Johnny huomasi salakuljettajat heti sen jälkeen, kun he olivat huomanneet hänet. Hänen takaansa kuului haulikon latausääni.
”Kädet”, ääni sanoi.
Johnny nosti kätensä näkyville päänsä taakse. Osan liikuttaminen sai Käyttöliittymän villiintymään, ja eheytyksen etenemisestä kertova palkki otti takapakkia. Johnny kirosi äänettömästi. Kylmä piippu painui hänen lapaluidensa väliin ja paimensi häntä eteenpäin.
Salakuljettajien leirissä oli vilinää. Ihmiset tuskin vilkaisivatkaan Johnnyn suuntaan, kun häntä saatettiin johtajan puheille. Leiri koostui teltoista ja hukkapuusta kyhätyistä hökkeleistä. Yksi mökki oli muita isompi ja maalattu miltei katonrajaan asti. Johnnyä puskettiin sen suuntaan.
Majan edustalla istui aurinkotuolissa lihava mies, joka luki kellastunutta nakulehteä. Johnny hymyili tutut kasvot nähdessään. Tämä oli salakuljettaja Perkins, kalju tavallistakin hikisempänä kiiltäen. Perkins nosti katseensa lehdestään ja huomasi Johnnyn.
”Perhana! Laske pyssysi Gunnar, tämä tässä on Metsästäjä-Johnny. Minä menen hänestä takuuseen.”
Piippu irtosi Johnnyn selästä ja hän uskaltautui kurkistamaan olkansa yli. Karhun kokoinen ja näköinen Gunnar mulkoili häntä pettyneenä asettaan roikottaen. Johnny kääntyi takaisin leirin johtajan puoleen.
”Perkins, senkin vanha lurjus. Luulin, että olit jo lopettanut hommat ja lähtenyt Pohjoiseen elämään herroiksi. Mitä sinä teet vielä itikoiden armoilla?”
”Minäkö eläisin herroiksi? Pah! Jatkan vielä toiset puoli vuosisataa ennen eläkepäiviä. Kuka pitäisi tämän kyläpahasen pystyssä ilman minua? Ei ainakaan Gunnar. Tämä rupusakki tarvitsee liiketoiminnalleen aivot ja jonkun pitämään kuria.”
Gunnar mutisi partaansa. Perkins viskasi lehtensä maahan ja nousi tuolistaan. Hän tarrasi Johnnyn Osa-käteen molemmin käsin ja ravisti innokkaasti. Johnny irvisti.
Perkins vilkaisi Osaa ja päästi irti. Johnny arveli miehen pelkäävän sähköiskua. Hyvä ettei sentään ollut repinyt Osaa lopullisesti hajalle.
”Hitto soikoon, Johnny, oletko sinä tapellut karhun kanssa?”
Johnny virnisti.
”Tiikerin", hän sanoi.
Perkins repesi nauramaan uskomatta korviaan, mikä ei haitannut Johnnyä. Mitä vähemmän Perkins tiesi, sen parempi Johnnyn ja hänen työnantajansa Monsieur le Vizierin kannalta. Salakuljettajat olivat ahnetta sakkia ja Rakentajan Kivi oli erittäin arvokas. Perkins kietaisi kätensä Johnnyn olalle ja lähti saattamaan häntä.
”Eiköhän sinut vielä kuntoon saada. Minun mekaanikkoni korjaisi kätesi uuden veroiseksi, vaikka sen päälle olisi astunut hörökorvainen norsu.”
Perkins myhäili. Norsuja eli samoilla seuduilla kuin tiikereitäkin.
”Toivottavasti mekaanikkosi on halpa”, Johnny sanoi. ”Viidakossa ei ole järkevää pitää mukanaan suuria summia käteistä.”
”Senkin röyhkeä sika”, Perkins röhötti. ”Meidän täytyy neuvotella ehdot osamaksulle. Tajuatko?”
”Monsieur le Vizier on luvannut kattaa juoksevat kuluni tämän viidakkoreissun ajalta. Saat kyllä palkkiosi, mutta saatat joutua hieman odottamaan. Leiristä löytyy varmaankin sähkötin, jotta voitte neuvotella maksusuunnitelmasta hänen kanssaan?”
”Le Vizierille voin kyllä antaa luottoa ja sähkötinkin meiltä löytyy. Haluatko lähettää terveisiä?”
”Ainoastaan, että palaan pikapuoliin Pohjoiseen.”
***
Poliisikomentaja Gwynne asteli punaisella narulla aidatulle rikospaikalle. Aitaus kuhisi väkeä – poliisimiehet etsivät johtolankoja. Toistaiseksi heitä ei ollut onnistanut, sillä niin ruumis kuin osa irtaimistoakin oli pahoin palanut. Gwynne kuitenkin tiesi, että he löytäisivät vielä jotain. Rikos jätti aina jälkensä.
Juuri silloin eräs työntekijä nousi pidellen karvaa kädessään.
”Tämä ei ole peräisin uhrista”, hän sanoi.
Mies oli itämaalainen ja lyhyt jopa heidän mittapuullaan. Hän oli liittynyt poliisivoimiin alle vuosi sitten, mutta Gwynne arvosti miehen erinomaista kykyä löytää pieniä esineitä ja oli siksi ylentänyt hänet valiotiimiin.
”Hyvää työtä, Yun.”
Itämaalainen laittoi karvan tikkuaskin kokoiseen peltirasiaan, jonka kanteen hän kirjoitti: ”Tapaus Amos, Todiste #001”, aivan kuin todisteita koskaan löytyisi kolminumeroista määrää.
Hän polvistui takaisin lattialle ja hänen toinen pupillinsa laajeni valtavaksi. Silmä skannasi näkymää. Hän löysi toisenkin karvan, ja sitten vielä kolmannen. Kaksi uutta löytöä päätyivät omiin rasioihinsa. Yun tutkisi ne myöhemmin perinpohjaisesti, mutta tiesi jo pelkän vilkaisun perusteella, että karvat olivat peräisin eläimestä. Amos Vahvakättä ei kuitenkaan polttanut elävältä minkäänlainen eläin.
Murhaaja oli ihminen, joka osasi peittää jälkensä.
***
Isebel katseli piilostaan, kun Johnnyä saatettiin johtajan asunnolle. Hän toivoi kuumeisesti, ettei mies myisi Rakentajan Kiveä salakuljettajille. Silloin sen nappaaminen olisi paljon vaikeampaa.
Intiaani huomasi Johnnyn olevan väleissä Perkinsin kanssa ja veti tästä omat johtopäätöksensä: salakuljettajat hoitaisivat Johnnyn kuntoon halvalla. Rakentajan Kivi olisi liian arvokas vaihdettavaksi huoltoon.
Isebel odottaisi, että Johnny olisi yksin, ennen kuin varastaisi Kiven. Toisin kuin Metsästäjä-Johnny, hän pystyisi pitämään Osan poissa vääristä käsistä.
Hän odotti kärsivällisesti puolen päivän ajan, kunnes Metsästäjä tuli ulos Perkinsin majasta. Mies kulki salakuljettajien leirin halki ja vaihtoi muutaman sanan tallimestarin kanssa. Tämä ohjasi hänet erään hevoskärryn luo. Ajuri kiipesi paikalleen ja heilautti suitsia. Hevoset päästivät hirnahduksen ja lähtivät laukkaan.
Isebel kiersi leirin ja saapui polulle, jota pitkin kärryt olivat ajaneet pois. Tie kiemursi kohti itää, mistä tyttö päätteli sen vievän salakuljettajien satamaan. Hän saisi vaunut kiinni ennen iltaa, sillä hevosia oli välillä lepuutettava.
Toivottavasti Metsästäjä ei ollut vielä ehtinyt hukata Kiveä.
***
Falk aisti liikettä edessään. Hän nosti kätensä merkiksi takana tulijoille.
”Mitä näet”, eräs upseeri kysyi kuiskaten.
”Apina”, vastasi Falk, kun Käyttöliittymän rakeinen graafinen esitys päivittyi. ”Anna minulle aseesi.”
Mies ojensi hänelle kiväärinsä.
Falk laskeutui toisen polvensa varaan ja asetti aseen perän tukevasti rintalihaksensa ja hartiansa väliin. Hän tasasi hengityksensä. Käyttöliittymän näkymä asettui hitaasti. Hän oli painamaisillaan liipaisinta, kun eläin loikkasi alas kannon päältä ja säntäsi pois.
He rynnistivät sen perään. Falk loikki eläimen lailla kuoppien ja lahonneiden puunrunkojen yli. Veren kohina täytti hänen korvansa, ja hän haukkoi sademetsän kosteaa ilmaa keuhkojensa täydeltä.
Apina pysähtyi. Falk otti vielä muutaman askeleen ja kyyristyi sitten huohottaen. Huuman laantuessa hän tajusi kaartinsa jääneen taakse, mutta kuuli heidän äänensä lähistöllä.
”Täällä”, hän haukahti ja kaarti käänsi kulkunsa äänen suuntaan.
Hän ei irrottanut katsettaan apinasta. Se kääntyi ympäri ja tuijotti häntä. Falk yritti saada otuksen jyvälle, mutta juoksun rasitus haittasi keskittymistä. Hän otti askeleen eteenpäin.
Jokin napsahti hänen allaan, ja tuska pyyhki Käyttöliittymän näkyvistä. Hän käänsi katseensa alas, ja näki jalkateränsä karhunraudan puristuksissa.
Apina hyökkäsi häntä kohti hampaat irvessä.
Falk kaatui selälleen ja ryömi kyynärpäidensä varassa taaksepäin. Eläin oli hetkessä hänen yllään ja työnsi keltaiset torahampaansa hänen naamansa eteen. Sen turkki oli takkuinen ja täynnä arpikudoksen peittämiä kaljuja laikkuja. Sen kaulan ympärillä oli ohut hopeanvärinen panta. Falk tunsi sen kuuman hengityksen kasvoillaan. Hän sulki silmänsä ja valmistautui kohtaamaan kuoleman.
Mitään ei tapahtunut. Falk avasi silmänsä. Apina oli poissa. Kaarti rymisteli hänen luokseen, ja upseerit tarttuivat häntä kainaloista. Hänet autettiin pystyyn, vaikka hän sanoi olevansa kunnossa. Miehet tuijottivat hänen jalkaansa. Falk seurasi heidän katsettaan.
Hänen jalkateränsä oli silpoutunut ja ruhjoutunut karhunraudoissa, mutta se ei ollut syy miesten huoleen.
Muutaman tunnin kuluttua Pohjoisessa Provinssissa, ennen aamun valkenemista, Poliisikomentaja Gwynne heräsi ovikellon soittoon. Hän etsi hetken silmälasejaan. Löydettyään ne avoimen kirjan päältä hän käveli ovelle, jonka avasi pukeutuneena vain pyjamaansa. Sisään puhalsi kylmä viima. Oven takana värjötteli poliisimies, joka tiputti tupakannatsansa maahan ja tallasi sen sammuksiin.
”Leonhardt, mikä hätänä”, Gwynne kysyi.
Poliisimies oli nostanut pitkän huopatakkinsa kaulukset pystyyn ja haudannut päänsä hartioiden väliin. Hän vaihtoi painoa jalalta toiselle ja lämmitti käsiään puhaltelemalla.
”Pirun kylmä, pomo”, hän sanoi.
”Senkö takia sinä minut herätit?”
”En tietenkään” Leonhardt sanoi ja astui eteiseen. ”Toinen Horuksen Osa on viety. Etelässä.”
Gwynne sieppasi tuoreen sanomalehden lattialta miehen edestä, ennen kuin tämä ehti tallata sen päälle kuraisilla saappaillaan.
”Onko Falk Haukanvarvas vielä elossa”, hän kysyi.
”On, mutta tästä lähin häntä voi kutsua Falk Varpaattomaksi. Hänen kaartinsa sähkötti meille. He haluavat sinut paikan päälle, koska tutkit täkäläistä tapausta.”
Gwynne hymähti.
”Mitä teemme”, Leonhardt kysyi.
”Teemme työmme, Leonhardt, kuten aina ennenkin. Herätä väki. Puhun heille toimistolla kolmen vartin kuluttua. Otan mukaani valiotiimin.”
”Selvä, pomo.”
”Niin ja käske heitä pakkaamaan vaihtovarusteita. Mielellään kesämallia.”
Leonhardt kiirehti toteuttamaan saamaansa tehtävää. Hänellä oli monta poliisimiestä herätettävänään, ja nämä asuivat kuka missäkin päin kaupunkia.
Gwynne sulki oven, jotta enempää kylmää ei pääsisi sisään. Hän käveli rauhallisesti kahvimyllyn luokse ja alkoi jauhaa aamukahviaan. Sitten hän sytytti liedelle tulen ja asetti vettä pannuun, ennen kuin istuutui keittiön pöydän ääreen ja alkoi lukea lehdestä pääkirjoitusta.
Puolen tunnin kuluttua hän oli pukeissa ja matkalla toimistolleen. Viisitoista minuuttia sen jälkeen hän oli matkalla lentoasemalle mukanaan ryhmä, joka koostui silittämättömistä uniformuista, tummista silmänalusista ja aamutupakkia imevistä mutruhuulista. Kukaan ei kuitenkaan valittanut, sillä tämä oli valiotiimi. He olivat tottuneet yllättäviin reissuihin ja aikaisiin herätyksiin.
Illansuussa he saapuivat Eteläisen Provinssin pääkaupunkiin Nyangaan. Kun he kipusivat ulos ilmalaivasta, suurin osa tiimistä oli jo tukevasti päissään - lennoilla tarjoiltiin aina ilmaista juotavaa.
Heimonvanhinten Neuvosto oli lähettänyt kyydin heitä vastaan. Eebenpuisten vaunujen eteen oli valjastettu ikivanha norsu. Eläin heilautti korviaan ja nosteli kokeeksi etujalkojaan. Ohjaaja hyppäsi alas norsun jykevän niskan päältä avaamaan vaunujen oven Gwynnen joukolle. He kiipesivät sisään ja ajuri nousi takaisin norsun selkään. Mies taputti norsun pyöreää otsaa ja vaunut nytkähtivät liikkeelle.
Hetkeä myöhemmin puolet Gwynnen erikoistiimistä kuorsasi. Valiotiimi osasi hyödyntää pienimmänkin hetken vapaa-aikaa.
Gwynne kaivoi matkatavaroistaan kirjan ja povitaskustaan silmälasit. Hän pujotti sangat korvilleen. Vaunujen kattoon ripustettu myrskylyhty tarjosi juuri ja juuri riittävästi valoa. Hän ei koskaan jättänyt loppuratkaisua lukematta.
***
Johnny jäi kyydistä, kun polku ristesi laveamman kulkuväylän kanssa.
”Salasatama on tästä mailin verran itään”, ajuri totesi. ”Laivoja lähtee joka yö heti auringonlaskun jälkeen.”
Johnny katseli miten hevoskärryt kääntyivät takaisin kohti salakuljettajien leiriä. Hän heilutteli kokeeksi sormiaan. Osa toimi täydellisesti.
Hän kaivoi Rakentajan Kiven taskustaan ja tarkasteli sitä ilta-auringon säteitä vasten. Se oli halkaisijaltaan suurin piirtein puolitoista tuumaa ja meripihkan sävyinen. Kiiltävän pinnan alla kuulsi sykkivä ydin.
Johnny tiesi paljon Osista. Hän tiesi, että Kivi koostui näkymättömän pienistä, naniiteiksi kutsutuista koneista, jotka lilluivat kovan kuoren sisällä. Naniitit muodostivat villejä kuvioita kaikissa sateenkaaren väreissä. Johnny katsoi niiden tanssia lumoutuneena.
”Onnistuit sieppaamaan Kiven”, naisen ääni tokaisi. Johnny kääntyi ympäri. Isebel seisoi muutaman askeleen päässä keihääseensä nojaten. Tytöllä ei näyttänyt tällä kertaa olevan nukutusnuolia ainakaan käden ulottuvilla. Johnny nyökkäsi.
”Se on minun työni”, hän sanoi. ”En voi palata kotiin ilman sitä. Minun täytyy pitää huolta maineestani, muuten asiakkaat kaikkoavat.”
”Minkä tahansa työsopimuksen sinä olet allekirjoittanut, tällä kertaa se pitää purkaa. Kivi ei saa päätyä vääriin käsiin.”
”Ja kenenköhän käsien sitä sitten kuuluisi pidellä”, Johnny kysyi. Hän pomputteli kiveä biomekaanisella kädellään. ”Mitä te intiaanit sillä muka tekisitte?”
Hän pisti Kiven takaisin taskuunsa.
”Minun täytyy tuottaa sinulle pettymys, tyttö. Kivi menee minne minäkin, ja minä olen matkalla Pohjoiseen.”
"Hyvä on", Isebel sanoi ja loikkasi hänen kimppuunsa, mutta Johnny osasi odottaa sitä. Hän torjui ilman halki viuhahtavan keihäänvarren Osa-kädellään. Intiaani törmäsi häneen, jolloin Johnny sinkosi tytön sammalmättäälle. Ennen kuin tämä ehti toipua yllätyksestä, mies nappasi hänen keihäänsä ja iski sen poikki polveaan vasten.
”Katsotaanpa onko sinusta vastusta ilman virkkuupuikkojasi.”
Isebelin silmät muuttuivat viiruiksi ja hänen suustaan pääsi murina, joka toi Johnnyn mieleen vihaisen kissan. Kenties keihään katkaiseminen oli rikkonut jotakin intiaanien pyhää sääntöä. Tyttö pomppasi pystyyn ja hyökkäsi kädet nyrkkiin puristettuna. Johnnyn Osa-käsi kohosi suojaamaan kasvoja, jolloin Isebel potkaisi häntä rintaan. Tyttö hyppäsi hänen syliinsä ja iski kyntensä hänen ohimoihinsa.
Johnny kaatui selälleen, ja Isebel päätyi hajareisin hänen rintansa päälle. Ilma pakeni miehen keuhkoista ja hän haukkoi kivuliaasti henkeä. Isebel virnisti.
”Voisimmeko nyt istua aloillamme ja keskustella asiasta?”
Johnny räpytteli silmiään saadakseen huimauksen katoamaan.
”Jos noin kauniisti pyydät”, hän sanoi ja kierähti niin, että päätyi tytön päälle.
Isebel kiljahti. Johnny sai hädin tuskin kiinni nyrkistä, joka oli vähällä iskeä häneltä hampaat kurkkuun.
”Mistä halusitkaan puhua”, mies kysyi vinosti hymyillen. Hän piteli kiinni Isebelin molemmista käsistä ja painoi intiaania maata vasten.
Hetken kuluttua hän makasi maassa pidellen nenäänsä, jonka Isebelin otsa oli murtanut. Intiaanin vihainen hahmo kohosi hänen yllään. Tytön kasvot olivat Johnnyn verestä punaiset. Hän tarrasi miehen käteen ja kiskoi tämän pystyyn.
”Minulla on tuota varten voidetta”, hän sihahti pyyhkien kasvojaan hihaansa. ”Se tulee vielä melkein entiselleen.”
Johnnyn naamaa riivasi niin jyskyttävä kipu, että hän kykeni vain murahtamaan sanattomasti. Pyyhkien vettä silmäkulmistaan hän antoi intiaanin istuttaa itsensä paksua puunrunkoa vasten. Tyttö vaati saada vääntää hänen nenänsä suorempaan asentoon.
Isebel tarttui Johnnyn nenään varmoin ottein. Metsässä kiiri tuskainen karjaisu, kun intiaani alkoi hienosäätää sen sijaintia muuhun päähän nähden.
***
”Päivää taas”, sanoi ääni Monsieur le Vizierin takaa. Hän kääntyi ympäri sydänalaansa pidellen ja näki kaapuun verhoutuneen hahmon.
Tämän miehen lahjoitusten avulla le Vizier oli onnistunut peittämään seurapiireiltä sen tosiasian, että oli pelivelkojensa takia käytännöllisesti katsoen vararikossa. Hän kutsui miestä mielessään Sponsoriksi. Kaavun huppu piilotti miehen silmät, mistä herra Vizier oli perin tyytyväinen. Sponsorilla oli erityisen pistävä katse.
”Onko Kivestä kuulunut mitään”, mies kysyi.
”Vastaanotin juuri sähkeen eräästä salakuljettajien kylästä Lännessä. Johnny on matkalla takaisin sivistyksen pariin. Hän ei palaa tyhjin käsin.”
”Hyvä. Palkitsen sinut ruhtinaallisesti, kun Kivi on täällä.”
”Siitä puheen ollen... kuten varmasti tiedät, olen itsekin havitellut Kiveä pitkään ja mietinkin, minkä suuruisesta lahjoituksesta tarkalleen ottaen on kyse?”
”Maksan kaikki velkasi ja kaupan päälle kaksikymmentätuhatta guldenia.”
Herra le Vizier henkäisi. Hänen kaksi taloaankaan eivät olleet niin arvokkaita.
”Vai niin. Kivi on pian täällä”, hän sanoi.
”Tuoko Metsästäjä-Johnny sen itse?”
”Olen ohjeistanut häntä tuomaan sen suoraan minulle.”
”Lähetä Johnny Itäsatamaan, kun hän saapuu. Odotan häntä Juopuneessa Jousimiehessä.”
”Minä voisin kyllä toimittaa itsekin Kiven perille...”
”Mitä suotta. Uskoisin, että Johnny pystyy toimittamaan Kiven minulle. Ymmärtääkseni hän on melkoinen kovanaama.”
”Ah, totta kai”, le Vizier vastasi. Jokin Sponsorin äänensävyssä kylmäsi häntä. Hän oli yleensä perillä ihmisistä. Se kuului hänen työnkuvaansa. Mutta kun oli kyse Sponsorista, hän näki vain mysteereihin verhottuja salaisuuksia.
”Miten saan teihin yhteyden palkkiotani ajatellen”, le Vizier kysyi. Sponsori kohotti katsettaan ja pistävät silmät pilkistivät hupun alta. Monsieur le Vizier huomasi pidättävänsä hengitystään, kunnes huppu taas laskeutui.
”Minä otan yhteyttä teihin, kuten aina”, Sponsori totesi.
Le Vizier nielaisi, sillä hän tiesi sen tarkoittavan miehen hiipivän taas huomaamatta hänen selkänsä taakse. Aloitettuaan liiketoimintansa Sponsorin kanssa hän ei ollut nukkunut yhtenäkään yönä levollisesti.
”Maistuisiko teille lasillinen?” hän kysyi. ”Sigfried on varmasti lähettyvillä...”
Hän etsi katsellaan hovimestariaan, mutta muistikin lähettäneensä tämän sikariostoksille.
”Voisin kaataa meille vis...” hän aloitti, mutta nielaisi loput lauseesta kun tajusi, että Sponsori oli tiessään.
Monsieur Le Vizier hämmästeli miehen kykyä ilmestyä ja kadota täysin huomaamattomasti, mutta hääti lopulta asian mielestään. Tarpeeksi suuresta summasta hän ei muistaisi Sponsorin vierailusta huomenna enää mitään. Mies oli pitänyt sanansa kaiken lupaamansa suhteen. Miksi hän nyt jättäisi maksamatta?
***
Johnny katseli intiaanitytön askareita. Isebel istui nuotion äärellä ja kaivoi vyöpusseistaan monenlaisia yrttejä.
”Tämä auttaa kipuun”, tyttö sanoi ja kaatoi kuivaa lehtipurua kattilaan. Hän huljutteli lientä hetken, ennen kuin kaatoi sen pieneen puiseen kippoon. Johnny otti kipon ja asetti sen varovaisesti turvonneiden huuliensa väliin. Hän puhalteli kunnes liemi lakkasi höyryämästä.
”Se on melko kitkerää”, Isebel varoitti.
Johnny siemaisi kipon tyhjäksi. Ensin juoma maistui niin kitkerältä, että hän oli vähällä oksentaa. Sitten kitkeryys muuttui kihelmöinniksi. Hetken päästä juoma alkoi vaikuttaa, ja jyskyttävä kipu suli pois. Johnny vaipui selälleen makaamaan. Isebel otti kipon hänen käsistään ja painoi suukon hänen otsalleen.
”Hyvää yötä”, tyttö sanoi, ja Johnnyn silmät painuivat kiinni.
Hän heräsi vasta aamun valjetessa huteraan vointiin. Hänen nenäänsä kolotti yhä, mutta turvotus oli alkanut laskea. Hän kampesi itsensä ylös maasta ja tähyili ympärilleen. Isebel oli tiessään.
”Se penteleen punanahka”, Johnny mutisi.
Hän etsi taskustaan Rakentajan Kiveä ja totesi pelkojensa osuneen oikeaan. Hänet oli ryöstetty.
Johnny kirosi, sillä tyttö oli varmasti jo kaukana. Hän keräsi varusteensa kasaan ja avasi Käyttöliittymänäkymän. Salakuljettajien leirissä hän oli asennuttanut muutaman päivityksen Osansa ohjelmistoon. Hän selasi läpi uusia toimintoja, kunnes löysi etsimänsä.
Hän aktivoi uudistetun jäljitysohjelman ja liikutti Osaa muutaman tuuman korkeudella maanpinnasta. Käyttöliittymä ilmoitti havaituista jäljistä. Johnny heitti laukun selkäänsä ja kiirehti intiaanin perään.
Metsästäjä-Johnny tunnettiin täsmällisistä toimituksistaan. Yksi intiaani ei likaisi hänen mainettaan. Hän kiihdytti hölkkään.
***
Seuraava luku...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jätä palautetta!