaan, ja peto karjui tuskasta. Johnny repi Osansa irti sen leuoista ja nappasi toisella kädellään keihäänvarresta. Hän survaisi aseen syvemmälle, ja tiikeri kaatui kyljelleen. Pedon jalat kuopivat maata nostattaen ilmoille sakean tuhka- ja pölypilven. Se kiemursi maassa tuskissaan, mikä sai keihään uppoamaan vain syvemmälle sen kaulaan. Se onnistui raahautumaan aivan viidakon laidalle, missä oli lähes pilkkopimeää. Johnny roikkui kiinni keihäänvarresta, kunnes tiikeri lakkasi liikkumasta.
Johnny repäisi Rakentajan Kiven eläimen silmäkuopasta ja työnsi tilalle messinkisen kompassinsa. Kannen ollessa kiinni esine oli pyöreähkö ja paljolti saman värinen kuin Rakentajan Kivi. Kiven Johnny sujautti taskuunsa.
”Se on kuollut”, hän sanoi ja veti keihään irti eläimen kaulasta. Pöly alkoi laskeutua. Viimeiset yötaivasta kohti kiipeävät kipinät hiipuivat pois, mutta tuhkaa satoi vielä hetken aikaa. Tietämättä oikein mitä tehdä, Johnny nosti keihään päänsä päälle.
Intiaanit alkoivat huutaa yhteen ääneen. Johnny mietti, josko hänen olisi syytä paeta minkä kintuistaan pääsi. Huuto kuitenkin vaimeni, ja Isebel astui hänen eteensä. Tyttö oli onnistunut pysymään puhtaana, kun taas Johnny oli kauttaaltaan mullan ja veren peitossa.
”Saisinko keihääni takaisin”, intiaani kysyi.
Johnny ojensi aseen Isebelille. Tämä vilkaisi kuollutta Petoa ja näki metallin kiillon toisessa silmässä.
”Koska pelastit tänään monen hengen, päästän sinut menemään.”
”Hiton hyvä homma”, Johnny totesi ja kääntyi kannoillaan. Hän suuntasi viidakon pimentoihin toivoen ehtivänsä kauas, ennen kuin Isebel tajuaisi Pedon Osa-silmän olevan poissa.
Hän kulki pohjoiseen. Missä tahansa hän olikaan, se oli aivan liian syvällä viidakossa. Ilman kompassiaan hän joutui silloin tällöin kiipeämään puuhun tarkistaakseen tähdistä suuntansa. Hän vilkaisi Osaansa. Pari sormea oli irronnut. Ranne oli vääntynyt kummalliseen kulmaan. Kun hän yritti puristaa kätensä nyrkkiin, jokin komponentti kyynärvarressa iski kipinöitä. Osa näytti romuraudalta, mutta Johnny tiesi voivansa korjata sen, mikäli vain saisi tarvittavat työkalut ja varaosat käsiinsä.
Viidakon reunamilla majaili salakuljettajia, piilossa Läntisen Provinssin tullivirkailijoiden valvovilta silmiltä, mutta alle päivämatkan päässä sivistyksestä. Intiaanit antoivat heidän olla, sillä iso osa salakuljettajien kauppatavarasta koostui myrkyistä ja lääkkeistä, joiden alkuperän vain intiaanit tiesivät. Vastineeksi salakuljettajat toimittivat intiaaneille hyödykkeitä, joista viidakossa oli pulaa. Salakuljettajilta Johnny saisi kipeästi tarvitsemansa huollon, sekä toivottavasti laivakyydin Pohjoiseen. Hänen Osansa teki vahingontarkistusta, ja Käyttöliittymä näytti diagnostiikkaikkunaa. Suoritetun seitsemäntoista prosentin perusteella remontti tulisi kalliiksi.
Johnny oli kuitenkin huojentunut, sillä oli pelännyt menettävänsä käden. Sen veroista olisi ollut vaikea löytää. Sitä oli päivitetty lukemattomia kertoja, ja siinä oli varta vasten hänelle itselleen räätälöity ohjelmisto. Hän puski tietään tiheän aluskasvillisuuden läpi ja toivoi pääsevänsä viidakon laidalle ennen aamua.
***
Viidenkymmenen virstan päässä Johnnystä pohjoiseen sijaitsi Läntisen Provinssin pääkaupunki. Siellä, tähystystornin katolla, seisoi vartioston komentaja Mordecai Pitkä.
”Ne pirun punanahat suunnittelevat jotain, sanokaa minun sanoneen”, hän manasi.
”Mikä tahansa heidän suunnitelmansa on, se ei tule onnistumaan”, sanoi apulaiskomentaja Reuben. Hänellä oli enemmän Osia, kuin kenelläkään muulla. Rivimiehet kutsuivat Reubenia leikkisästi robotiksi, tosin vain tämän selän takana.
Mordecai huokaisi.
”Viimeisen kahden viikon aikana en ole saanut yhtäkään raporttia nahinoista intiaanien kanssa. Ja katso” - Mordecai viittasi ylimalkaisesti etelään - ”täältä viidakon laidalle asti, ei ketään. Ei yhden yhtä intiaanien tiedustelijaa!”
Reuben rykäisi.
”Ajattele asian valoisaa puolta”, hän sanoi. ”Hengähdystauko tekee sotilaille hyvää.”
”Heille maksetaan taistelemisesta eikä hengittämisestä. Sitä he voivat tehdä omalla ajallaan. Ja minä saan palkkani mahdollisten uhkakuvien tietämisestä, mielellään jo ennen kuin ne käyvät toteen.”
Mordecai raapi sänkeään.
”Huhut kertovat Siouxien tehneen rauhan Cree-heimon kanssa”, hän sanoi. ”Se tarkoittaisi, että kaikki tasankointiaanit ovat nyt yhdistäneet voimansa. Ilman keskinäisiä kahakoita he voivat keskittää kaiken tarmonsa meihin. Silloin olisimme toden teolla helisemässä.”
”Huhut ovat huhuja. Tasankointiaanit eivät koskaan ole malttaneet olla sotimatta keskenään.”
”Niin, ja se on meidän onnemme”, Mordecai murahti, mutta ei saanut levottomuutta karkotettua mielestään. Hän tuijotti viidakkoon, joka oli pelkkä vihreä viiva horisontissa. Metsä katkesi kuin veitsellä leikaten ja vaihtui loputtomaan aromaisemaan. Provinssin pääkaupunki sijaitsi kukkulan laella muurien ympäröimänä, ja sen vartiotorneista näki kymmenien peninkulmien päähän. Alhaalla maata peittivät hädin tuskin varpuja korkeammat pensaikot ja kellertävä ruoho.
Jossain siellä ne punanahkaiset pirulaiset silti piileksivät. Mordecai siristi silmiään. Tuulenpuuskan mukana hänen nenäänsä kulkeutui aavistus savunhajua.
***
Isebel kyyristyi tiikerinraadon ylle ja nosti sen päätä. Metsästäjä oli vienyt Osan. Hänen ei olisi pitänyt luottaa mokomaan miehenretaleeseen.
Yleensä intiaanit käyttivät hyödyksi kaiken tappamistaan eläimistä, luita ja nahkoja myöten, mutta Osan takia tiikerin ruhoa pidettiin saastaisena, eikä sitä oltu edes nyljetty. Sen viereen oli kaivettu matala kuoppa, ja raato työnnetty sinne.
Isebel nousi ja tarttui lapioon. Koska hänen keihäänsä oli tappanut Pedon, hänen tuli suorittaa juhlallisuudet. Heimonvanhin oli päättänyt, että Osa olisi paras haudata eläimen mukana.
Isebel vilkaisi olkansa yli. Muut seisoivat kauempana. Tyttö mutristi suutaan mietteliäänä. Johnny oli pelastanut monen intiaanin hengen, mutta Isebel tiesi, ettei heimonvanhin antaisi hänen karata Kivi mukanaan. Jos Isebelin äiti saisi tietää Metsästäjän ottaneen Kiven, koko heimo lähtisi miehen perään ja hänet ammuttaisiin täyteen nuolia ennen seuraavaa kukonlaulua.
Lisäksi mies oli haavoittunut, jos niin saattoi sanoa mekaanisen Osan vaurioitumisesta. Hänen jahtaamisensa joukolla ei olisi reilua.
Isebel alkoi lapioida. Pian tiikeri peittyi näkyvistä, mutta Isebel heitti sen päälle lisää multaa, kunnes hänen edessään oli hautakuopan sijaan pieni keko. Sen hän hakkasi lapiolla tasaiseksi. Kukaan ei saisi tietää Kiven kadonneen.
Intiaanit olivat tienneet Kivestä ja tiikeristä jo ennen Metsästäjän saapumista. Itämaalainen mies oli saapunut heidän luokseen viikko sitten ja pyytänyt päästä heimonvanhimman puheille. Isebelin äiti oli ottanut miehen vastaan ja keskustellut hänen kanssaan hyvän tovin kahden kesken. Koko tuon ajan tiikeri, jonka Isebel oli juuri haudannut, oli odottanut kiltisti sidottuna puuhun kylän laidalla. Se oli jopa antanut kylän lasten taputtaa itseään.
Keskusteltuaan itämaalaisen kanssa Isebelin äiti oli määrännyt koko heimon pitämään silmänsä auki Metsästäjien varalta. Itämaalainen oli ottanut lemmikkinsä ja jatkanut matkaansa syvemmälle viidakkoon. Isebelin udellessa äidiltään asiasta tämä oli vain todennut, ettei Rakentajan Kivi saisi joutua vääriin käsiin.
Isebel muisti millaisen verenhimoisen raivon vallassa tiikeri oli hyökännyt kylään. Se ei ollut tehnyt sitä saadakseen ruokaa tai puolustautuakseen. Rakentajan Kivi oli muuttanut sitä. Intiaani meni telttaansa ja pakkasi mukaansa kaiken tarpeellisen. Sitten hän hiipi pois kylästä telttojen lomitse pujotellen. Kukaan ei huomannut, kun hän livahti viidakon pimentoihin. Metsästäjän jälkiä oli pimeässäkin naurettavan helppo seurata.
***
Seuraava luku...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)