Etelä eli kauhun vallassa. Jossain Provinssin tiettömien viidakkojen uumenissa piileskeli Peto, joka sieppasi lapsia metsän läheisyydessä sijaitsevista kylistä. Provinssin parhaat metsästäjät oli kutsuttu apuun, mutta Hulluksi Apinaksi kutsuttua Petoa ei saatu kiinni. Se oli liian ovela. Vanhukset sanoivat sen olevan eläimeksi naamioitunut paha henki.
Oli miten oli, Apina onnistui välttämään jokaisen sille viritetyn ansan. Se ajatteli ihmisen tavoin.
Tästä syystä Falk Haukanvarvas, Etelän hallitsija, oli varustanut kaartinsa verkoilla ja varsijousilla. Kansan täytyi nähdä, että ongelmille tehtiin jotain. Hallitsija oli juuri niin voimakas, kuin kansa uskoi hänen olevan. Niinpä Falk menisi Pedon perään itse.
Hän oli syntynyt nimettömässä kyläpahasessa kaukana kaikesta. Nuorena soturina hän oli lähtenyt maailmalle ja päätynyt lopulta Baas Haukanvarpaan, Etelän edellisen johtajan, henkivartijaksi.
Falk oli perinyt Päällikön tittelin eräällä onnettomalla metsästysretkellä, kun Baas oli saanut vihermamban pureman. Falk olisi suonut hänen elävän vielä pitkään, vaikka olisi tuskin silloin päätynyt asemaansa. Baas oli ollut erinomainen Päällikkö, mutta kenties käärmeen myrkky oli saanut hänet hourailemaan, sillä hän oli nimittänyt Falkin seuraajakseen.
Falk oli voimakas ja käytti aseitaan taidolla, mutta häneltä puuttui sellainen hienovarainen keplottelun taito, joka erotti johtajan tavallisesta soturista. Hän ihmetteli usein miksi, mutta jostain syystä kansa kuitenkin piti hänestä.
Hän ei ollut palannut viidakkoon Baasin onnettomuuden jälkeen. Kenties Apinan ilmestyminen oli merkki jumalilta. Hän oli samonnut koko nuoruutensa viidakossa, eikä ollut vielä liian vanha metsästämään. Ja hänellä oli Horuksen Varvas. Se aisti pienimmätkin värähtelyt, eikä mikään onnistuisi hiipimään hänen kimppuunsa yllättäen.
Ja käärmeiden varalta Falk pitäisi silmänsä auki. Baasin erätaidot olivat olleet tuskin kehuttavat, ja viidakko oli koitunut hänen kohtalokseen. Ehkä hän oli kuolemansa hetkellä nähnyt ennalta tämän päivän koittavan, ja valinnut siksi Falkin seuraajakseen.
Falk viittasi kaartilleen ja lähti kävelemään kylän raittia. Aurinko oli laskemaisillaan. Hiki helmeili hänen paljaalla ihollaan, ja hän oli maalannut kasvonsa perinteiseen tapaan. Hän aisti kyläläisten ihailun tepastellessaan sotureidensa etunenässä kohti sademetsän reunaa. Apina oli viimeksi nähty täällä.
”Kansani”, hän julisti. ”Minä tuon teille Pedon pään!”
Ihmiset heittivät lehviä hänen eteensä. Falk haistoi niiden raikkaan tuoksun. Hänen rintansa laajeni ylpeydestä. Tämä harvinaislaatuinen kunnia suotiin vain hallitsijoista suurimmille.
Vanha nainen astui hänen eteensä ja ojensi hänelle kanan. Falk otti räpiköivän linnun käteensä ja puraisi sen pään poikki. Hän valutti verta päälleen, ennen kuin kääntyi kaartinsa puoleen ja pirskotti sitä heidän ylleen.
Nainen luki heille suojaloitsun. Falk kiitti. Nämä ikiaikaiset rituaalit valoivat miehiin rohkeutta taistelun edellä, eikä hän välittänyt miksi ne toimivat. Hänen verensä oli Etelän mustien sotureiden verta, ja se vastasi rumpujen hakkaavaan kutsuun. Hän astui viidakon hämärään hurraa-huutojen säestyksellä. Käyttöliittymä loi hänen eteensä selkeän näkymän. Varvas aisti värähtelyt hänen allaan, ja kokosi niiden avulla kuvan maisemasta.
Hän näki kaiken. Pienet yöeläimet heräilivät koloissaan, päivän vaeltajat etsivät yösijaa. Jossain vilisti kahden vaaksan mittainen juoksujalkainen.
Falk veti ilmaa syvälle keuhkoihinsa. Tätä tuoksua nuuhkien hän oli syntynyt tähän maailmaan. Nämä kosteat tuulet olivat keinuttaneet häntä kehdossaan, niin kuin ne olivat keinuttaneet hänen esi-isiään ennen häntä.
Hän oli palannut kotiin.
***
Seuraava luku...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jätä palautetta!