8. luku - Sodan alkusoitto

”Aseisiin”, Robotti-Reuben huusi. Hiekka pöllysi, kun villisti kiljuva intiaanilauma ratsasti muurinviertä. Reuben asettui toisen polvensa varaan ja latasi tarkkuuskivääriään. Intiaanit ampuivat muurinharjaa kohti jousillaan ja musketeillaan, mutta laukkaavan ratsun selästä kohteeseen osuminen oli arpapeliä.

”Miltä tilanne näyttää”, Mordecai kysyi. Reuben laski kiväärin jalustalleen ja siristi silmiään.

”Niitä on enemmän kuin koskaan aiemmin, mutten usko niiden pääsevän muurin ylitse”, hän vastasi. Hän sai ensimmäisen vihollisen tähtäimeensä ja painoi liipasinta. Luoti osui ratsastajaa olkaan, ja tämä putosi hevosensa selästä. Ilman ohjastajaa eläin juoksi vaistomaisesti muiden hevosten perässä. Reuben sääti kiireisesti tähtäintä.

”Hitusen liikaa vasemmalle”, hän mutisi ja ampui uudestaan. Tällä kertaa uhri lyyhistyi kuolleena hevosensa selkään, luodinreikä kallossaan. Reuben nyökkäsi tyytyväisenä.

”Ihmettelen vain, miksi hyökätä pääporteille”, hän totesi. ”Toisella puolen kaupunkia on vähäisempi puolustus.”

”Olen miettinyt samaa”, Mordecai sanoi ja kääntyi tähyilemään kaupungille.

Hänen paikaltaan muurinharjalta oli hyvä näkyvyys. Kerrostalojen väleissä oli puistoalueita ja sinne tänne ripoteltuja matalampia rakennuksia. Siviiliväestö oli linnottautunut koteihinsa. Vain parakkien lähistöllä kävi hyörinä, kun vahvistusjoukkoja käskytettiin muureille. Liikennettä kulki toiseenkin suuntaan lääkintämiesten kuljettaessa haavoittuneita paareilla kohti hoitokeskusta.

Aivan kaupungin keskustassa oli Presidentinlinna. Se oli vitivalkoisesta marmorista rakennettu upea rakennus, joka erottui kaupungin puu- ja tiilitaloista kuin helmi soran seasta. Mordecai otti kaukoputkensa ja suuntasi sen kohti Presidentinlinnaa. Silloin hän huomasi intiaanipukimiin verhoutuneen hahmon, joka seisoi Presidentinlinnan katolla ja pyöritti lassoa päänsä yllä. Mordecai tarrasi kiinni Reubenin metallisesta olkapäästä.

”Katso!"

Reuben kääntyi kivääreineen tähtäämään kaupungille, mutta ennen kuin hän sai vihollisen jyvälle tämä hyppäsi katolta. Kesken ilmalennon tunkeilija sinkosi köyden katonharjalla seisovan savupiipun ympärille. Köysi kiristyi ja intiaani heilahti toisen kerroksen parven avoimesta ikkunasta sisään.

”Missä helvetissä Presidentin vartijat ovat”, Mordecai manasi. ”Minä menen sinne. Lähetä sotilaita perässäni kaupungille. Missä liituri on?”

”Ylhäällä”, Reuben sanoi ja osoitti vartiotornia.

Mordecai ryntäsi tornin ovelle ja katosi rappuja ylös ratsastussaappaiden kopinan saattelemana. Pian liiturin roottori pyörähti suhisten käyntiin ja hentorakenteinen kone syöksähti ilmaan tornin huipulta. Se teki muutaman kaarroksen vartiotornin ympäri keräten vauhtia ja syöksyi sitten huimaa nopeutta kohti Presidentinlinnaa.

Reuben katsoi tarkkuuskiväärinsä tähtäimen läpi, miten kone kiiti kohti alakerran suurta juhlasalia. Juuri ennen törmäystä Mordecai loikkasi kyydistä ja pyörähti ketterästi kuperkeikan nurmella. Liituri räsähti juhlasalin isoimman ikkunan läpi sisään Presidentinlinnaan. Sirpaleet sinkoutuivat ilman halki. Kuului pamahdus, kun liiturin polttoöljymoottori räjähti.

Mordecai nousi ja asteli sisään rakennukseen kulkuneuvonsa jättämästä reiästä.

”Hän on mielipuoli”, Reuben totesi itsekseen. Sitten hän kutsui luutnantit koolle.

”Jokaisen jaoston paras ampuja välittömästi Kotkanpesään komentajan tueksi”, hän sanoi. ”Presidentti on välittömässä hengenvaarassa.”

***

Johnny kuuli aseiden paukkeen jo kaukaa ja kiirehti viidakon reunalle. Metsän laidalta hän näki kaupungin tornitalojen kohoavan tasangon tuolla puolen. Hän ei tiennyt, mistä taistelu oli alkanut, mutta tajusi heti jääneensä rintamalinjan väärälle puolelle.

Hän näki pienen pensaikon edessäpäin ja säntäsi juoksuun. Isebel oli kulkenut tästä aiemmin samana päivänä. Kiroten Johnny lähti ryömimään pusikoiden suojassa kohti kaupunkia.

***

Poliisikomentaja Gwynne saapui Etelän hallitsijan palatsin porteille ja huokaisi helpotuksesta astuessaan sisään. Sisällä ilma oli viileämpää, eikä siellä ollut moskiittoja.

”Miten te onnistutte pitämään itikat ulkona”, hän kysyi Falk Haukanvarpaalta, joka nilkutti häntä vastaan kävelykeppiin nojaten.

”Viisikymmentä palvelijaa heiluttaa kärpäslätkiä aamusta iltaan”, Falk naurahti. Miehen aksentti oli karkea, ja hänen äänensä matala ja voimakas. Poliisikomentaja Gwynne nyökkäsi.

”Ihailtavaa taloudenhoitoa”, hän sanoi.

”Maistuisiko teille kuppi teetä”, Falk kysyi.

”Toki, ylhäisyys”, sanoi Gwynne. ”Liittyen työasioihin, onko karhunrauta täällä?”

”Pyydän, kutsukaa minua Falkiksi. En tunne itseäni järin ylhäiseksi juuri nyt”, Falk sanoi kävelykeppiään kohottaen. Hän viittilöi lähimmän palvelijan paikalle ja kuiskasi jotain tämän korvaan. Palvelija kiirehti pois.

Falk linkkasi työpöytänsä äärelle ja avasi ylälaatikon. Sieltä hän kaivoi peltisen salkun, jota ojensi Poliisikomentajalle. Gwynne otti sen vastaan, laski teepöydän päälle ja kurkisti sisään. Salkussa oli kuivuneen veren, mullan ja erilaisten kasvinosien tahrima karhunrauta.

Falk käänsi selkänsä pahoinvoivana.

”Emme ole puhdistaneet sitä, koska etsiväsi voivat kuulemma löytää siitä johtolankoja, jotka ovat liian pieniä paljain silmin havaittaviksi”, hän sanoi.

”Totta”, sanoi Gwynne ja pamautti kannen kiinni. Hän nosti salkun pois pöydältä ja asetti sen lattialle. Falk viittasi tuoleja pöydän ääressä. He istuutuivat ja palvelija toi heidän teensä.

”Annan käyttöösi henkivartijan. Kaikki Etelän kansalaiset eivät erityisesti pidä valkoisista.”

Gwynne siemaisi teetään.

”Enpä voi syyttää heitä. Väkeni on tehnyt monenlaista vääryyttä muita rotuja kohtaan vuosien varrella”, hän totesi. ”Voitko kertoa tästä Hullusta Apinasta? Jotain mikä auttaisi selvittämään miksi se ottaisi Horuksen Varpaan?”

”Vain yhden asian. Sillä oli kaulapanta, eikä se ollut mikä tahansa koriste-esine. Voisin vaikka vannoa, että se oli Osa.”

Gwynne nyökkäsi.

”Niin arvelinkin. Pelkkä eläin tuskin osaisi himoita Horuksen Osia ja niiden suomaa valtaa. Pedolla on siis jossain isäntä tai emäntä, joka on kaiken tämän takana. Uskoakseni sama henkilö on vastuussa Amoksen murhasta.”

”Miten aiot saada hänet kiinni?”

”Ensin meidän on tutkittava todisteita. Sitten pyydystämme Apinan”, Gwynne sanoi. ”Pedon avulla saamme syyllisen ennemmin tai myöhemmin satimeen.”

”Toivottavasti ennen kuin hän ehtii myydä Varpaan. Katsokaas, Horuksen Osiin liittyy muutama asia, joista harva on tietoinen.”

”Millaisista asioista nyt on kyse?”

”Mikäli kerron teille, teidän täytyy luvata pysyä asiasta ehdottoman hiljaa. Koko valtakunnan kohtalo voi riippua siitä.”

”Huuleni ovat sinetöidyt. Jos tämä tieto voi auttaa minua tutkimuksissani, teidän tulee ehdottomasti kertoa se minulle.”

”Joku yrittää yhdistää Horuksen Osat. Yhdessä ne ovat enemmän kuin osiensa summa. Oletko kuullut Salatuista Oikeuksista?”

”En.”

”Jos joku saa kaikki Horuksen Osat itselleen, hän pystyy hallitsemaan Käyttöliittymää, ja sitä kautta jokaista Osaa ympärillään.”

Falk nojautui lähemmäs Gwynneä.

”Kutsuin sinut, koska olet Neljän Provinssin taitavin poliisimies”, hän kuiskasi. ”Toivon, että voit pysäyttää murhaajan ennen kuin on myöhäistä.”

Poliisikomentaja Gwynne huomasi teekupin kilisevän käsissään. Hän pakotti sen asettumaan, ennen kuin siemaisi pitkän hörpyn mausteista teetä.

”Meillä saattaa siis olla käsissämme vallankumous.”

Falk nyökkäsi kasvot vakavina.

”Minun valtani on jo nyt vaakalaudalla, sillä ilman Varvasta olen vain yksi heimopäällikkö muiden joukossa. Kun muut tajuavat tämän, olen mennyttä kalua, ja Etelä syöksyy sisällissotaan. Horuksen Osat ovat syy siihen, miksi provinssien liittouma on kestänyt halki vuosisatojen. Rakentajien kadottuakin ihmiset tarvitsivat johtajakseen enemmän kuin ihmisen – he olivat tottuneet siihen aina hamasta muinaisuudesta saakka. Horuksen Osat tekivät meistä Rakentajien vallanperijöitä.”

Gwynne hörppäsi teekuppinsa tyhjäksi ja laski sen pöydälle.

”Minun on vietävä todistusaineisto miesteni tutkittavaksi pikimmiten.”

Falk nyökkäsi. Gwynne nousi, otti salkun ja suuntasi kohti uloskäyntiä. Palatsin ovella hänen eteensä astui valtava yönmusta soturi, joka teki kunniaa.

”Minut on määrätty saattamaan teitä”, soturi sanoi.

”Mikä on nimesi?”

”Emmanuel.”

”Mainiota, Emmanuel. Menkäämme.”

Soturi asettui Gwynnen eteen ja tähyili valppaana ympärilleen heidän marssiessaan kohti vierasmajoitustiloja. Gwynne hypisteli Todistuskappale Numero Neloseksi nimeämäänsä peltisalkkua. Hän oli aina halunnut suuren tutkinnan vastuulleen, mutta tämä alkoi olla liikaa.

He saapuivat vierasmajan ovelle, ja Gwynne astui sisään. Emmanuel jäi vartioon rakennuksen edustalle.

Viidakosta heitä tuijotti ilkeämielinen, karvainen olento. Se kiikkui hetken puun latvassa ja rapsutti kirppuista päätään Horuksen Varpaalla, jota se piteli kädessään kuin puoliksi syötyä nakkia. Sitten eläin huomasi maassa mehukkaan kovakuoriaisen. Se kiipesi alas ja laski Osan maahan. Se poimi kuoriaisen käteensä, rutisti ötökän kuoliaaksi parkkiintuneiden sormiensa välissä ja pisti makupalan suuhunsa.

Kaulapanta päästi sähköisen äänen ja eläin älähti tuskasta. Kuin tulisilla hiilillä se kiirehti poimimaan Horuksen Varpaan maasta kivusta irvistellen. Se painoi Osan rintaansa vasten. Polte hellitti.

Isäntä tarkkaili kaiken aikaa.

***

Isebel laskeutui rappusia varuillaan. Presidentti käveli hänen perässään puristaen pistooliaan.

”En olisi uskonut, että saisin turvakseni juuri sinut”, mies totesi varovaisesti. ”Mistä tiesit tulla avukseni?”

Tyttö ei kääntynyt katsomaan seuralaistaan, mutta hänen suupielensä kiristyivät.

”Itse asiassa olin tuomassa tänne erästä esinettä, jotta voisit pitää sen turvassa, mutta tilanne sai odottamattoman käänteen. Ehdimme kuitenkin keskustella tästä yllin kyllin sitten, kun olemme saaneet sinut turvaan, herra Presidentti.”

”Kutsuisitpa minua isäksi, Isebel”, Presidentti huokaisi. ”Miten ajattelit kuljettaa minut turvaan?”

”Muistatko, kun kielsit minua leikkimästä kaupungin alla kulkevissa luolissa, kun olin vielä tyttönen?”

”Muistan tietenkin.”

”No, minä en totellut. Pääsemme luolia pitkin viidakkoon asti. Sieltä menemme heimoni luokse.”

”Osaatko suunnistaa luolissa?”

”Tulin kaupungille niiden kautta.”

”Toivottavasti vihollinen ei ole kuullut niistä.”

”En ole koskaan kertonut niistä muille kuin sinulle, ja minähän ne löysin.”

Mies raapi leukaansa.

”En usko, että Presidentinlinnassa on sisäänkäyntiä luolastoon. Miten pääsemme niihin?”

”Viinikellarin seinän takana on käytävä.”

Mies tarttui Isebeliä hihasta.

”Mutta eikö hän seuraa perässämme?”

”Minulla sattuu olemaan mukanani kilotolkulla trotyyliä, jonka otin asevarastosta. Kun olemme luolissa, räjäytämme sisäänkäynnin umpeen.”

”Mutta agenttini ovat vielä sisällä!”

”He ovat kuolleita. Näin katolta murhaajan tappavan heidät. Hän on jo sisällä Presidentinlinnassa. Meidän on pidettävä kiirettä.”

He saapuivat juhlasalin jykevien ovien äärelle.

”Portaat viinikellariin ovat salin toisella puolella”, Presidentti sanoi. Isebel potkaisi ovet auki ja heittäytyi huoneeseen. Pitkä hahmo vilahti hänen näkökentässään ja kylmä piippu painui hänen takaraivoaan vasten.

”Älä ammu”, Presidentti huudahti. ”Mordecai, luojan kiitos. Vartijani ovat kuolleet. Tappaja on sisällä rakennuksessa. Tämä nainen pelasti minut salamurhaajalta.”

Sanaakaan sanomatta Mordecai laski aseensa. Isebel suoristi selkänsä.

Mordecai vilkaisi ympärilleen, ennen kuin työnsi juhlasalin ovet kiinni. Pian liiturin palava raato täytti huoneen taas sakealla savulla, joka kirvelsi silmiä ja keuhkoja. Se kuitenkin peitti heidät vihollisten katseilta. Mordecai painoi hihansa suulleen ja kumartui kyyryyn savuverhon alle. Muut seurasivat esimerkkiä.

”Miksi tulitte juhlasaliin”, Mordecai kysyi.

”Olemme menossa viinikellariin”, Isebel sanoi. ”Siellä on salainen uloskäynti.”

Mordecai nyökkäsi, aivan kuin tämä ei olisi ollut hänelle mikään uutinen.

”Menkää edeltä”, hän sanoi. ”Minä suojaan selustaanne.”

***

Tuokion kuluttua vartioston tarkka-ampujat saapuivat Presidentinlinnan pihaan. He hiipivät pihamaan halki ja löysivät vartiossa olleiden agenttien ruumiit. Ne oli raahattu pihaa koristavien pensaiden juurelle piiloon.

Sotilaat kiirehtivät rakennuksen ovelle. Ennen kuin he ehtivät avata massiiviset tammiovet, räjähdys järisytti maata. Vaistomaisesti sotilaat heittäytyivät maihin. Presidentinlinnan julkisivu luhistui heidän edessään. Tiilimurskaa ja tomua satoi heidän päälleen.

”Hyvä jumala”, yksi sotilaista totesi.

Joukon komentaja nousi seisomaan vapisevin jaloin.

”Hakekaa Robotti heti paikalla tänne. Kotkanpesä on sortunut.”

Viestinviejä ryntäsi vartiostoa kohti.

Ulkona intiaanien huudot loittonivat. Sotilasjoukon komentaja veti syvään henkeä ja kyykistyi. Hän katsoi joukkoaan kasvoillaan epätoivoinen ilme.

”Intiaanien hyökkäys taisi olla pelkkää hämäystä”, hän kuiskasi.

Hänen alapuolellaan Isebel johdatti kahta seuralaistaan käytävien läpi. Intiaani oli seikkaillut näissä luolissa lapsena ja tiesi niiden jokaisen kulman ja käännöksen.

***

Tappaja nosti valtavan betonijärkäleen päältään ja viskasi sen syrjään. Hän nosti kaapunsa helmaa ja tarkasteli biomekaanista jalkaansa. Se oli päällisin puolin vahingoittumaton. Käyttöliittymä näytti kuitenkin virheilmoituksia, eikä hän pystynyt astumaan jalalle koko painollaan. Hän kytki Osan eheytystilaan.

Hän kuuli edellä kulkevan kolmikon pakenevat askeleet ja lähti nilkuttamaan uhriensa perään. Haava hänen otsallaan kasvoi umpeen, ja muutaman hetken kuluttua edes arpea ei ollut jäljellä.

”Vai haluatte te leikkiä kuurupiiloa”, hän mutisi.

***

Johnny kurkisteli pusikon suojasta kaupungin suuntaan. Aseet paukkuivat ja intiaanit huusivat villejä sotahuutojaan. Johnny kiristeli hampaitaan.

Äkkiä huudot taukosivat ja intiaanit kääntyivät kuin yhteisestä merkistä. Ratsujaan hoputtaen he katosivat yön varjojen suojaan. Muureilta kuului hämmästyneitä huudahduksia. Muutama innokas ääni kohosi hurraa-huutoihin, ja pian muurinharjalla vallitsi täysi juhlatunnelma. Sitten alavireinen torven törähdys vaiensi riemun.

Johnny nousi varovasti seisomaan. Aro metsän ja kaupungin välillä oli tyhjennyt. Hän skannasi Osallaan maastoa ja löysi taas Isebelin jäljet. Hän ehti ottaa muutaman askeleen, kun vaimea vihellys rikkoi hiljaisuuden.

Hän heittäytyi vatsalleen ja tirkisteli pitkien heinien lomasta äänen lähdettä etsien.

Kaapuun pukeutunut hahmo astui esiin varjoista ja käveli metsänrajaa kohti. Hän venytteli hartioitaan. Jokin hahmon olemuksessa kertoi Johnnylle, että oli viisainta pysyä hiljaa. Hän pidätteli hengitystä.

Hahmo vihelsi uudestaan, ja tällä kertaa metsän suunnalta kuului vastaus. Hän pysähtyi odottamaan.

Natiiviliittouman intiaanisoturi ratsasti paikalle toista ratsua taluttaen.

”Menetin monta soturia”, intiaani sanoi. ”Sinun on parasta seisoa sanasi takana, muukalainen.”

Kaapumies kiipesi ylimääräisen ratsun selkään.

”Älä huoli, Watchachan. Presidentti on poissa kuvioista. Pian koko Läntinen Provinssi on natiiviliittouman hallinnassa.”

Kaapumies ojensi intiaanille nahkapussin.

”Voit kustantaa kaatuneille sotureillesi hyvät hautajaiset ja heidän perheilleen hyvän loppuelämän.”

Intiaani kurotti pussia kohti epäluuloisesti. Hän sieppasi sen kuin varastaisi saaliin kyykäärmeen leuoista. Kaavun hiha liikahti ja alta paljastui hohtava Osa, jonka Johnny oli nähnyt ennenkin, kotikaupungissaan Pohjoisessa.

Miehellä oli Horuksen Nyrkki, mutta hän ei ollut Amos Vahvakäsi.

Johnny yritti ryömiä lähemmäs. Kaapumies käänsi heti katseensa hänen suuntaansa ja viittasi intiaania olemaan hiljaa. Johnny jähmettyi. Hän tunsi huppuun piilotettujen silmien nuolevan maata ympärillään. Muukalainen käänsi hevosensa hänen suuntaansa ja kannusti otusta hitaaseen käyntiin.

Johnny yritti upota maan sisään pelkällä tahdonvoimalla. Hiki helmeili hänen otsallaan yön viileydestä huolimatta.

Kalkkarokäärmeen kalistin päästi äkäisen rätinän Johnnyn pään vieressä. Muukalainen kiskaisi suitsista pysäyttääkseen ratsunsa. Johnny rukoili ääneti kaikkia tuntemiaan jumaluuksia.

”Länsi on täynnä myrkyllisiä eläimiä ja kasveja”, Watchachan-niminen intiaani totesi kaapumiehelle. Tämä vastasi kääntämättä katsettaan Johnnyn piilopaikasta: ”En malta odottaa, että se siirtyy natiiviliittoumanne yksinomaisuudeksi.”

Sitten kaapumies käänsi ratsunsa ja sylkäisi maahan.

”Onni myötä, Watchachan”, hän sanoi ja iski kannukset ratsunsa kylkeen. Eläin hirnahti ja ampaisi laukkaan. Se ohitti Johnnyn piilopaikan vajaan kolmenkymmenen jalan päästä. Johnny oli vähällä huokaista, mutta kalkkarokäärmeen kalistus kuului taas, vielä lähempänä hänen korvaansa.

Johnny rukoili äänettömästi ja sääti Osansa sieppaustilaan. Hän sulki silmänsä ja kuunteli käärmeen ääntä. Hetken ajan hän pidätti hengitystään. Sitten hän kierähti pois käärmeen ulottuvilta ja nappasi kiinni sen hyökkäävistä leuoista Osallaan.

Intiaani ei ollut huomannut häntä, vaan tarkasteli lumoutuneena pussinsa sisältöä.

”Ratsasta heimolaistesi luo”, Johnny kuiskasi.

Intiaani kiristi pussin nyörin ja sujautti aarteen taskuunsa. Hän katseli hetken metsänrajaan sytytettyjä leiritulia arvioiden. Hän kokeili vielä taskuaan, kuin varmistaakseen pussin olevan yhä tallella.

Hetken epäröityään hän karautti ratsullaan pois. Johnny kuuli miehen sanat tämän tervehtiessä veljiään.

”Kirottu valkonaama huijasi meitä”, intiaani sanoi. ”Hän ei maksanut palkkiotamme.”

Intiaanien joukosta kuului vihaisia huudahduksia, mutta Watchachan vaimensi ne nostamalla kätensä pystyyn.

”Mutta vähät rahasta, sillä koko Länsi on pian meidän”, hän karjaisi. ”Presidentti Johnson on kuollut!”

Johnny sulki silmänsä ja huokaisi. Sitten hän tajusi mitä piteli käsissään. ”Saat elää, koska pelastit henkeni”, hän sanoi ja viskasi kalkkarokäärmeen niin kauas kuin Osallaan kykeni.

Johnny käänsi Käyttöliittymän takaisin jäljitykselle.

”Isebel”, hän murahti itsekseen. ”Olet minulle melkoisen selonteon velkaa.”

***

Monsieur le Vizier kaatoi itselleen snapsin. Hän oli päästänyt Sigfriedin vapaalle, eikä tiennyt, miten saisi ajan kulumaan. Hän ei koskaan myöntäisi tätä hovimestarilleen, mutta Sigfried onnistui vuoraamaan kolkon kartanon kodikkuuden ilmapiirillä. Se oli eräänlaista taikuutta. Hän tapasi pedata sängyt ja sytyttää takkaan tulen, mutta pelkästään näiden toimenpiteiden toistaminen ei tehnyt paikasta kotia – ei, ellei Sigfried ollut niitä tekemässä.

Herra le Vizier ei viettänyt tässä asunnossa yhtäjaksoisesti pitkiä aikoja, sillä diplomaatin työtehtävät pakottivat hänet usein Etelään. Hän kuitenkin toivoi, että voisi jonain päivänä asettua aloilleen, kenties löytää itselleen jalosukuisen naisen.

Hän oli kuitenkin tehnyt monenlaisia sopimuksia ja vastaanottanut liian moninumeroisia rahasummia, jotta voisi noin vain eläköityä. Se vaatisi monen palveluksen kuittaamista korkoineen. Tämä oli hänen tilaisuutensa. Sponsori oli aina pitänyt sanansa maksujen suhteen.

Monsieur le Vizier yritti olla ajattelematta, mitä mies mahtoi haluta Johnnystä. Miksi hän halusi Johnnyn tuovan Kiven itse, ja vielä Juopuneen Jousimiehen kaltaiseen roistojen kokouspaikkaan? Itäsatama ei ollut Pohjoisen Provinssin vieraanvaraisimpia paikkoja. Sieltä palkattiin kovanaamoja jos jonkinlaiseen hämäräbisnekseen.

Le Vizier siemaisi snapsinsa ja huokaisi. Illan hämärinä tunteina hänen oli nykyään usein vaikea nukkua, kun Sigfried oli poissa. Hän laski tyhjän snapsilasin pöydälle ja sieppasi sen sijaan käteensä puolillaan olevan pullon. Hän asteli kokoelmansa ääreen ja kosketti vitriinin lasiovea etusormellaan.

Vitriinissä oli monenlaisia Osia, mutta yksi hyllypaikoista oli tyhjä. Siihen oli kuitenkin jo valmiiksi laitettu kyltti, jossa luki ”Rakentajan Kivi”.

Tuo hylly tulisi ilmeisesti jäämään tyhjäksi.

”Mikä tekee Kivestä niin arvokkaan”, Le Vizier tuumaili itsekseen. ”Sponsori lupasi hukuttaa minut rahaan, mutta aikooko hän hukuttaa sinut Itäsatamaan, Johnny?”

Hän joi tukevan hörpyn suoraan pullonsuusta ja irvisti.

”Olemme tehneet yhdessä paljon kauppoja, sinä ja minä. Nyt kuitenkin pelkään, että olen ehkä johdattanut meidät liian syviin vesiin.”

Hän nosti pullon huulilleen ja kallisti päätään taaksepäin. Tällä kertaa hän joi, kunnes pullo oli tyhjä.

***

Seuraava luku...