Metsästäjä-Johnny kyyristyi tutkimaan jälkiä. Ne olivat tuoreet. Hän otti maasta karvan ja piteli sitä etusormen ja peukalon välissä. Kyberneettiset sormenpäät lukivat DNA:n. Käyttöliittymä vahvisti jäljen oikeaksi. Johnny hymyili. Hän oli jäljittänyt tätä Petoa jo kahden viikon ajan.
Hän veti pistoolin vyöltään ihmiskädellään, sillä hän ei ollut koskaan oppinut tähtäämään Osa-kädellään yhtä hyvin. Huollossa oli sanottu Osan toimivan moitteettomasti ja ehdotettu vian olevan psykomekaanista laatua. Johnny siirsi syrjään köynnöksen ja hiipi eteenpäin. Hän näki polkuja siellä, missä muut näkivät pelkkää umpimetsää, ja tätä polkua pitkin oli hänen edellään kulkenut ihmissyöjätiikeri.
Metsästäjä jäljitti karkuteille päätyneet Osat, tappoi sen, mihin ne olikaan asennettu, ja toimitti ne takaisin toimeksiantajilleen. Tällä kertaa Johnny oli ison saaliin perässä. Hän metsästi Rakentajan Kiveä. Kivi oli yhtä muinainen, kuin kaikki muutkin Osat, mutta kerrottiin, että se sisälsi kaiken Rakentajien viisauden. Sen kantaja voisi rakentaa uusia Osia, eikä sellaisia oltu nähty yli tuhanteen vuoteen. Kivi kantoi kuitenkin mukanaan kirousta – ne harvat, jotka olivat saaneet sen haltuunsa, olivat tulleet hulluiksi ja kadonneet jäljettömiin Kivi mukanaan.
Johnny kuuli rasahduksen takaansa ja käännähti vain huomatakseen puhallusputken nuolen uponneen hartiaansa.
”Voi helvetin helvetti”, hän kirosi ja pyörtyi.
Johnny oli kenties koko valtakunnan paras Metsästäjä, mutta mikään peto ei lähestynyt saalistaan huomaamattomammin, kuin Läntisen Provinssin intiaanit.
Kun Johnny avasi silmänsä, hän huomasi yhdellä vilkaisulla kaksi asiaa. Ensinnäkin hänet oli sidottu tolppaan, ja toisekseen tolppa oli keskellä intiaanien kylää. Hän yritti liikuttaa käsiään, mutta solmut eivät antaneet tuumaakaan periksi. Hän avasi Käyttöliittymäyhteyden ja tuli huomanneeksi vielä kolmannenkin seikan.
Hänen näkökenttänsä täyttyi virheilmoituksista. Valikot leijuivat läpikuultavina silmien edessä, mutta Osa-käsi tuntui voimattomalta. Intiaanit eivät tajunneet Osista hölkäsen pöläystä, mutta olivat jotenkin tehneet hänet toimintakyvyttömäksi.
Johnny puri hampaansa yhteen. Kirotut punanahat! Hän oli päässyt niin lähelle Petoa, ja nyt se livahtaisi karkuun. Monsieur le Vizier, hänen toimeksiantajansa, ei olisi tyytyväinen. Johnny etsi katseellaan apua pulmaansa, kun äkkäsi ehkä parikymppisen intiaanitytön tuijottamassa itseään.
”Hei, tyttö! Toisitko minulle juotavaa”, hän huusi. Intiaani tuhahti, ennen kuin katosi erään teltan taakse. Johnny yritti pakottaa tahdonvoimallaan lisää sylkeä suuhunsa, mutta onnistui vain pahentamaan janoaan. Nieleskely tuntui häijyltä, ja hänen päässään oli jyskyttävä kipu - epäilemättä jälkivaikutuksena mistä lie myrkystä, jota intiaanit olivat häneen pistäneet. Jopa Johnnyn silmäluomet tuntuivat kuivilta, ja hän oli kuulevinaan narahtavan äänen aina joutuessaan räpyttelemään niitä.
Intiaani palasi jonkin kasvin hedelmästä koverrettua kippoa pidellen.
”En ole mikään tyttö”, tyttö sanoi ja nosti kipon Johnnyn huulille. Tämä yskähti saadessaan vettä väärään kurkkuun.
”Avaisit edes toisen käteni, että minun olisi helpompi juoda”, Johnny pyysi. Tyttö ei vastannut, vaan nosti kipon takaisin Johnnyn huulille. Hän nappasi kiinni Johnnyn leuasta rautaisella otteella ja kallisti kuppia, eikä Johnnyn auttanut kuin juoda tai tukehtua. Tyttö lakkasi kaatamasta vasta kun Johnny alkoi yskiä saatuaan taas vettä keuhkoihinsa.
”Minä olen Isebel”, hän sanoi.
”Minua kutsutaan Metsästäjä-Johnnyksi.”
”Metsästät siis eläimiä Osien takia? Te valkonaamat yritätte jatkuvasti muuttaa sitä, miksi perimänne teidät muovaa. Me intiaanit elämme sopusoinnussa luonnon kanssa.”
”Kuulehan tyttö, Osien asentaminen ei ole minun syyni – minun tehtävänihän on ottaa niitä pois! Pedot ovat syntyneet aivan tavallisista eläimistä ihmisten päivittäessä niitä ties minkälaisilla vekottimilla. Metsästäjänä minä korjaan ongelman, en aiheuta sitä. On jonkun muun asia päättää, onko ylipäätään järkevää asentaa Osia jok'ikiseen elukkaparkaan. Minä ainoastaan otan pois ne, jotka varmasti ovat päätyneet väärään paikkaan.”
Tyttö murahti ja kääntyi poistuakseen. Johnny kirosi kielenkantojaan.
”Odota”, hän sanoi. ”Ymmärrän ettet pidä Metsästäjistä, mutta mitä syytä sinulla on olla pitämättä juuri minusta? Useimmat tapaamani Metsästäjät ovat minunkin mielestäni täysiä paskiaisia.”
Intiaani pysähtyi, muttei kääntynyt katsomaan Johnnyä.
”Puhu, valkonaama”, hän sanoi.
”Lähistöllä liikkuu tiikeri, jolla on Rakentajan Kivi. Tämä nimenomainen Osa on ajanut ihmisiäkin hulluuteen, ja eläimelle se tekee ties mitä. Olisi pelkästään armollista päästää Peto päiviltä. Kylänne olisi turvassa.”
Isebel vilkaisi Johnnyyn.
”Vain typerys uskoo koskaan olevansa turvassa. Sitä paitsi minne Kivi päätyisi, jos päästäisin sinut vapaaksi? Toimittaisit sen pomollesi. Millainen Peto seuraavasta karanneesta lemmikistä syntyisi? Minusta Osa on parhaassa mahdollisessa turvassa täällä. Lopulta jokainen eläin kuolee. Kivi maatuu muutamassa kuukaudessa niin syvälle viidakon multaan, ettei kukaan löydä sitä enää koskaan. Mitä syvemmälle viidakkoon eläin menee, sitä vaikeampi sinun kaltaistesi on sitä löytää. En sitä paitsi ole kuullut tiikerin vaivanneen lähikyliä. Ehkä se on kesy?”
”Kaksi päivää sitten löysin sen jäljiltä puhtaaksi kaluttuja luita ja itämaisten vaatteiden riekaleita. Harvempi eläin pukeutuu kultakirjailtuun kimonoon. Minä nappaan tämän Pedon, autat sitten minua tai et.”
Isebelin kasvot näyttivöt silmänräpäyksen ajan yllättyneiltä, mutta sitten ne olivat taas kuin vahanaamio.
”Mikäli Peto vaivaa intiaaneja, se kuolee", hän sanoi. "Minä aion pitää huolen lähinnä siitä, ettei Rakentajan Kivi päädy sinun käsiisi, Metsästäjä-Johnny.”
***
Seuraava luku...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jätä palautetta!