sunnuntai 20. lokakuuta 2013

8. luku - Sodan alkusoitto

”Aseisiin”, Robotti-Reuben huusi. Hiekka pöllysi, kun villisti kiljuva intiaanilauma ratsasti muurinviertä. Reuben asettui toisen polvensa varaan ja latasi tarkkuuskivääriään. Intiaanit ampuivat muurinharjaa kohti jousillaan ja musketeillaan, mutta laukkaavan ratsun selästä kohteeseen osuminen oli arpapeliä.

”Miltä tilanne näyttää”, Mordecai kysyi. Reuben laski kiväärin jalustalleen ja siristi silmiään.

”Niitä on enemmän kuin koskaan aiemmin, mutten usko niiden pääsevän muurin ylitse”, hän vastasi. Hän sai ensimmäisen vihollisen tähtäimeensä ja painoi liipasinta. Luoti osui ratsastajaa olkaan, ja tämä putosi hevosensa selästä. Ilman ohjastajaa eläin juoksi vaistomaisesti muiden hevosten perässä. Reuben sääti kiireisesti tähtäintä.

”Hitusen liikaa vasemmalle”, hän mutisi ja ampui uudestaan. Tällä kertaa uhri lyyhistyi kuolleena hevosensa selkään, luodinreikä kallossaan. Reuben nyökkäsi tyytyväisenä.

”Ihmettelen vain, miksi hyökätä pääporteille”, hän totesi. ”Toisella puolen kaupunkia on vähäisempi puolustus.”

”Olen miettinyt samaa”, Mordecai sanoi ja kääntyi tähyilemään kaupungille.

Hänen paikaltaan muurinharjalta oli hyvä näkyvyys. Kerrostalojen väleissä oli puistoalueita ja sinne tänne ripoteltuja matalampia rakennuksia. Siviiliväestö oli linnottautunut koteihinsa. Vain parakkien lähistöllä kävi hyörinä, kun vahvistusjoukkoja käskytettiin muureille. Liikennettä kulki toiseenkin suuntaan lääkintämiesten kuljettaessa haavoittuneita paareilla kohti hoitokeskusta.

Aivan kaupungin keskustassa oli Presidentinlinna. Se oli vitivalkoisesta marmorista rakennettu upea rakennus, joka erottui kaupungin puu- ja tiilitaloista kuin helmi soran seasta. Mordecai otti kaukoputkensa ja suuntasi sen kohti Presidentinlinnaa. Silloin hän huomasi intiaanipukimiin verhoutuneen hahmon, joka seisoi Presidentinlinnan katolla ja pyöritti lassoa päänsä yllä. Mordecai tarrasi kiinni Reubenin metallisesta olkapäästä.

”Katso!"

Reuben kääntyi kivääreineen tähtäämään kaupungille, mutta ennen kuin hän sai vihollisen jyvälle tämä hyppäsi katolta. Kesken ilmalennon tunkeilija sinkosi köyden katonharjalla seisovan savupiipun ympärille. Köysi kiristyi ja intiaani heilahti toisen kerroksen parven avoimesta ikkunasta sisään.

”Missä helvetissä Presidentin vartijat ovat”, Mordecai manasi. ”Minä menen sinne. Lähetä sotilaita perässäni kaupungille. Missä liituri on?”

”Ylhäällä”, Reuben sanoi ja osoitti vartiotornia.

Mordecai ryntäsi tornin ovelle ja katosi rappuja ylös ratsastussaappaiden kopinan saattelemana. Pian liiturin roottori pyörähti suhisten käyntiin ja hentorakenteinen kone syöksähti ilmaan tornin huipulta. Se teki muutaman kaarroksen vartiotornin ympäri keräten vauhtia ja syöksyi sitten huimaa nopeutta kohti Presidentinlinnaa.

Reuben katsoi tarkkuuskiväärinsä tähtäimen läpi, miten kone kiiti kohti alakerran suurta juhlasalia. Juuri ennen törmäystä Mordecai loikkasi kyydistä ja pyörähti ketterästi kuperkeikan nurmella. Liituri räsähti juhlasalin isoimman ikkunan läpi sisään Presidentinlinnaan. Sirpaleet sinkoutuivat ilman halki. Kuului pamahdus, kun liiturin polttoöljymoottori räjähti.

Mordecai nousi ja asteli sisään rakennukseen kulkuneuvonsa jättämästä reiästä.

”Hän on mielipuoli”, Reuben totesi itsekseen. Sitten hän kutsui luutnantit koolle.

”Jokaisen jaoston paras ampuja välittömästi Kotkanpesään komentajan tueksi”, hän sanoi. ”Presidentti on välittömässä hengenvaarassa.”

***

Johnny kuuli aseiden paukkeen jo kaukaa ja kiirehti viidakon reunalle. Metsän laidalta hän näki kaupungin tornitalojen kohoavan tasangon tuolla puolen. Hän ei tiennyt, mistä taistelu oli alkanut, mutta tajusi heti jääneensä rintamalinjan väärälle puolelle.

Hän näki pienen pensaikon edessäpäin ja säntäsi juoksuun. Isebel oli kulkenut tästä aiemmin samana päivänä. Kiroten Johnny lähti ryömimään pusikoiden suojassa kohti kaupunkia.

***

Poliisikomentaja Gwynne saapui Etelän hallitsijan palatsin porteille ja huokaisi helpotuksesta astuessaan sisään. Sisällä ilma oli viileämpää, eikä siellä ollut moskiittoja.

”Miten te onnistutte pitämään itikat ulkona”, hän kysyi Falk Haukanvarpaalta, joka nilkutti häntä vastaan kävelykeppiin nojaten.

”Viisikymmentä palvelijaa heiluttaa kärpäslätkiä aamusta iltaan”, Falk naurahti. Miehen aksentti oli karkea, ja hänen äänensä matala ja voimakas. Poliisikomentaja Gwynne nyökkäsi.

”Ihailtavaa taloudenhoitoa”, hän sanoi.

”Maistuisiko teille kuppi teetä”, Falk kysyi.

”Toki, ylhäisyys”, sanoi Gwynne. ”Liittyen työasioihin, onko karhunrauta täällä?”

”Pyydän, kutsukaa minua Falkiksi. En tunne itseäni järin ylhäiseksi juuri nyt”, Falk sanoi kävelykeppiään kohottaen. Hän viittilöi lähimmän palvelijan paikalle ja kuiskasi jotain tämän korvaan. Palvelija kiirehti pois.

Falk linkkasi työpöytänsä äärelle ja avasi ylälaatikon. Sieltä hän kaivoi peltisen salkun, jota ojensi Poliisikomentajalle. Gwynne otti sen vastaan, laski teepöydän päälle ja kurkisti sisään. Salkussa oli kuivuneen veren, mullan ja erilaisten kasvinosien tahrima karhunrauta.

Falk käänsi selkänsä pahoinvoivana.

”Emme ole puhdistaneet sitä, koska etsiväsi voivat kuulemma löytää siitä johtolankoja, jotka ovat liian pieniä paljain silmin havaittaviksi”, hän sanoi.

”Totta”, sanoi Gwynne ja pamautti kannen kiinni. Hän nosti salkun pois pöydältä ja asetti sen lattialle. Falk viittasi tuoleja pöydän ääressä. He istuutuivat ja palvelija toi heidän teensä.

”Annan käyttöösi henkivartijan. Kaikki Etelän kansalaiset eivät erityisesti pidä valkoisista.”

Gwynne siemaisi teetään.

”Enpä voi syyttää heitä. Väkeni on tehnyt monenlaista vääryyttä muita rotuja kohtaan vuosien varrella”, hän totesi. ”Voitko kertoa tästä Hullusta Apinasta? Jotain mikä auttaisi selvittämään miksi se ottaisi Horuksen Varpaan?”

”Vain yhden asian. Sillä oli kaulapanta, eikä se ollut mikä tahansa koriste-esine. Voisin vaikka vannoa, että se oli Osa.”

Gwynne nyökkäsi.

”Niin arvelinkin. Pelkkä eläin tuskin osaisi himoita Horuksen Osia ja niiden suomaa valtaa. Pedolla on siis jossain isäntä tai emäntä, joka on kaiken tämän takana. Uskoakseni sama henkilö on vastuussa Amoksen murhasta.”

”Miten aiot saada hänet kiinni?”

”Ensin meidän on tutkittava todisteita. Sitten pyydystämme Apinan”, Gwynne sanoi. ”Pedon avulla saamme syyllisen ennemmin tai myöhemmin satimeen.”

”Toivottavasti ennen kuin hän ehtii myydä Varpaan. Katsokaas, Horuksen Osiin liittyy muutama asia, joista harva on tietoinen.”

”Millaisista asioista nyt on kyse?”

”Mikäli kerron teille, teidän täytyy luvata pysyä asiasta ehdottoman hiljaa. Koko valtakunnan kohtalo voi riippua siitä.”

”Huuleni ovat sinetöidyt. Jos tämä tieto voi auttaa minua tutkimuksissani, teidän tulee ehdottomasti kertoa se minulle.”

”Joku yrittää yhdistää Horuksen Osat. Yhdessä ne ovat enemmän kuin osiensa summa. Oletko kuullut Salatuista Oikeuksista?”

”En.”

”Jos joku saa kaikki Horuksen Osat itselleen, hän pystyy hallitsemaan Käyttöliittymää, ja sitä kautta jokaista Osaa ympärillään.”

Falk nojautui lähemmäs Gwynneä.

”Kutsuin sinut, koska olet Neljän Provinssin taitavin poliisimies”, hän kuiskasi. ”Toivon, että voit pysäyttää murhaajan ennen kuin on myöhäistä.”

Poliisikomentaja Gwynne huomasi teekupin kilisevän käsissään. Hän pakotti sen asettumaan, ennen kuin siemaisi pitkän hörpyn mausteista teetä.

”Meillä saattaa siis olla käsissämme vallankumous.”

Falk nyökkäsi kasvot vakavina.

”Minun valtani on jo nyt vaakalaudalla, sillä ilman Varvasta olen vain yksi heimopäällikkö muiden joukossa. Kun muut tajuavat tämän, olen mennyttä kalua, ja Etelä syöksyy sisällissotaan. Horuksen Osat ovat syy siihen, miksi provinssien liittouma on kestänyt halki vuosisatojen. Rakentajien kadottuakin ihmiset tarvitsivat johtajakseen enemmän kuin ihmisen – he olivat tottuneet siihen aina hamasta muinaisuudesta saakka. Horuksen Osat tekivät meistä Rakentajien vallanperijöitä.”

Gwynne hörppäsi teekuppinsa tyhjäksi ja laski sen pöydälle.

”Minun on vietävä todistusaineisto miesteni tutkittavaksi pikimmiten.”

Falk nyökkäsi. Gwynne nousi, otti salkun ja suuntasi kohti uloskäyntiä. Palatsin ovella hänen eteensä astui valtava yönmusta soturi, joka teki kunniaa.

”Minut on määrätty saattamaan teitä”, soturi sanoi.

”Mikä on nimesi?”

”Emmanuel.”

”Mainiota, Emmanuel. Menkäämme.”

Soturi asettui Gwynnen eteen ja tähyili valppaana ympärilleen heidän marssiessaan kohti vierasmajoitustiloja. Gwynne hypisteli Todistuskappale Numero Neloseksi nimeämäänsä peltisalkkua. Hän oli aina halunnut suuren tutkinnan vastuulleen, mutta tämä alkoi olla liikaa.

He saapuivat vierasmajan ovelle, ja Gwynne astui sisään. Emmanuel jäi vartioon rakennuksen edustalle.

Viidakosta heitä tuijotti ilkeämielinen, karvainen olento. Se kiikkui hetken puun latvassa ja rapsutti kirppuista päätään Horuksen Varpaalla, jota se piteli kädessään kuin puoliksi syötyä nakkia. Sitten eläin huomasi maassa mehukkaan kovakuoriaisen. Se kiipesi alas ja laski Osan maahan. Se poimi kuoriaisen käteensä, rutisti ötökän kuoliaaksi parkkiintuneiden sormiensa välissä ja pisti makupalan suuhunsa.

Kaulapanta päästi sähköisen äänen ja eläin älähti tuskasta. Kuin tulisilla hiilillä se kiirehti poimimaan Horuksen Varpaan maasta kivusta irvistellen. Se painoi Osan rintaansa vasten. Polte hellitti.

Isäntä tarkkaili kaiken aikaa.

***

Isebel laskeutui rappusia varuillaan. Presidentti käveli hänen perässään puristaen pistooliaan.

”En olisi uskonut, että saisin turvakseni juuri sinut”, mies totesi varovaisesti. ”Mistä tiesit tulla avukseni?”

Tyttö ei kääntynyt katsomaan seuralaistaan, mutta hänen suupielensä kiristyivät.

”Itse asiassa olin tuomassa tänne erästä esinettä, jotta voisit pitää sen turvassa, mutta tilanne sai odottamattoman käänteen. Ehdimme kuitenkin keskustella tästä yllin kyllin sitten, kun olemme saaneet sinut turvaan, herra Presidentti.”

”Kutsuisitpa minua isäksi, Isebel”, Presidentti huokaisi. ”Miten ajattelit kuljettaa minut turvaan?”

”Muistatko, kun kielsit minua leikkimästä kaupungin alla kulkevissa luolissa, kun olin vielä tyttönen?”

”Muistan tietenkin.”

”No, minä en totellut. Pääsemme luolia pitkin viidakkoon asti. Sieltä menemme heimoni luokse.”

”Osaatko suunnistaa luolissa?”

”Tulin kaupungille niiden kautta.”

”Toivottavasti vihollinen ei ole kuullut niistä.”

”En ole koskaan kertonut niistä muille kuin sinulle, ja minähän ne löysin.”

Mies raapi leukaansa.

”En usko, että Presidentinlinnassa on sisäänkäyntiä luolastoon. Miten pääsemme niihin?”

”Viinikellarin seinän takana on käytävä.”

Mies tarttui Isebeliä hihasta.

”Mutta eikö hän seuraa perässämme?”

”Minulla sattuu olemaan mukanani kilotolkulla trotyyliä, jonka otin asevarastosta. Kun olemme luolissa, räjäytämme sisäänkäynnin umpeen.”

”Mutta agenttini ovat vielä sisällä!”

”He ovat kuolleita. Näin katolta murhaajan tappavan heidät. Hän on jo sisällä Presidentinlinnassa. Meidän on pidettävä kiirettä.”

He saapuivat juhlasalin jykevien ovien äärelle.

”Portaat viinikellariin ovat salin toisella puolella”, Presidentti sanoi. Isebel potkaisi ovet auki ja heittäytyi huoneeseen. Pitkä hahmo vilahti hänen näkökentässään ja kylmä piippu painui hänen takaraivoaan vasten.

”Älä ammu”, Presidentti huudahti. ”Mordecai, luojan kiitos. Vartijani ovat kuolleet. Tappaja on sisällä rakennuksessa. Tämä nainen pelasti minut salamurhaajalta.”

Sanaakaan sanomatta Mordecai laski aseensa. Isebel suoristi selkänsä.

Mordecai vilkaisi ympärilleen, ennen kuin työnsi juhlasalin ovet kiinni. Pian liiturin palava raato täytti huoneen taas sakealla savulla, joka kirvelsi silmiä ja keuhkoja. Se kuitenkin peitti heidät vihollisten katseilta. Mordecai painoi hihansa suulleen ja kumartui kyyryyn savuverhon alle. Muut seurasivat esimerkkiä.

”Miksi tulitte juhlasaliin”, Mordecai kysyi.

”Olemme menossa viinikellariin”, Isebel sanoi. ”Siellä on salainen uloskäynti.”

Mordecai nyökkäsi, aivan kuin tämä ei olisi ollut hänelle mikään uutinen.

”Menkää edeltä”, hän sanoi. ”Minä suojaan selustaanne.”

***

Tuokion kuluttua vartioston tarkka-ampujat saapuivat Presidentinlinnan pihaan. He hiipivät pihamaan halki ja löysivät vartiossa olleiden agenttien ruumiit. Ne oli raahattu pihaa koristavien pensaiden juurelle piiloon.

Sotilaat kiirehtivät rakennuksen ovelle. Ennen kuin he ehtivät avata massiiviset tammiovet, räjähdys järisytti maata. Vaistomaisesti sotilaat heittäytyivät maihin. Presidentinlinnan julkisivu luhistui heidän edessään. Tiilimurskaa ja tomua satoi heidän päälleen.

”Hyvä jumala”, yksi sotilaista totesi.

Joukon komentaja nousi seisomaan vapisevin jaloin.

”Hakekaa Robotti heti paikalla tänne. Kotkanpesä on sortunut.”

Viestinviejä ryntäsi vartiostoa kohti.

Ulkona intiaanien huudot loittonivat. Sotilasjoukon komentaja veti syvään henkeä ja kyykistyi. Hän katsoi joukkoaan kasvoillaan epätoivoinen ilme.

”Intiaanien hyökkäys taisi olla pelkkää hämäystä”, hän kuiskasi.

Hänen alapuolellaan Isebel johdatti kahta seuralaistaan käytävien läpi. Intiaani oli seikkaillut näissä luolissa lapsena ja tiesi niiden jokaisen kulman ja käännöksen.

***

Tappaja nosti valtavan betonijärkäleen päältään ja viskasi sen syrjään. Hän nosti kaapunsa helmaa ja tarkasteli biomekaanista jalkaansa. Se oli päällisin puolin vahingoittumaton. Käyttöliittymä näytti kuitenkin virheilmoituksia, eikä hän pystynyt astumaan jalalle koko painollaan. Hän kytki Osan eheytystilaan.

Hän kuuli edellä kulkevan kolmikon pakenevat askeleet ja lähti nilkuttamaan uhriensa perään. Haava hänen otsallaan kasvoi umpeen, ja muutaman hetken kuluttua edes arpea ei ollut jäljellä.

”Vai haluatte te leikkiä kuurupiiloa”, hän mutisi.

***

Johnny kurkisteli pusikon suojasta kaupungin suuntaan. Aseet paukkuivat ja intiaanit huusivat villejä sotahuutojaan. Johnny kiristeli hampaitaan.

Äkkiä huudot taukosivat ja intiaanit kääntyivät kuin yhteisestä merkistä. Ratsujaan hoputtaen he katosivat yön varjojen suojaan. Muureilta kuului hämmästyneitä huudahduksia. Muutama innokas ääni kohosi hurraa-huutoihin, ja pian muurinharjalla vallitsi täysi juhlatunnelma. Sitten alavireinen torven törähdys vaiensi riemun.

Johnny nousi varovasti seisomaan. Aro metsän ja kaupungin välillä oli tyhjennyt. Hän skannasi Osallaan maastoa ja löysi taas Isebelin jäljet. Hän ehti ottaa muutaman askeleen, kun vaimea vihellys rikkoi hiljaisuuden.

Hän heittäytyi vatsalleen ja tirkisteli pitkien heinien lomasta äänen lähdettä etsien.

Kaapuun pukeutunut hahmo astui esiin varjoista ja käveli metsänrajaa kohti. Hän venytteli hartioitaan. Jokin hahmon olemuksessa kertoi Johnnylle, että oli viisainta pysyä hiljaa. Hän pidätteli hengitystä.

Hahmo vihelsi uudestaan, ja tällä kertaa metsän suunnalta kuului vastaus. Hän pysähtyi odottamaan.

Natiiviliittouman intiaanisoturi ratsasti paikalle toista ratsua taluttaen.

”Menetin monta soturia”, intiaani sanoi. ”Sinun on parasta seisoa sanasi takana, muukalainen.”

Kaapumies kiipesi ylimääräisen ratsun selkään.

”Älä huoli, Watchachan. Presidentti on poissa kuvioista. Pian koko Läntinen Provinssi on natiiviliittouman hallinnassa.”

Kaapumies ojensi intiaanille nahkapussin.

”Voit kustantaa kaatuneille sotureillesi hyvät hautajaiset ja heidän perheilleen hyvän loppuelämän.”

Intiaani kurotti pussia kohti epäluuloisesti. Hän sieppasi sen kuin varastaisi saaliin kyykäärmeen leuoista. Kaavun hiha liikahti ja alta paljastui hohtava Osa, jonka Johnny oli nähnyt ennenkin, kotikaupungissaan Pohjoisessa.

Miehellä oli Horuksen Nyrkki, mutta hän ei ollut Amos Vahvakäsi.

Johnny yritti ryömiä lähemmäs. Kaapumies käänsi heti katseensa hänen suuntaansa ja viittasi intiaania olemaan hiljaa. Johnny jähmettyi. Hän tunsi huppuun piilotettujen silmien nuolevan maata ympärillään. Muukalainen käänsi hevosensa hänen suuntaansa ja kannusti otusta hitaaseen käyntiin.

Johnny yritti upota maan sisään pelkällä tahdonvoimalla. Hiki helmeili hänen otsallaan yön viileydestä huolimatta.

Kalkkarokäärmeen kalistin päästi äkäisen rätinän Johnnyn pään vieressä. Muukalainen kiskaisi suitsista pysäyttääkseen ratsunsa. Johnny rukoili ääneti kaikkia tuntemiaan jumaluuksia.

”Länsi on täynnä myrkyllisiä eläimiä ja kasveja”, Watchachan-niminen intiaani totesi kaapumiehelle. Tämä vastasi kääntämättä katsettaan Johnnyn piilopaikasta: ”En malta odottaa, että se siirtyy natiiviliittoumanne yksinomaisuudeksi.”

Sitten kaapumies käänsi ratsunsa ja sylkäisi maahan.

”Onni myötä, Watchachan”, hän sanoi ja iski kannukset ratsunsa kylkeen. Eläin hirnahti ja ampaisi laukkaan. Se ohitti Johnnyn piilopaikan vajaan kolmenkymmenen jalan päästä. Johnny oli vähällä huokaista, mutta kalkkarokäärmeen kalistus kuului taas, vielä lähempänä hänen korvaansa.

Johnny rukoili äänettömästi ja sääti Osansa sieppaustilaan. Hän sulki silmänsä ja kuunteli käärmeen ääntä. Hetken ajan hän pidätti hengitystään. Sitten hän kierähti pois käärmeen ulottuvilta ja nappasi kiinni sen hyökkäävistä leuoista Osallaan.

Intiaani ei ollut huomannut häntä, vaan tarkasteli lumoutuneena pussinsa sisältöä.

”Ratsasta heimolaistesi luo”, Johnny kuiskasi.

Intiaani kiristi pussin nyörin ja sujautti aarteen taskuunsa. Hän katseli hetken metsänrajaan sytytettyjä leiritulia arvioiden. Hän kokeili vielä taskuaan, kuin varmistaakseen pussin olevan yhä tallella.

Hetken epäröityään hän karautti ratsullaan pois. Johnny kuuli miehen sanat tämän tervehtiessä veljiään.

”Kirottu valkonaama huijasi meitä”, intiaani sanoi. ”Hän ei maksanut palkkiotamme.”

Intiaanien joukosta kuului vihaisia huudahduksia, mutta Watchachan vaimensi ne nostamalla kätensä pystyyn.

”Mutta vähät rahasta, sillä koko Länsi on pian meidän”, hän karjaisi. ”Presidentti Johnson on kuollut!”

Johnny sulki silmänsä ja huokaisi. Sitten hän tajusi mitä piteli käsissään. ”Saat elää, koska pelastit henkeni”, hän sanoi ja viskasi kalkkarokäärmeen niin kauas kuin Osallaan kykeni.

Johnny käänsi Käyttöliittymän takaisin jäljitykselle.

”Isebel”, hän murahti itsekseen. ”Olet minulle melkoisen selonteon velkaa.”

***

Monsieur le Vizier kaatoi itselleen snapsin. Hän oli päästänyt Sigfriedin vapaalle, eikä tiennyt, miten saisi ajan kulumaan. Hän ei koskaan myöntäisi tätä hovimestarilleen, mutta Sigfried onnistui vuoraamaan kolkon kartanon kodikkuuden ilmapiirillä. Se oli eräänlaista taikuutta. Hän tapasi pedata sängyt ja sytyttää takkaan tulen, mutta pelkästään näiden toimenpiteiden toistaminen ei tehnyt paikasta kotia – ei, ellei Sigfried ollut niitä tekemässä.

Herra le Vizier ei viettänyt tässä asunnossa yhtäjaksoisesti pitkiä aikoja, sillä diplomaatin työtehtävät pakottivat hänet usein Etelään. Hän kuitenkin toivoi, että voisi jonain päivänä asettua aloilleen, kenties löytää itselleen jalosukuisen naisen.

Hän oli kuitenkin tehnyt monenlaisia sopimuksia ja vastaanottanut liian moninumeroisia rahasummia, jotta voisi noin vain eläköityä. Se vaatisi monen palveluksen kuittaamista korkoineen. Tämä oli hänen tilaisuutensa. Sponsori oli aina pitänyt sanansa maksujen suhteen.

Monsieur le Vizier yritti olla ajattelematta, mitä mies mahtoi haluta Johnnystä. Miksi hän halusi Johnnyn tuovan Kiven itse, ja vielä Juopuneen Jousimiehen kaltaiseen roistojen kokouspaikkaan? Itäsatama ei ollut Pohjoisen Provinssin vieraanvaraisimpia paikkoja. Sieltä palkattiin kovanaamoja jos jonkinlaiseen hämäräbisnekseen.

Le Vizier siemaisi snapsinsa ja huokaisi. Illan hämärinä tunteina hänen oli nykyään usein vaikea nukkua, kun Sigfried oli poissa. Hän laski tyhjän snapsilasin pöydälle ja sieppasi sen sijaan käteensä puolillaan olevan pullon. Hän asteli kokoelmansa ääreen ja kosketti vitriinin lasiovea etusormellaan.

Vitriinissä oli monenlaisia Osia, mutta yksi hyllypaikoista oli tyhjä. Siihen oli kuitenkin jo valmiiksi laitettu kyltti, jossa luki ”Rakentajan Kivi”.

Tuo hylly tulisi ilmeisesti jäämään tyhjäksi.

”Mikä tekee Kivestä niin arvokkaan”, Le Vizier tuumaili itsekseen. ”Sponsori lupasi hukuttaa minut rahaan, mutta aikooko hän hukuttaa sinut Itäsatamaan, Johnny?”

Hän joi tukevan hörpyn suoraan pullonsuusta ja irvisti.

”Olemme tehneet yhdessä paljon kauppoja, sinä ja minä. Nyt kuitenkin pelkään, että olen ehkä johdattanut meidät liian syviin vesiin.”

Hän nosti pullon huulilleen ja kallisti päätään taaksepäin. Tällä kertaa hän joi, kunnes pullo oli tyhjä.

***

Seuraava luku...

maanantai 7. lokakuuta 2013

7. luku - Rosvoja ja poliiseja

Johnny huomasi salakuljettajat heti sen jälkeen, kun he olivat huomanneet hänet. Hänen takaansa kuului haulikon latausääni.

”Kädet”, ääni sanoi.

Johnny nosti kätensä näkyville päänsä taakse. Osan liikuttaminen sai Käyttöliittymän villiintymään, ja eheytyksen etenemisestä kertova palkki otti takapakkia. Johnny kirosi äänettömästi. Kylmä piippu painui hänen lapaluidensa väliin ja paimensi häntä eteenpäin.

Salakuljettajien leirissä oli vilinää. Ihmiset tuskin vilkaisivatkaan Johnnyn suuntaan, kun häntä saatettiin johtajan puheille. Leiri koostui teltoista ja hukkapuusta kyhätyistä hökkeleistä. Yksi mökki oli muita isompi ja maalattu miltei katonrajaan asti. Johnnyä puskettiin sen suuntaan.

Majan edustalla istui aurinkotuolissa lihava mies, joka luki kellastunutta nakulehteä. Johnny hymyili tutut kasvot nähdessään. Tämä oli salakuljettaja Perkins, kalju tavallistakin hikisempänä kiiltäen. Perkins nosti katseensa lehdestään ja huomasi Johnnyn.

”Perhana! Laske pyssysi Gunnar, tämä tässä on Metsästäjä-Johnny. Minä menen hänestä takuuseen.”

Piippu irtosi Johnnyn selästä ja hän uskaltautui kurkistamaan olkansa yli. Karhun kokoinen ja näköinen Gunnar mulkoili häntä pettyneenä asettaan roikottaen. Johnny kääntyi takaisin leirin johtajan puoleen.

”Perkins, senkin vanha lurjus. Luulin, että olit jo lopettanut hommat ja lähtenyt Pohjoiseen elämään herroiksi. Mitä sinä teet vielä itikoiden armoilla?”

”Minäkö eläisin herroiksi? Pah! Jatkan vielä toiset puoli vuosisataa ennen eläkepäiviä. Kuka pitäisi tämän kyläpahasen pystyssä ilman minua? Ei ainakaan Gunnar. Tämä rupusakki tarvitsee liiketoiminnalleen aivot ja jonkun pitämään kuria.”

Gunnar mutisi partaansa. Perkins viskasi lehtensä maahan ja nousi tuolistaan. Hän tarrasi Johnnyn Osa-käteen molemmin käsin ja ravisti innokkaasti. Johnny irvisti.

Perkins vilkaisi Osaa ja päästi irti. Johnny arveli miehen pelkäävän sähköiskua. Hyvä ettei sentään ollut repinyt Osaa lopullisesti hajalle.

”Hitto soikoon, Johnny, oletko sinä tapellut karhun kanssa?”

Johnny virnisti.

”Tiikerin", hän sanoi.

Perkins repesi nauramaan uskomatta korviaan, mikä ei haitannut Johnnyä. Mitä vähemmän Perkins tiesi, sen parempi Johnnyn ja hänen työnantajansa Monsieur le Vizierin kannalta. Salakuljettajat olivat ahnetta sakkia ja Rakentajan Kivi oli erittäin arvokas. Perkins kietaisi kätensä Johnnyn olalle ja lähti saattamaan häntä.

”Eiköhän sinut vielä kuntoon saada. Minun mekaanikkoni korjaisi kätesi uuden veroiseksi, vaikka sen päälle olisi astunut hörökorvainen norsu.”

Perkins myhäili. Norsuja eli samoilla seuduilla kuin tiikereitäkin.

”Toivottavasti mekaanikkosi on halpa”, Johnny sanoi. ”Viidakossa ei ole järkevää pitää mukanaan suuria summia käteistä.”

”Senkin röyhkeä sika”, Perkins röhötti. ”Meidän täytyy neuvotella ehdot osamaksulle. Tajuatko?”

”Monsieur le Vizier on luvannut kattaa juoksevat kuluni tämän viidakkoreissun ajalta. Saat kyllä palkkiosi, mutta saatat joutua hieman odottamaan. Leiristä löytyy varmaankin sähkötin, jotta voitte neuvotella maksusuunnitelmasta hänen kanssaan?”

”Le Vizierille voin kyllä antaa luottoa ja sähkötinkin meiltä löytyy. Haluatko lähettää terveisiä?”

”Ainoastaan, että palaan pikapuoliin Pohjoiseen.”

***

Poliisikomentaja Gwynne asteli punaisella narulla aidatulle rikospaikalle. Aitaus kuhisi väkeä – poliisimiehet etsivät johtolankoja. Toistaiseksi heitä ei ollut onnistanut, sillä niin ruumis kuin osa irtaimistoakin oli pahoin palanut. Gwynne kuitenkin tiesi, että he löytäisivät vielä jotain. Rikos jätti aina jälkensä.

Juuri silloin eräs työntekijä nousi pidellen karvaa kädessään.

”Tämä ei ole peräisin uhrista”, hän sanoi.

Mies oli itämaalainen ja lyhyt jopa heidän mittapuullaan. Hän oli liittynyt poliisivoimiin alle vuosi sitten, mutta Gwynne arvosti miehen erinomaista kykyä löytää pieniä esineitä ja oli siksi ylentänyt hänet valiotiimiin.

”Hyvää työtä, Yun.”

Itämaalainen laittoi karvan tikkuaskin kokoiseen peltirasiaan, jonka kanteen hän kirjoitti: ”Tapaus Amos, Todiste #001”, aivan kuin todisteita koskaan löytyisi kolminumeroista määrää.

Hän polvistui takaisin lattialle ja hänen toinen pupillinsa laajeni valtavaksi. Silmä skannasi näkymää. Hän löysi toisenkin karvan, ja sitten vielä kolmannen. Kaksi uutta löytöä päätyivät omiin rasioihinsa. Yun tutkisi ne myöhemmin perinpohjaisesti, mutta tiesi jo pelkän vilkaisun perusteella, että karvat olivat peräisin eläimestä. Amos Vahvakättä ei kuitenkaan polttanut elävältä minkäänlainen eläin.

Murhaaja oli ihminen, joka osasi peittää jälkensä.

***

Isebel katseli piilostaan, kun Johnnyä saatettiin johtajan asunnolle. Hän toivoi kuumeisesti, ettei mies myisi Rakentajan Kiveä salakuljettajille. Silloin sen nappaaminen olisi paljon vaikeampaa.

Intiaani huomasi Johnnyn olevan väleissä Perkinsin kanssa ja veti tästä omat johtopäätöksensä: salakuljettajat hoitaisivat Johnnyn kuntoon halvalla. Rakentajan Kivi olisi liian arvokas vaihdettavaksi huoltoon.

Isebel odottaisi, että Johnny olisi yksin, ennen kuin varastaisi Kiven. Toisin kuin Metsästäjä-Johnny, hän pystyisi pitämään Osan poissa vääristä käsistä.

Hän odotti kärsivällisesti puolen päivän ajan, kunnes Metsästäjä tuli ulos Perkinsin majasta. Mies kulki salakuljettajien leirin halki ja vaihtoi muutaman sanan tallimestarin kanssa. Tämä ohjasi hänet erään hevoskärryn luo. Ajuri kiipesi paikalleen ja heilautti suitsia. Hevoset päästivät hirnahduksen ja lähtivät laukkaan.

Isebel kiersi leirin ja saapui polulle, jota pitkin kärryt olivat ajaneet pois. Tie kiemursi kohti itää, mistä tyttö päätteli sen vievän salakuljettajien satamaan. Hän saisi vaunut kiinni ennen iltaa, sillä hevosia oli välillä lepuutettava.

Toivottavasti Metsästäjä ei ollut vielä ehtinyt hukata Kiveä.

***

Falk aisti liikettä edessään. Hän nosti kätensä merkiksi takana tulijoille.

”Mitä näet”, eräs upseeri kysyi kuiskaten.

”Apina”, vastasi Falk, kun Käyttöliittymän rakeinen graafinen esitys päivittyi. ”Anna minulle aseesi.”

Mies ojensi hänelle kiväärinsä.

Falk laskeutui toisen polvensa varaan ja asetti aseen perän tukevasti rintalihaksensa ja hartiansa väliin. Hän tasasi hengityksensä. Käyttöliittymän näkymä asettui hitaasti. Hän oli painamaisillaan liipaisinta, kun eläin loikkasi alas kannon päältä ja säntäsi pois.

He rynnistivät sen perään. Falk loikki eläimen lailla kuoppien ja lahonneiden puunrunkojen yli. Veren kohina täytti hänen korvansa, ja hän haukkoi sademetsän kosteaa ilmaa keuhkojensa täydeltä.

Apina pysähtyi. Falk otti vielä muutaman askeleen ja kyyristyi sitten huohottaen. Huuman laantuessa hän tajusi kaartinsa jääneen taakse, mutta kuuli heidän äänensä lähistöllä.

”Täällä”, hän haukahti ja kaarti käänsi kulkunsa äänen suuntaan.

Hän ei irrottanut katsettaan apinasta. Se kääntyi ympäri ja tuijotti häntä. Falk yritti saada otuksen jyvälle, mutta juoksun rasitus haittasi keskittymistä. Hän otti askeleen eteenpäin.

Jokin napsahti hänen allaan, ja tuska pyyhki Käyttöliittymän näkyvistä. Hän käänsi katseensa alas, ja näki jalkateränsä karhunraudan puristuksissa.

Apina hyökkäsi häntä kohti hampaat irvessä.

Falk kaatui selälleen ja ryömi kyynärpäidensä varassa taaksepäin. Eläin oli hetkessä hänen yllään ja työnsi keltaiset torahampaansa hänen naamansa eteen. Sen turkki oli takkuinen ja täynnä arpikudoksen peittämiä kaljuja laikkuja. Sen kaulan ympärillä oli ohut hopeanvärinen panta. Falk tunsi sen kuuman hengityksen kasvoillaan. Hän sulki silmänsä ja valmistautui kohtaamaan kuoleman.

Mitään ei tapahtunut. Falk avasi silmänsä. Apina oli poissa. Kaarti rymisteli hänen luokseen, ja upseerit tarttuivat häntä kainaloista. Hänet autettiin pystyyn, vaikka hän sanoi olevansa kunnossa. Miehet tuijottivat hänen jalkaansa. Falk seurasi heidän katsettaan.

Hänen jalkateränsä oli silpoutunut ja ruhjoutunut karhunraudoissa, mutta se ei ollut syy miesten huoleen.

Muutaman tunnin kuluttua Pohjoisessa Provinssissa, ennen aamun valkenemista, Poliisikomentaja Gwynne heräsi ovikellon soittoon. Hän etsi hetken silmälasejaan. Löydettyään ne avoimen kirjan päältä hän käveli ovelle, jonka avasi pukeutuneena vain pyjamaansa. Sisään puhalsi kylmä viima. Oven takana värjötteli poliisimies, joka tiputti tupakannatsansa maahan ja tallasi sen sammuksiin.

”Leonhardt, mikä hätänä”, Gwynne kysyi.

Poliisimies oli nostanut pitkän huopatakkinsa kaulukset pystyyn ja haudannut päänsä hartioiden väliin. Hän vaihtoi painoa jalalta toiselle ja lämmitti käsiään puhaltelemalla.

”Pirun kylmä, pomo”, hän sanoi.

”Senkö takia sinä minut herätit?”

”En tietenkään” Leonhardt sanoi ja astui eteiseen. ”Toinen Horuksen Osa on viety. Etelässä.”

Gwynne sieppasi tuoreen sanomalehden lattialta miehen edestä, ennen kuin tämä ehti tallata sen päälle kuraisilla saappaillaan.

”Onko Falk Haukanvarvas vielä elossa”, hän kysyi.

”On, mutta tästä lähin häntä voi kutsua Falk Varpaattomaksi. Hänen kaartinsa sähkötti meille. He haluavat sinut paikan päälle, koska tutkit täkäläistä tapausta.”

Gwynne hymähti.

”Mitä teemme”, Leonhardt kysyi.

”Teemme työmme, Leonhardt, kuten aina ennenkin. Herätä väki. Puhun heille toimistolla kolmen vartin kuluttua. Otan mukaani valiotiimin.”

”Selvä, pomo.”

”Niin ja käske heitä pakkaamaan vaihtovarusteita. Mielellään kesämallia.”

Leonhardt kiirehti toteuttamaan saamaansa tehtävää. Hänellä oli monta poliisimiestä herätettävänään, ja nämä asuivat kuka missäkin päin kaupunkia.

Gwynne sulki oven, jotta enempää kylmää ei pääsisi sisään. Hän käveli rauhallisesti kahvimyllyn luokse ja alkoi jauhaa aamukahviaan. Sitten hän sytytti liedelle tulen ja asetti vettä pannuun, ennen kuin istuutui keittiön pöydän ääreen ja alkoi lukea lehdestä pääkirjoitusta.

Puolen tunnin kuluttua hän oli pukeissa ja matkalla toimistolleen. Viisitoista minuuttia sen jälkeen hän oli matkalla lentoasemalle mukanaan ryhmä, joka koostui silittämättömistä uniformuista, tummista silmänalusista ja aamutupakkia imevistä mutruhuulista. Kukaan ei kuitenkaan valittanut, sillä tämä oli valiotiimi. He olivat tottuneet yllättäviin reissuihin ja aikaisiin herätyksiin.

Illansuussa he saapuivat Eteläisen Provinssin pääkaupunkiin Nyangaan. Kun he kipusivat ulos ilmalaivasta, suurin osa tiimistä oli jo tukevasti päissään - lennoilla tarjoiltiin aina ilmaista juotavaa.

Heimonvanhinten Neuvosto oli lähettänyt kyydin heitä vastaan. Eebenpuisten vaunujen eteen oli valjastettu ikivanha norsu. Eläin heilautti korviaan ja nosteli kokeeksi etujalkojaan. Ohjaaja hyppäsi alas norsun jykevän niskan päältä avaamaan vaunujen oven Gwynnen joukolle. He kiipesivät sisään ja ajuri nousi takaisin norsun selkään. Mies taputti norsun pyöreää otsaa ja vaunut nytkähtivät liikkeelle.

Hetkeä myöhemmin puolet Gwynnen erikoistiimistä kuorsasi. Valiotiimi osasi hyödyntää pienimmänkin hetken vapaa-aikaa.

Gwynne kaivoi matkatavaroistaan kirjan ja povitaskustaan silmälasit. Hän pujotti sangat korvilleen. Vaunujen kattoon ripustettu myrskylyhty tarjosi juuri ja juuri riittävästi valoa. Hän ei koskaan jättänyt loppuratkaisua lukematta.

***

Johnny jäi kyydistä, kun polku ristesi laveamman kulkuväylän kanssa.

”Salasatama on tästä mailin verran itään”, ajuri totesi. ”Laivoja lähtee joka yö heti auringonlaskun jälkeen.”

Johnny katseli miten hevoskärryt kääntyivät takaisin kohti salakuljettajien leiriä. Hän heilutteli kokeeksi sormiaan. Osa toimi täydellisesti.

Hän kaivoi Rakentajan Kiven taskustaan ja tarkasteli sitä ilta-auringon säteitä vasten. Se oli halkaisijaltaan suurin piirtein puolitoista tuumaa ja meripihkan sävyinen. Kiiltävän pinnan alla kuulsi sykkivä ydin.

Johnny tiesi paljon Osista. Hän tiesi, että Kivi koostui näkymättömän pienistä, naniiteiksi kutsutuista koneista, jotka lilluivat kovan kuoren sisällä. Naniitit muodostivat villejä kuvioita kaikissa sateenkaaren väreissä. Johnny katsoi niiden tanssia lumoutuneena.

”Onnistuit sieppaamaan Kiven”, naisen ääni tokaisi. Johnny kääntyi ympäri. Isebel seisoi muutaman askeleen päässä keihääseensä nojaten. Tytöllä ei näyttänyt tällä kertaa olevan nukutusnuolia ainakaan käden ulottuvilla. Johnny nyökkäsi.

”Se on minun työni”, hän sanoi. ”En voi palata kotiin ilman sitä. Minun täytyy pitää huolta maineestani, muuten asiakkaat kaikkoavat.”

”Minkä tahansa työsopimuksen sinä olet allekirjoittanut, tällä kertaa se pitää purkaa. Kivi ei saa päätyä vääriin käsiin.”

”Ja kenenköhän käsien sitä sitten kuuluisi pidellä”, Johnny kysyi. Hän pomputteli kiveä biomekaanisella kädellään. ”Mitä te intiaanit sillä muka tekisitte?”

Hän pisti Kiven takaisin taskuunsa.

”Minun täytyy tuottaa sinulle pettymys, tyttö. Kivi menee minne minäkin, ja minä olen matkalla Pohjoiseen.”

"Hyvä on", Isebel sanoi ja loikkasi hänen kimppuunsa, mutta Johnny osasi odottaa sitä. Hän torjui ilman halki viuhahtavan keihäänvarren Osa-kädellään. Intiaani törmäsi häneen, jolloin Johnny sinkosi tytön sammalmättäälle. Ennen kuin tämä ehti toipua yllätyksestä, mies nappasi hänen keihäänsä ja iski sen poikki polveaan vasten.

”Katsotaanpa onko sinusta vastusta ilman virkkuupuikkojasi.”

Isebelin silmät muuttuivat viiruiksi ja hänen suustaan pääsi murina, joka toi Johnnyn mieleen vihaisen kissan. Kenties keihään katkaiseminen oli rikkonut jotakin intiaanien pyhää sääntöä. Tyttö pomppasi pystyyn ja hyökkäsi kädet nyrkkiin puristettuna. Johnnyn Osa-käsi kohosi suojaamaan kasvoja, jolloin Isebel potkaisi häntä rintaan. Tyttö hyppäsi hänen syliinsä ja iski kyntensä hänen ohimoihinsa.

Johnny kaatui selälleen, ja Isebel päätyi hajareisin hänen rintansa päälle. Ilma pakeni miehen keuhkoista ja hän haukkoi kivuliaasti henkeä. Isebel virnisti.

”Voisimmeko nyt istua aloillamme ja keskustella asiasta?”

Johnny räpytteli silmiään saadakseen huimauksen katoamaan.

”Jos noin kauniisti pyydät”, hän sanoi ja kierähti niin, että päätyi tytön päälle.

Isebel kiljahti. Johnny sai hädin tuskin kiinni nyrkistä, joka oli vähällä iskeä häneltä hampaat kurkkuun.

”Mistä halusitkaan puhua”, mies kysyi vinosti hymyillen. Hän piteli kiinni Isebelin molemmista käsistä ja painoi intiaania maata vasten.

Hetken kuluttua hän makasi maassa pidellen nenäänsä, jonka Isebelin otsa oli murtanut. Intiaanin vihainen hahmo kohosi hänen yllään. Tytön kasvot olivat Johnnyn verestä punaiset. Hän tarrasi miehen käteen ja kiskoi tämän pystyyn.

”Minulla on tuota varten voidetta”, hän sihahti pyyhkien kasvojaan hihaansa. ”Se tulee vielä melkein entiselleen.”

Johnnyn naamaa riivasi niin jyskyttävä kipu, että hän kykeni vain murahtamaan sanattomasti. Pyyhkien vettä silmäkulmistaan hän antoi intiaanin istuttaa itsensä paksua puunrunkoa vasten. Tyttö vaati saada vääntää hänen nenänsä suorempaan asentoon.

Isebel tarttui Johnnyn nenään varmoin ottein. Metsässä kiiri tuskainen karjaisu, kun intiaani alkoi hienosäätää sen sijaintia muuhun päähän nähden.

***

”Päivää taas”, sanoi ääni Monsieur le Vizierin takaa. Hän kääntyi ympäri sydänalaansa pidellen ja näki kaapuun verhoutuneen hahmon.

Tämän miehen lahjoitusten avulla le Vizier oli onnistunut peittämään seurapiireiltä sen tosiasian, että oli pelivelkojensa takia käytännöllisesti katsoen vararikossa. Hän kutsui miestä mielessään Sponsoriksi. Kaavun huppu piilotti miehen silmät, mistä herra Vizier oli perin tyytyväinen. Sponsorilla oli erityisen pistävä katse.

”Onko Kivestä kuulunut mitään”, mies kysyi.

”Vastaanotin juuri sähkeen eräästä salakuljettajien kylästä Lännessä. Johnny on matkalla takaisin sivistyksen pariin. Hän ei palaa tyhjin käsin.”

”Hyvä. Palkitsen sinut ruhtinaallisesti, kun Kivi on täällä.”

”Siitä puheen ollen... kuten varmasti tiedät, olen itsekin havitellut Kiveä pitkään ja mietinkin, minkä suuruisesta lahjoituksesta tarkalleen ottaen on kyse?”

”Maksan kaikki velkasi ja kaupan päälle kaksikymmentätuhatta guldenia.”

Herra le Vizier henkäisi. Hänen kaksi taloaankaan eivät olleet niin arvokkaita.

”Vai niin. Kivi on pian täällä”, hän sanoi.

”Tuoko Metsästäjä-Johnny sen itse?”

”Olen ohjeistanut häntä tuomaan sen suoraan minulle.”

”Lähetä Johnny Itäsatamaan, kun hän saapuu. Odotan häntä Juopuneessa Jousimiehessä.”

”Minä voisin kyllä toimittaa itsekin Kiven perille...”

”Mitä suotta. Uskoisin, että Johnny pystyy toimittamaan Kiven minulle. Ymmärtääkseni hän on melkoinen kovanaama.”

”Ah, totta kai”, le Vizier vastasi. Jokin Sponsorin äänensävyssä kylmäsi häntä. Hän oli yleensä perillä ihmisistä. Se kuului hänen työnkuvaansa. Mutta kun oli kyse Sponsorista, hän näki vain mysteereihin verhottuja salaisuuksia.

”Miten saan teihin yhteyden palkkiotani ajatellen”, le Vizier kysyi. Sponsori kohotti katsettaan ja pistävät silmät pilkistivät hupun alta. Monsieur le Vizier huomasi pidättävänsä hengitystään, kunnes huppu taas laskeutui.

”Minä otan yhteyttä teihin, kuten aina”, Sponsori totesi.

Le Vizier nielaisi, sillä hän tiesi sen tarkoittavan miehen hiipivän taas huomaamatta hänen selkänsä taakse. Aloitettuaan liiketoimintansa Sponsorin kanssa hän ei ollut nukkunut yhtenäkään yönä levollisesti.

”Maistuisiko teille lasillinen?” hän kysyi. ”Sigfried on varmasti lähettyvillä...”

Hän etsi katsellaan hovimestariaan, mutta muistikin lähettäneensä tämän sikariostoksille.

”Voisin kaataa meille vis...” hän aloitti, mutta nielaisi loput lauseesta kun tajusi, että Sponsori oli tiessään.

Monsieur Le Vizier hämmästeli miehen kykyä ilmestyä ja kadota täysin huomaamattomasti, mutta hääti lopulta asian mielestään. Tarpeeksi suuresta summasta hän ei muistaisi Sponsorin vierailusta huomenna enää mitään. Mies oli pitänyt sanansa kaiken lupaamansa suhteen. Miksi hän nyt jättäisi maksamatta?

***

Johnny katseli intiaanitytön askareita. Isebel istui nuotion äärellä ja kaivoi vyöpusseistaan monenlaisia yrttejä.

”Tämä auttaa kipuun”, tyttö sanoi ja kaatoi kuivaa lehtipurua kattilaan. Hän huljutteli lientä hetken, ennen kuin kaatoi sen pieneen puiseen kippoon. Johnny otti kipon ja asetti sen varovaisesti turvonneiden huuliensa väliin. Hän puhalteli kunnes liemi lakkasi höyryämästä.

”Se on melko kitkerää”, Isebel varoitti.

Johnny siemaisi kipon tyhjäksi. Ensin juoma maistui niin kitkerältä, että hän oli vähällä oksentaa. Sitten kitkeryys muuttui kihelmöinniksi. Hetken päästä juoma alkoi vaikuttaa, ja jyskyttävä kipu suli pois. Johnny vaipui selälleen makaamaan. Isebel otti kipon hänen käsistään ja painoi suukon hänen otsalleen.

”Hyvää yötä”, tyttö sanoi, ja Johnnyn silmät painuivat kiinni.

Hän heräsi vasta aamun valjetessa huteraan vointiin. Hänen nenäänsä kolotti yhä, mutta turvotus oli alkanut laskea. Hän kampesi itsensä ylös maasta ja tähyili ympärilleen. Isebel oli tiessään.

”Se penteleen punanahka”, Johnny mutisi.

Hän etsi taskustaan Rakentajan Kiveä ja totesi pelkojensa osuneen oikeaan. Hänet oli ryöstetty.

Johnny kirosi, sillä tyttö oli varmasti jo kaukana. Hän keräsi varusteensa kasaan ja avasi Käyttöliittymänäkymän. Salakuljettajien leirissä hän oli asennuttanut muutaman päivityksen Osansa ohjelmistoon. Hän selasi läpi uusia toimintoja, kunnes löysi etsimänsä.

Hän aktivoi uudistetun jäljitysohjelman ja liikutti Osaa muutaman tuuman korkeudella maanpinnasta. Käyttöliittymä ilmoitti havaituista jäljistä. Johnny heitti laukun selkäänsä ja kiirehti intiaanin perään.

Metsästäjä-Johnny tunnettiin täsmällisistä toimituksistaan. Yksi intiaani ei likaisi hänen mainettaan. Hän kiihdytti hölkkään.

***

Seuraava luku...

tiistai 1. lokakuuta 2013

6. luku - Peto

Ilta hämärtyi. Intiaanit paistoivat suurella nuotiolla kokonaista villisikaa. He lauloivat ja jutustelivat keskenään. Johnny istui yhä tolppaan sidottuna ja yritti olla välittämättä moskiitoista. Hänen vatsansa kurni. Paistuvan kinkun tuoksu leijaili hänen sieraimiinsa. Hän katseli intiaanien juhlintaa.

Johnny oli ennenkin joutunut kahnauksiin punanahkojen kanssa, mutta tämä oli uutta. Yleensä hänet vain saatettiin keihäillä tökkien pikimmiten ulos heidän mailtaan. Intiaanit olivat pääosin rauhallista väkeä, vaikkeivät juuri perustaneetkaan valkonaamoista, mutta he inhosivat Osia. Se teki Johnnyn tilanteesta jossain määrin arvaamattoman, mutta hän tunsi olonsa melko turvalliseksi.

Johnny oli tyytyväinen, että oli sidottuna tolppaan juuri tässä kylässä, vaikkei kuollakseenkaan keksinyt, mitä intiaanit mahtoivat hänestä haluta.

Tilanne olisi ollut toinen, jos hän olisi ollut tasankointiaanien vankina - tosin he eivät ottaneet vankeja, eivät ainakaan aikuisia miehiä. Sen sotaisampaa kansaa sai hakea. Tasankointiaanit tekivät ryöstöretkiä Läntisen Provinssin rajaseuduille, mikä lietsoi vihanpitoa intiaanien ja provinssilaisten välillä, mutta he ryöstelivät yhtä lailla viidakossa asuvia serkkujaankin.

Tasankointiaanit – tai natiiviliittouman heimot, kuten he itse itseään nimittivät – olivat tarkkoja reviiristään, johon he katsoivat historiallisista syistä kuuluvan koko lännen. Kuluneen tuhannen vuoden aikana Läntinen Provinssi oli vakiinnuttanut alueekseen lähinnä itärannikon, missä sen pääkaupunki sijaitsi, sekä muutaman vihannan laakson ja kaivokset vuorilla. Natiiviliittouman asuttamat laajat arot sijaitsivat pääkaupungista pohjoiseen ja länteen, ja saaren eteläpuolisko oli kauttaaltaan viidakon peitossa.

Pääkaupunki lähiseutuineen kuhisi sotilaita, eikä sen muurien sisällä ollut pelkoa intiaaneista. Muualla ne olivat jatkuva uhka.

Johnny äkkäsi Isebelin intiaanien joukosta. Tyttö liikkui voimakkain, joustavin askelin. Monien itämaalaisten liikkeissä oli samanlaista sulavuutta, mutta heidän kohdallaan kyse oli harjoitellusta taidosta. Intiaanit sen sijaan olivat synnynnäisiä taistelijoita, sillä viidakko oli täynnä teräviä hampaita ja jatkuvasti nälkäinen.

Isebel käveli kohti kylän suurinta majaa, jonka Johnny arveli kuuluvan päällikölle.

Tyttö taisi tuntea silmät selässään, sillä hän vilkaisi Johnnyä olkansa yli. Heidän katseensa kohtasivat ja tyttö pysähtyi tuijottamaan häntä kulmat mietteliäästi kurtussa. Johnny mietti kuumeisesti mitä sanoisi. Hänen oli päästävä vapaaksi. Tälläkin hetkellä Rakentajan Kivi pakeni kauemmas hänen ulottuviltaan erään äkäisen tiikerin matkassa!

Johnnyn ajatukset katkesivat, kun valtava peto loikkasi viidakosta nuotiopaikalle. Se huitaisi käpälällään, ja yksi intiaaneista lensi ilman halki. Toinen kaatui nuotioon. Kipinöiden ja savun pilvi peitti hänet alleen. Intiaani kompuroi ylös yrittäen samalla tukahduttaa liekkejä, jotka olivat tarttuneet hänen hiuksiinsa. Hetkessä juhlimisen äänet muuttuivat hätähuudoiksi.

”Isebel”, Johnny karjaisi. ”Voin auttaa teitä!”

Tyttö vilkaisi ensin nuotion suuntaan ja sitten teltalle, johon oli ollut matkalla. Hän teki päätöksensä, juoksi Johnnyn luo ja avasi miehen kädet selän takaa. Metsästäjä nousi pystyyn, mutta huomasi Osansa olevan yhä lamaantunut. Isebel otti Osan käsiinsä ja kiskaisi jotakin nivelten välistä, ja Johnny tunsi käden aktivoituvan.

”Mitä helvettiä te sinne olitte tunkeneet?”

Isebel heristi virkkuupuikkoa Johnnyn nenän edessä.

Johnny pudisti päätään, ennen kuin rynnisti kohti nuotiota. Intiaanit olivat hajaantuneet. Jotkut juoksivat kauhun vallassa pakoon, toiset olivat jo palaamassa keihäät mukanaan. Maassa makasi viisi, jotka olivat tuskin enää elossa.

Johnny pysähtyi. Hän seisoi nyt aivan tiikerin edessä. Eläin luimisti korviaan ja murisi. Sen mustat suupielet olivat vaahdon peitossa, ja sen asento toi mieleen härän, joka valmistautuu puskemaan ärsyttävän matadorin hengiltä. Veitsenterävät kynnet repivät suuria kokkareita kovaksi tallautuneesta mullasta. Maahan levinneiden kekäleiden valossa Johnny näki meripihkan sävyisen hehkun eläimen toisessa silmässä.

Hän asetti Osansa Käyttöliittymästä itsepuolustustilaan. Ei turhia riskejä. Hän kyyristyi ja Peto teki samoin. Katsoessaan eläintä silmiin, Johnny tunsi väristyksen kulkevan selkäänsä pitkin.

He loikkasivat yhtäaikaisesti eteenpäin, ja Johnny vältti Pedon kynnet vain täpärästi kierimällä sen vatsan alitse. Peto kääntyi iskien käpälällään. Johnnyn Osa toimi odotetulla tavalla ja torjui iskun, mutta iskun voima sinkosi hänet ilmalennolle.

Hän laskeutui tömähtäen selälleen nuotion viereen. Peto syöksyi taas hänen kimppuunsa, mutta Johnny nappasi Osa-kädellään nuotiosta palavan kepin ja sohaisi kohti tiikerin silmiä. Keppi osui pedon kuonoon, ja eläin perääntyi käpälillään huitoen. Johnny nousi pystyyn ja hyökkäsi eläimen ollessa hetkellisesti sokaistunut. Hän iski Osa-kätensä eläimen kalloon. Iskun takana oli hänen koko painonsa ja Osan räjähtävä nopeus. Lyönti olisi tyrmännyt härän, ja matadorina Johnny olisi ollut voitokas.

Liki kuudensadan naulan painoinen tiikeri oli kuitenkin kestävämpi. Se tavoitteli hampaillaan Johnnyn kaulaa. Puolustustilassa oleva Osa liikkui itsestään, ja tiikeri sai ihmislihan sijaan rautanyrkin hampaidensa väliin. Metalli rusahti ja Käyttöliittymä meni villiksi. Johnny ei ehtinyt edes aistia kaikkia virheilmoituksia.

Ilman halki suhahti keihäs, joka iskeytyi tiikerin kaulaan, ja peto karjui tuskasta. Johnny repi Osansa irti sen leuoista ja nappasi toisella kädellään keihäänvarresta. Hän survaisi aseen syvemmälle, ja tiikeri kaatui kyljelleen. Pedon jalat kuopivat maata nostattaen ilmoille sakean tuhka- ja pölypilven. Se kiemursi maassa tuskissaan, mikä sai keihään uppoamaan vain syvemmälle sen kaulaan. Se onnistui raahautumaan aivan viidakon laidalle, missä oli lähes pilkkopimeää. Johnny roikkui kiinni keihäänvarresta, kunnes tiikeri lakkasi liikkumasta.

Johnny repäisi Rakentajan Kiven eläimen silmäkuopasta ja työnsi tilalle messinkisen kompassinsa. Kannen ollessa kiinni esine oli pyöreähkö ja paljolti saman värinen kuin Rakentajan Kivi. Kiven Johnny sujautti taskuunsa.

”Se on kuollut”, hän sanoi ja veti keihään irti eläimen kaulasta. Pöly alkoi laskeutua. Viimeiset yötaivasta kohti kiipeävät kipinät hiipuivat pois, mutta tuhkaa satoi vielä hetken aikaa. Tietämättä oikein mitä tehdä, Johnny nosti keihään päänsä päälle.

Intiaanit alkoivat huutaa yhteen ääneen. Johnny mietti, josko hänen olisi syytä paeta minkä kintuistaan pääsi. Huuto kuitenkin vaimeni, ja Isebel astui hänen eteensä. Tyttö oli onnistunut pysymään puhtaana, kun taas Johnny oli kauttaaltaan mullan ja veren peitossa.

”Saisinko keihääni takaisin”, intiaani kysyi.

Johnny ojensi aseen Isebelille. Tämä vilkaisi kuollutta Petoa ja näki metallin kiillon toisessa silmässä.

”Koska pelastit tänään monen hengen, päästän sinut menemään.”

”Hiton hyvä homma”, Johnny totesi ja kääntyi kannoillaan. Hän suuntasi viidakon pimentoihin toivoen ehtivänsä kauas, ennen kuin Isebel tajuaisi Pedon Osa-silmän olevan poissa.

Hän kulki pohjoiseen. Missä tahansa hän olikaan, se oli aivan liian syvällä viidakossa. Ilman kompassiaan hän joutui silloin tällöin kiipeämään puuhun tarkistaakseen tähdistä suuntansa. Hän vilkaisi Osaansa. Pari sormea oli irronnut. Ranne oli vääntynyt kummalliseen kulmaan. Kun hän yritti puristaa kätensä nyrkkiin, jokin komponentti kyynärvarressa iski kipinöitä. Osa näytti romuraudalta, mutta Johnny tiesi voivansa korjata sen, mikäli vain saisi tarvittavat työkalut ja varaosat käsiinsä.

Viidakon reunamilla majaili salakuljettajia, piilossa Läntisen Provinssin tullivirkailijoiden valvovilta silmiltä, mutta alle päivämatkan päässä sivistyksestä. Intiaanit antoivat heidän olla, sillä iso osa salakuljettajien kauppatavarasta koostui myrkyistä ja lääkkeistä, joiden alkuperän vain intiaanit tiesivät. Vastineeksi salakuljettajat toimittivat intiaaneille hyödykkeitä, joista viidakossa oli pulaa. Salakuljettajilta Johnny saisi kipeästi tarvitsemansa huollon, sekä toivottavasti laivakyydin Pohjoiseen. Hänen Osansa teki vahingontarkistusta, ja Käyttöliittymä näytti diagnostiikkaikkunaa. Suoritetun seitsemäntoista prosentin perusteella remontti tulisi kalliiksi.

Johnny oli kuitenkin huojentunut, sillä oli pelännyt menettävänsä käden. Sen veroista olisi ollut vaikea löytää. Sitä oli päivitetty lukemattomia kertoja, ja siinä oli varta vasten hänelle itselleen räätälöity ohjelmisto. Hän puski tietään tiheän aluskasvillisuuden läpi ja toivoi pääsevänsä viidakon laidalle ennen aamua.

***

Viidenkymmenen virstan päässä Johnnystä pohjoiseen sijaitsi Läntisen Provinssin pääkaupunki. Siellä, tähystystornin katolla, seisoi vartioston komentaja Mordecai Pitkä.

”Ne pirun punanahat suunnittelevat jotain, sanokaa minun sanoneen”, hän manasi.

”Mikä tahansa heidän suunnitelmansa on, se ei tule onnistumaan”, sanoi apulaiskomentaja Reuben. Hänellä oli enemmän Osia, kuin kenelläkään muulla. Rivimiehet kutsuivat Reubenia leikkisästi robotiksi, tosin vain tämän selän takana.

Mordecai huokaisi.

”Viimeisen kahden viikon aikana en ole saanut yhtäkään raporttia nahinoista intiaanien kanssa. Ja katso” - Mordecai viittasi ylimalkaisesti etelään - ”täältä viidakon laidalle asti, ei ketään. Ei yhden yhtä intiaanien tiedustelijaa!”

Reuben rykäisi.

”Ajattele asian valoisaa puolta”, hän sanoi. ”Hengähdystauko tekee sotilaille hyvää.”

”Heille maksetaan taistelemisesta eikä hengittämisestä. Sitä he voivat tehdä omalla ajallaan. Ja minä saan palkkani mahdollisten uhkakuvien tietämisestä, mielellään jo ennen kuin ne käyvät toteen.”

Mordecai raapi sänkeään.

”Huhut kertovat Siouxien tehneen rauhan Cree-heimon kanssa”, hän sanoi. ”Se tarkoittaisi, että kaikki tasankointiaanit ovat nyt yhdistäneet voimansa. Ilman keskinäisiä kahakoita he voivat keskittää kaiken tarmonsa meihin. Silloin olisimme toden teolla helisemässä.”

”Huhut ovat huhuja. Tasankointiaanit eivät koskaan ole malttaneet olla sotimatta keskenään.”

”Niin, ja se on meidän onnemme”, Mordecai murahti, mutta ei saanut levottomuutta karkotettua mielestään. Hän tuijotti viidakkoon, joka oli pelkkä vihreä viiva horisontissa. Metsä katkesi kuin veitsellä leikaten ja vaihtui loputtomaan aromaisemaan. Provinssin pääkaupunki sijaitsi kukkulan laella muurien ympäröimänä, ja sen vartiotorneista näki kymmenien peninkulmien päähän. Alhaalla maata peittivät hädin tuskin varpuja korkeammat pensaikot ja kellertävä ruoho.

Jossain siellä ne punanahkaiset pirulaiset silti piileksivät. Mordecai siristi silmiään. Tuulenpuuskan mukana hänen nenäänsä kulkeutui aavistus savunhajua.

***

Isebel kyyristyi tiikerinraadon ylle ja nosti sen päätä. Metsästäjä oli vienyt Osan. Hänen ei olisi pitänyt luottaa mokomaan miehenretaleeseen.

Yleensä intiaanit käyttivät hyödyksi kaiken tappamistaan eläimistä, luita ja nahkoja myöten, mutta Osan takia tiikerin ruhoa pidettiin saastaisena, eikä sitä oltu edes nyljetty. Sen viereen oli kaivettu matala kuoppa, ja raato työnnetty sinne.

Isebel nousi ja tarttui lapioon. Koska hänen keihäänsä oli tappanut Pedon, hänen tuli suorittaa juhlallisuudet. Heimonvanhin oli päättänyt, että Osa olisi paras haudata eläimen mukana.

Isebel vilkaisi olkansa yli. Muut seisoivat kauempana. Tyttö mutristi suutaan mietteliäänä. Johnny oli pelastanut monen intiaanin hengen, mutta Isebel tiesi, ettei heimonvanhin antaisi hänen karata Kivi mukanaan. Jos Isebelin äiti saisi tietää Metsästäjän ottaneen Kiven, koko heimo lähtisi miehen perään ja hänet ammuttaisiin täyteen nuolia ennen seuraavaa kukonlaulua.

Lisäksi mies oli haavoittunut, jos niin saattoi sanoa mekaanisen Osan vaurioitumisesta. Hänen jahtaamisensa joukolla ei olisi reilua.

Isebel alkoi lapioida. Pian tiikeri peittyi näkyvistä, mutta Isebel heitti sen päälle lisää multaa, kunnes hänen edessään oli hautakuopan sijaan pieni keko. Sen hän hakkasi lapiolla tasaiseksi. Kukaan ei saisi tietää Kiven kadonneen.

Intiaanit olivat tienneet Kivestä ja tiikeristä jo ennen Metsästäjän saapumista. Itämaalainen mies oli saapunut heidän luokseen viikko sitten ja pyytänyt päästä heimonvanhimman puheille. Isebelin äiti oli ottanut miehen vastaan ja keskustellut hänen kanssaan hyvän tovin kahden kesken. Koko tuon ajan tiikeri, jonka Isebel oli juuri haudannut, oli odottanut kiltisti sidottuna puuhun kylän laidalla. Se oli jopa antanut kylän lasten taputtaa itseään.

Keskusteltuaan itämaalaisen kanssa Isebelin äiti oli määrännyt koko heimon pitämään silmänsä auki Metsästäjien varalta. Itämaalainen oli ottanut lemmikkinsä ja jatkanut matkaansa syvemmälle viidakkoon. Isebelin udellessa äidiltään asiasta tämä oli vain todennut, ettei Rakentajan Kivi saisi joutua vääriin käsiin.

Isebel muisti millaisen verenhimoisen raivon vallassa tiikeri oli hyökännyt kylään. Se ei ollut tehnyt sitä saadakseen ruokaa tai puolustautuakseen. Rakentajan Kivi oli muuttanut sitä. Intiaani meni telttaansa ja pakkasi mukaansa kaiken tarpeellisen. Sitten hän hiipi pois kylästä telttojen lomitse pujotellen. Kukaan ei huomannut, kun hän livahti viidakon pimentoihin. Metsästäjän jälkiä oli pimeässäkin naurettavan helppo seurata.

***

Seuraava luku...

5. luku - Pahan palkka

Seth käveli hämärää kujaa pitkin. Hänen kaavunhelmansa tahriintui sontaan, joka peitti mukulakivin päällystettyä maata, mutta hän ei välittänyt. Hän ohitti kaupustelijoiden rähjäisiä kojuja, mutta tuskin kuuli heidän mairittelevia huutojaan. Tällä kaupungilla ei ollut hänelle enää mitään annettavaa.

Hän puristi kainalossaan esinettä, joka määrittäisi koko valtakunnan kohtalon. Se oli kääritty mittaamattoman arvokkaaseen ryijyyn, jonka hän oli repinyt Pohjoisen Provinssin palatsin seinältä.
Tuhatvuotinen suunnitelma oli käymässä toteen. Vallananastaja oli kuollut.

Pian Seth ottaisi takaisin synnyinoikeutensa, tämän valtakunnan kuninkuuden. Pian hän hallitsisi näitä vätyksiä.

Seth oli vetänyt hupun päähänsä, jotta välttyisi katsomasta vastaantulijoita. Hän kiirehti kohti piilopaikkaansa, eikä hänellä ollut aikaa viivästyksille. Hän kulki kivitalojen ahtaissa väleissä pujottelevalta kujalta toiselle - oikealle, vasemmalle, taas oikealle. Silloin tällöin seiniin ripustetut öljylamput valaisivat hänen tietään, mutta enimmäkseen hän kulki savunhajuisessa pimeydessä. Hänen oli pysyttävä poissa isoilta teiltä kantamuksensa kanssa.

Edessä tie ristesi toisen kanssa. Valtava, kottikärryjä vetävä mies peruutti kulman takaa suoraan Sethiä päin ja oli vähällä kaataa hänet.

"Kannattaisi varoa mihin astut, luuviulu", jättiläinen murahti ja laski kottikärrynsä alas.

Seth veti toisella kädellä hupun päästään, mutta piti toisella lujasti kiinni aarteestaan.

"Anteeksi. En katsonut eteeni", hän sanoi ja yritti jatkaa matkaansa.

Mies astui kädet puuskassa hänen tielleen.

"Siinäpä vasta liukas anteeksipyyntö", hän sanoi. "Siinä on kuitenkin yksi ongelma. Te ette nimittäin törmänneet minuun, vaan minä törmäsin teihin. "

Mies vislasi, ja hänen takaansa kulman takaa astui esiin rotannaamainen nuorukainen.

"Miltä näyttää, Hadvar", jättiläinen kysyi silmät naulittuina Sethiin.

"Lähistöllä ei ole ketään, pomo", tämä vastasi. "Kukaan ei ole näkemässä kun hoitelemme hänet."

Seth perääntyi askeleen ja otti kukkaron vyöltään.

"Pyydän, kuunnelkaa minua. Annan teille kaikki rahani", hän sanoi. "Tässä ei tarvita väkivaltaa."

Rotannaama nauroi kimeää, haukahtelevaa naurua.

"Kuulitko, pomo", hän sanoi. "Ei tarvita väkivaltaa!"

"Pahus", iso mies vastasi ja läjäytti kinkun kokoisen nyrkkinsä kämmentään vasten. "Minä kun niin pidän väkivallasta."

"Niin minäkin, pomo", rotannaama kikatti ja veti ruosteisen veitsen vyöltään.

Kaksikko astui askeleen Sethiä kohti.

"Siinä tapauksessa on hyvä, ettei täällä ole silminnäkijöitä", Seth totesi ja pudotti kantamuksensa kuraiselle kivetykselle. Hän väisti jättiläisen iskun, joka olisi halkaissut hänen päänsä, ja sukelsi tämän hikisen kainalon ali. Nyt hän oli miehen selän takana, mutta niin oli rotannaamakin. Tämä pisti veitsellään. Seth väisti terän, tarrasi pojan ranteeseen ja väänsi. Tuskanhuuto sekoittui katkeavien luiden paukahdukseen ja nuorukainen lankesi polvilleen. Seth sieppasi veitsen hänen kädestään.

Jättiläinen kääntyi karjuen ympäri ja loikkasi Sethiä päin. He iskeytyivät kapean kujan seinää vasten ja ilma pakeni Sethin keuhkoista. Hän irvisti tuskasta.

Jättiläisen suu avautui ja hänen silmänsä laajenivat hämmästyksestä. Hän haparoi käsillään rintaansa. Hänen sormensa raapivat Sethin hansikkaisiin verhottua kättä.

Seth käänsi veitsen kahvasta. Jättiläinen korahti, mutta onnistui jotenkin yhä litistämään häntä seinää vasten.

"Luovuta jo", Seth sanoi ja punnersi kaikin voimin. Jättiläinen kaatui kuin pystyynkuollut puu. Seth veti syvään henkeä ja tunnusteli kylkeään. Tältä siis tuntui alasimen ja vasaran väliin joutuminen.

Rotannaama kompuroi pakoon murtunutta rannettaan pidellen.

"Unohditko jotain", Seth huusi. Hän veti veitsen irti jättiläisen rinnasta, tähtäsi ja heitti. Ase upposi pojan selkään ja tämä kaatui holtittomasti kasvoilleen.

Seth nosti aarteensa maasta ja irvisti kuraantuneelle ryijylle. Hän jatkoi matkaansa kohti piilopaikkaansa, mutta pysähtyi rotannaaman kohdalle. Tämä yritti ryömiä mutaisella kadulla yhdellä kädellä, sillä veitsi oli uponnut kahden alimman selkänikaman väliin.

"Harmi, ettei lähistöllä ole ketään", Seth sanoi. "Muuten joku voisi ehkä auttaa sinua."

Hän jatkoi matkaansa. Jo muutaman korttelin jälkeen rotannaaman surkeat avunhuudot hiipuivat kuulumattomiin.

"Ja minä kun luulin, että pidät väkivallasta", Seth mutisi. Hän oli saapunut kulkemansa kujan päähän. Edessä oli rautavahvisteinen ovi. Hän käänsi avainta lukossa ja ovi avautui kitisten pimeään varastoon.

Hän livahti sisään ja sulki oven perässään. Sisällä hän kaiveli hetken taskujaan ja sytytti sitten pienellä pöydällä olevan öljylampun. Hän asetti aarteensa sen vierelle. Sitten hän riisui kaapunsa ja hansikkaat käsistään, ja heitti ne mytyksi lattialle. Hänen kätensä kiiltelivät metallisina lampun valossa.

***

Seuraava luku...