2. luku - Salamurhaaja

Pohjoisen Provinssin johtaja Amos Vahvakäsi asteli palatsinsa käytävillä. Hän oli matkalla ruokasaliin, jota ei ollut käytetty vuosiin, ja oli siksi eksyksissä.

Miksi ruokailu olikaan siirretty vanhaan siipeen? Amos raapi leukaansa. Liittyikö se jotenkin homeisiin? Ehkä keittiössä oli sattunut onnettomuus? Palvelija oli selittänyt sen hänelle aamulla, mutta Amos ei ollut erityisemmin kuunnellut. Mies oli kumarrellut aivan liikaa, jotta Amos olisi viitsinyt keskittyä hänen löpinäänsä.

Hän etsi hetken sytytintään, kunnes tajusi jättäneensä sen yöpöydälleen. Hän kaipasi aamusavujaan. Niiden väitettiin olevan pahasta, mistä hän viis veisasi. Hänellä oli Horuksen Nyrkki - kenties mahtavin Osa, jonka Rakentajat olivat jättäneet jälkeensä. Se puhdisti hänen elimistönsä nopeammin, kuin hän pystyi sitä myrkyttämään. Jos hän papereita leimatessaan sai haavan sormeensa, se umpeutui ennen kuin paperi ehti edes tahriintua vereen.

Horuksen Nyrkki teki hänestä käytännöllisesti katsoen kuolemattoman.

Hän kosketti Osaa toisella kädellään. Tuhannen vuoden jälkeen se ei enää tuntunut vieraalta. Kauan sitten hän oli saanut väristyksiä Nyrkin sileän pinnan koskettamisesta. Se oli tuntunut... hän ei enää muistanut miltä se oli tuntunut.

Amos yritti joskus muistaa elämänsä ennen Nyrkkiä, mutta hän oli ollut puolijumala niin kauan. Hän tuskin enää muisti, miltä ihmisyys oli tuntunut.

Hänestä oli tullut Pohjoisen hallitsija Rakentajien ansiosta. Hän oli valinnut liittolaisensa viisaasti Provinssien kapinassa Keskusvaltakuntaa vastaan.
Ensin kapina oli ollut lähinnä veronkiertoa, mielenosoituksia, lakkoja ja muuta vastarintaa. Sitten Horus Rakentaja oli asettunut tukemaan Provinsseja, kuka ties minkä takia. Keskus oli tuhottu Rakentajien aseilla, niin että maa oli siellä vieläkin myrkyllistä. Mikään vilja ei kasvanut siellä, ja maa kuhisi painajaismaisia olentoja.

Amoksen mielestä oli kaikkien etu, että Keskus pysyi autiona ei-kenenkään-maana. Keskuksen liittäminen mihin tahansa Provinsseista olisi heiluttanut vallan tasapainoa. Nyt se toimi puskurialueena Pohjoisen, Etelän, Idän ja Lännen välillä.

Amos oli vannonut alamaisuutta Rakentajille, kuten kolme muutakin Provinssien johtajaa olivat tehneet. Muut olivat kuolleet jo kauan sitten, kuten heidän seuraajansakin ja seuraajiensa seuraajat. Rakentajat olivat kadonneet.

Amos oli viimeinen, joka muisti heidät. Hän oli tavannut Horuksen, joka oli antanut Osat ihmisille. Horus oli jättänyt jälkeensä Nyrkin, Sormen, Nilkan ja Varpaan, jotka olivat voimallisimmat koskaan valmistetut Osat – kenties lukuun ottamatta Rakentajan Kiveä, mutta sen väitetyt voimat saattoivat hyvin olla pelkkä myytti.

Horuksen Osista kerrottiin lukemattomia tarinoita, mutta Amos tiesi niiden todellisen salaisuuden: yhdessä ne hallitsivat Käyttöliittymää. Jos joku saisi itselleen kaikki Horuksen Osat, hän voisi hallita kaikkia muita Osia. Siksi Osat oli jaettu Neljän Provinssin hallitsijoiden kesken. Amos ja muut hallitsijat olivat ryövänneet ne Horuksen hautaholvista. Hän oli saanut itselleen Nyrkin, ja sen myötä ikuisen elämän.

Amos oli Pohjoisen Provinssin monumentti, joka säilyi muuttumattomana vuosien halki, mutta hän ei ollut enää vuosikymmeniin ollut vastuussa valtakunnan asioista. Hän oli allekirjoittanut julistuksen, joka takasi jokaiselle Pohjoisen Provinssin asukkaalle äänioikeuden ja sananvapauden. Sitä oli aikoinaan pidetty melkoisen kumouksellisena. Provinssi pyöri Parlamentin päätösten varassa, ja siitä oli viimeisen sadan vuoden aikana muotoutunut Neljän Provinssin kaupankäynnin keskus – vapaamielinen saareke yksinvaltiaiden maailmassa. Monien mielestä Pohjoinen Provinssi oli synonyymi haureudelle, uhkapelaamiselle ja löyhälle moraalille. Toisten mielestä Pohjoinen tarkoitti vapautta.

Amos oli valmis taipumaan jälkimmäisten kannalle.

Hän saapui taas uuteen käytävään. Hän oli jo muutaman edellisen risteyskohdan kohdalla kääntynyt vasempaan ja päätti tehdä samoin, kunnes päätyisi takaisin palatsin tutumpiin osiin. Joku oli joskus maininnut hänelle, että näin pystyi löytämään tiensä ulos mistä tahansa labyrintista.

Vasemmalle. Joskus Amoksesta tuntui, että pohjapiirustukset ja asemakaavat vaihtuivat nopeammin, kuin hän ajoi partaansa. Hän oli viime aikoina ollut jatkuvasti eksyksissä. Taas risteys. Amos katseli ympärilleen vihjeitä etsien.

Hän tajusi tunnistavansa seinää peittävät ryijyt, jotka esittivät häntä itseään jossakin satoja vuosia sitten käydyssä kahakassa. Hän marssi käytävän päässä kohoavien ovien eteen. Tämä oli hänen etsimänsä ruokasali!

Toinen ovista oli raollaan, ja äkkiä Amoksen selkäpiitä kihelmöi. Hänen selkäruotonsa ei antanut vääriä hälytyksiä. Huoneessa oli joku. Niinpä hän suoristi vielä paidanrintamustaan ja asetti Nyrkkinsä automaattiseen puolustustilaan, ennen kuin tönäisi koristeellisesti kaiverretut tammiovet auki.

Sali oli hämärä. Pöydällä paloi kynttilä, ja sen heittämän valonkajon reunalla, aivan pöydän kaukaisimmassa päässä, istui kaapuun verhoutunut kumarainen hahmo.

”Mitä tämä tarkoittaa”, Amos tivasi. ”Minun oli määrä aterioida yksin.”

Hän oli hoidellut salamurhaajan jos toisenkin kuluneen tuhannen vuoden aikana. Tämä luiseva hyypiö tuskin pärjäisi heitä paremmin. Amos marssi huoneeseen, veti pöydän ääreltä tuolin ja istuutui.

”Antaa kuulua”, hän vaati.

”Sinä siis olet Amos.”

”Niin. Sinä puolestasi et ole varannut audienssia etukäteen kansliastani.”

Kaapumies loikkasi pöydälle. Amos räpäytti silmiään, mutta enempää säikähdyksen merkkejä hän ei näyttänyt. Hän oli yllättynyt miehen nopeudesta, mutta Nyrkin avulla hän oli pyydystänyt musketin luoteja ja varsijousen nuolia. Totta puhuen hän ei ollut edes viitsinyt pyydystää useimpia – ainoastaan ne, jotka oli tähdätty suoraan silmien väliin. Kaapumies otti askeleen lähemmäs.

”Olen tullut tapaamaan maailmankuulua Pohjoisen johtajaa.”

Amos nousi seisomaan. Kaapumiehen olemus oli viestinyt raihnaisuudesta, mutta hänen askelluksensa oli vaarallisen kissamaista.

”Ja mistähän päin te mahdatte olla kotoisin?”

Kaapumies otti taas askeleen, niin että hän seisoi aivan kynttilän edessä.

”Suoraan asiaan”, hän sanoi. ”Siitä minä pidän. Minä olen kotoisin Rakentajavuorelta.”

Amos toipui yllätyksestä nopeasti.

”Yhtäkään Rakentajaa ei ole nähty liki tuhanteen vuoteen”, hän murahti.

”Minä olenkin jotain aivan muuta”, kaapumies sanoi ja potkaisi kynttilää singoten sen kohti Amoksen kasvoja. Nyrkki nappasi sen itsestään kiinni. Kaapumies perääntyi takaisin varjoihin. Amos kohotti yhä palavaa kynttilää korkealla nähdäkseen miehen paremmin, mutta huppu peitti tämän kasvot leikkiviin varjoihin.

”Tämän täytyy olla kaikkien aikojen surkein salamurhayritys”, Amos murahti. ”Tiedät hyvin, että pystyn nitistämään sinut kuin kissa hiiren!”

”Tiedän. Siksi en tullut yksin.”

Katonrajasta kuului loiskahdus. Amos nosti katseensa, mutta tajusi liian myöhään mitä näki. Ämpärillinen lamppuöljyä valahti hänen päälleen. Humahtavan äänen saattelemana hän peittyi nälkäiseen tuleen. Hänen ihonsa kuoriutui kuumuudessa. Amos vajosi polvilleen. Tuska oli sietämätön, mutta hän keskitti kaiken tahdonvoimansa. Öljy palaisi pian loppuun. Liha kuroutui jo umpeen hänen poskiluidensa yllä. Savu ja kuumuus olivat polttaneet hänen keuhkonsa karrelle, mutta nekin paranisivat. Hän haukkoi henkeä yhteenpurtujen hampaiden välistä.

Hansikoitu käsi tarttui hänen Osaansa välittämättä liekeistä.

”Kuka sinä olet”, Amos kähisi. Hiipuva tuli raateli yhä hänen lihaansa, mutta hän kieltäytyi karjumasta tuskasta. Nyrkki käytti kaiken energiansa palovammojen parantamiseen. Hän olisi kyllin vahva vastahyökkäykseen hetkenä minä hyvänsä.

”Tunnethan sinä minut, Amos, kuten tunsit kerran veljenikin”, kaapumies sanoi. Hän veti hupun päästään toisella kädellään, ja Amos näki tutut kasvot. Tuhannen vuoden jälkeen hän ei ollut uskonut muistavansa noita kasvoja.

”Sinä”, hän kuiskasi.

Kaapumies riuhtaisi Nyrkistä voimalla, jollaista ei voinut kuvitella hänen laihaan varteensa mahtuvan. Amos taittui kivusta kaksinkerroin ja yritti huutaa. Savu ja kuumuus olivat kuitenkin vieneet häneltä äänen. Parantuminen pysähtyi, ja Amos lyyhistyi lattialle. Hän tunsi märän marmorin puoliksi parantunutta ihoaan vasten. Se oli märkä hänen omasta verestään.

Hänen ruumiinsa löydettiin vasta kahden tunnin kuluttua, legendaarinen Horuksen Nyrkki salaperäisesti kadoksissa. Palvelija, jonka oli ollut määrä tarjoilla hänen ruokansa, oli joutunut käymään läpi puolenkymmentä ruokasalia, ennen kuin oli keksinyt etsiä pitkään käyttämättä olleesta vanhasta siivestä.

***

Seuraava luku...